Miksi melon pakattavalla kumikanootilla? Mitä etua siitä on?

Tässä tiivistelmä esitelmästäni, jonka pidin Avokanoottiyhdistyksen syystapaamisessa 20.9.2014.

Pakattavia kanootteja on kolmea tyyppiä.

• Kumikanootit kuten Grabner- ja Gumotex-tehtaan mallit, jotka kokoaa 15-20 minuutissa (itse käytän Grabnerin malleja XR-Trekking 20,5 kg ja Adventure 26 kg – moni muu käyttää mallia Gumotex Palava)
• Koottavat kanootit kuten Pakboat ja Ally, jotka kokoaa 25-30 minuutissa (monia malleja, paino koosta riippuen 20 kg molemmin puolin)
• Kevytkanootit, siis packraftit, jotka kokoaa 5-10 minuutissa (alle 3 kg tai kaksikot 4-5 kg)

Kaikkien näiden kanssa olen retkeillyt. Kaikilla pakattavilla kanooteilla on samoja logistiikkaetuja verrattuna koviin kanootteihin.

Esimerkki 1: Vantaanjoki päästä päähän

Tarkastellaan melonnan logistiikkaa – mitä eroa on tehdä sama reissu pakattavalla kanootilla tai kovalla kanootilla? Otetaan suurennuslasin alle Vantaanjoki päästä päähän. Tälle tulvaretkelle kutsun melojia joka kevät. Retken voi tehdä kolmella tavalla.

1. Pakattava kanootti: Lähden liikkeelle Espoon Kivenlahdesta. 1) Otan bussin rautatieasemalle. 2) Menen junalla Riihimäelle. 3) Melon Vanhankaupunginkoskelle. 4) Otan kaksi bussia, kunnes olen kotona.

2. Kova kanootti(kaksikko) + 2 autoa: Lähdetään liikkeelle vaikkapa Espoon Eskimoiden vajalta. 1) Kaksi melojaa ajaa autoillaan Vanhankaupunginkoskelle, jonne jää se auto, jonka katolla ei ole kanoottia. 2) Yksi auto ja kanootti ajaa Riihimäelle. 3) Veikkoset melovat Vanhankaupunginkoskelle, jonne jää kanootti. 4) Vanhankaupunginkoskelle jätetty auto ajetaan Riihimäelle. 5) Molemmat ajavat takaisin Vanhankaupunginkoskelle, jossa kanootti poimitaan kyytiin. 6) Palataan takaisin Espoon Eskimoiden vajalle.

3. Kova kanootti + kyyti (eli kuski, joka ei melo): Lähdetään liikkelle jostakin Espoosta. 1) Kuski kyydittää melojan ja kanootin Riihimäelle. 2) Meloja kauhoo Vanhankaupunginkoskelle. 3) Kyyti hakee melojan Vanhankaupunginkoskelta takaisin Espooseen.

Todetaan seuraavat seikat:

• Tapaukset 1 ja 3 ovat käteviä. Tapauksessa 2 on turhaa sählinkiä.
• Tapauksen 1 voi tehdä yksin. Tapauksissa 2 ja 3 tarvitaan kaveri mukaan.
• Mitä kauempana kotoa melotaan, sitä rasittavampi tapaus 3 on kuskille.

Esimerkki 2: Tammisaaresta Inkooseen länsituulella

Sääennuste lupaa navakkaa 6 m/s länsituulta, joka antaa mahdollisuuden meloa mukavaa vauhtia Tammisaaresta Inkooseen. Tein tämän retken kaverin kanssa 23.-24.8.2014 käyttäen kaksikkokumikanoottia (Grabner Adventure). Kaveri tuli autolla Keravalta. Verrataan kahta tapausta.

1. Pakattava kanootti: 1) Heitimme Espoossa kanootin auton takakonttiin. 2) Ajoimme Inkooseen, jonne auto jäi. 3) Heitimme Inkoossa kanootin bussin alasäilöön ja ajelimme Tammisaareen. 3) Meloimme Tammisaaresta Inkooseen, jossa auto odotti. 4) Palasimme Espooseen.

2. Kova kanootti: Samoilla asetuksilla… 1) Jos minulla olisi ollut kova kanootti, olisimme lastanneet sen Espoossa kaverin auton katolle. 2) Olisimme ajaneet Tammisaareen, jonne auto olisi jäänyt. 3) Olisimme meloneet Inkooseen. 4) Kaveri olisi hypännyt bussiin ja ajellut Inkoosta Tammisaareen autoa hakemaan. 5) Sitten hän olisi ajanut takaisin Inkooseen, jossa kanootti auton katolle. 6) Lopuksi palattaisiin Espooseen.

Todetaan seuraavat seikat:

• Henkilöauton käyttö helpottaa logistiikkaa myös pakattavien kanoottien tapauksessa.
• Bussin käyttö puolestaan helpottaa logistiikkaa kovan kanootin tapauksessa (=ei tarvittu kahta henkilöautoa).
• Tapauksessa 2 on kuitenkin enemmän sählinkiä – pakattavasta kanootista oli etua tässäkin.

Esimerkki 3: Tekemiäni Etelä-Suomen retkiä

Muun muassa seuraavat reitit soveltuvat pakattavalle kanootille, kun bussi- ja juna-aikataulut tiedetään.

Todetaan seuraavat seikat:

• Keltaisella on merkitty 9 Etelä-rannikon satamaa, jotka saavuttaa bussilla tai junalla. Aikatauluja voi hakea:
  • www.reittiopas.fi (Pääkaupunkiseudun ja Kirkkonummen linja-autot – esim. Kantvik ja Vuosaari)
  • www.matkahuolto.info (pitkän matkan linja-autot – kaikki kuvaan merkityt satamat)
  • www.vr.fi (junat – kuvaan merkityistä satamista Hanko ja Tammisaari)
  • www.matka.fi (yhdistelee koko Suomen linja-autoja ja junia – voi hakea aikataulun kotiovelta Lappiin asti)
• Jos melotaan monta päivää pitkin rannikkoa, huollettuja leiripaikkoja löytyy Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen sivuilta.
• Kumikanootti ei ole kovin merikelpoinen, niinpä sääennuste pitää tarkistaa.
  • Aivan riittäviä ennusteita löydän mm. www.ilmatieteenlaitos.fi ja www.foreca.fi.
  • Jos tuulta on melontapäivälle 0–2 m/s, voin meloa huolettomasti mihin suuntaan tahansa.
  • Jos tuulta on 3–5 m/s, valitsen melontareitin tuulen suunnan mukaan, mutta voin meloa muutamia kilometrejä myös sivu- tai vastatuuleen.
  • Jos tuulta on 6–8 m/s, valitsen melontareitin sisäsaaristosta. Esimerkiksi Tammisaaresta Inkooseen on mahdollista meloa suojaista reittiä. Voin meloa myös muutamia kilometrejä sivutuuleen (tai vastatuuleen, jos on pakko). Avonaisia vesiä vältän.
  • Jos tuulta on 9–10 m/s, lähden merelle erittäin harvoin ja silloinkin hyvin suojaista reittiä.
  • Jos tuulta on 11 m/s tai enemmän, en melo merellä.
• Kun käytössä on pakattava kanootti, kynnys lähteä kauemmas reissuun on pienempi kuin kovalla kanootilla!

Alla kuvia Suomenlahden reissuista tältä syksyltä ja tarkennettu selostus logistiikasta.

Porkkalan kierto 30.-31.8.2014

Tämän reissun tein yksin. Lähdin liikkeelle Eestinkylänjoen yläjuoksulta, johon pääsee busseilla 172 ja 173. Alla Eestinkylänjoen kaunis metsäinen osuus [karttalinkki].

7,5 km jälkeen saavuin merelle Upinniemen ja Porkkalanniemen väliin. Lounastin Porkkalanniemen kärjessä. Tuuli oli alle 2 m/s, niinpä pystyin turvallisesti melomaan kaukana rannikosta ja nousemaan esim. Ådharun-saarelle [karttalinkki].

Vielä ulompana oli Stårhällen, 4,5 km Porkkalan rannikosta [karttalinkki].

Nukuin yön Stora Brändöllä, jossa on Uudenmaan virkistysalueyhdityksen huoltama leiripaikka [karttalinkki]. Lopetin retken melomalla kotiin Espoon Kivenlahteen.

Kulosaaresta Porvooseen 6.-7.9.2014

Tämän reissun tein yksin. Menin varhain lauantaina bussilla + metrolla Kulosaareen. Lähdin Leposaaren sillan kupeesta [karttalinkki].

Upea sumu.

Ensimmäinen vene tuli vastaan 45 minuutin kuluttua Vartiosaaren edessä.

Tuulta oli koko päivän alle 2 m/s. Lounastin Sipoon Kaunissaaressa. Illalla saavuin Porvooseen Emäsalon sillalle [karttalinkki].

Nukuin yön Stornäsuddenissa, Emäsalon pohjoiskärjessä, Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen leiripaikka tämäkin [karttalinkki].

Sunnuntain heräsin sumuun.

Kohti Porvoota.

Laivat parkissa.

Kun mainitsin tästä retkestä töissä, työkaveri väitti, ettei Porvoo ole rannikkokaupunki – siellähän on vain Porvoonjoki (uskoi vasta, kun katsoi karttaa).

Nousin joesta Porvoon torin kohdalla.

Kärräsin kanootin torille, josta matkustin bussilla pääkaupunkiseudulle, josta paikallisbussilla kotiin.

Helsingin niemen kierto 13.9.2014

Helsingin niemen kiertoa olen tähän asti välttänyt, koska siinä on 2 vilkasta paikkaa: Kustaanmiekan väylä [karttalinkki] ja Länsisataman väylä [karttalinkki].

Tein retken yksin. Menin jo perjantaina bussilla Kulosaareen, josta kärräsin kanootin Mustikkamaalle. Meloin Vasikkasaareen, jossa nukuin yön. Lähdin lauantaina melomaan klo 6. Tuuli oli myötäinen 5 m/s. Kustaanmiekan ja Suomenlinnan ohitin ennen ensimmäistä Suomenlinnan lauttaa.

Pihlajasaareen Länsisataman väylälle saavuin klo 7:30. Onneksi vasta silloin, sillä jos olisin ollut paikalla klo 7:20, olisin saattanut ehtiä alla olevien 180-metristen laivojen eteen.

Kun totesin, ettei lisää laivoja tule, ylitin väylän ja meloin Kivenlahteen.

Hangosta Tammisaareen 18.10.2014

Tämä retki tehtiin kaksikkona. Matkustimme perjantaina junalla Hankoon, jossa nukuimme Puistovuoren niemellä. Lähdimme uimarannalta lauantaina ennen auringon nousua [karttalinkki].

Tuulta oli noin 2 m/s. Kauniin Långörenin ohitus [karttalinkki].

Saavuimme Tammisaareen iltapäivällä. Palasimme takaisin pääkaupunkiseudulle junalla.

Yhteenveto

Viisi retkeä Suomenlahdella, 232 km (lasken mukaan myös Tammisaari-Inkoo). Kolmella retkellä tuulta max 2 m/s, kerran 5 m/s, kerran 6 m/s (kaksi viimeistä myötätuuliretkiä). Kaikkien retkien alku- ja loppupisteet saavutettiin bussilla, metrolla ja junalla.

Entäs sitten Lappiin?

Paras on asua pääradan varrella. Junalla pääsee Rovaniemelle (pakattu kanootti mahtuu makuuvaunuun), minkä jälkeen voi jatkaa sujuvasti bussilla. Jos lähtee pääkaupunkiseudulta, kaikki Lapin kolkat voi saavuttaa 21 tunnissa.

Avokanoottiyhdistyksen syystapaamisessa pitämässäni esitelmässä kerroin Lapin logistiikasta enemmänkin. Tällä kertaa lopetan kuitenkin tähän.

Takaisin otsikon kysymykseen: Miksi pakattava kanootti?
Vastaus: Kynnys lähteä reissuun on pieni. Siitä kertoo sekin, että kävin tänä vuonna Lapissa kolmesti.

Jos kiinnostuit aiheesta ja olet jonkin retkeilevän puulaakin vastuuhenkilö, minua voi houkutella kahvipalkkiolla pitämään puolen tunnin esitelmän. Takaan, että siinä on enemmän huumoria kuin mitä tässä tiivistelmässä oli. :)

”Onks tää joku uusi juttu? Mihin tää liittyy?” … kysyi satunnainen paikalle saapunut makkarankäristäjä Kiiskilammen tulipaikalla [karttalinkki].

Jos 4 miestä kuljettaa kanoottejaan pitkin metsiä ja lampia, sillä täytyy olla jokin syvempi tarkoitus!

Mutta hei, syvempää tarkoitusta ei ole. Oli vain ajatus leikkiä tutkimusmatkailijaa Hyvinkään Kytäjä-Usmin ulkoilualueella [ulkoilualueen omat sivut], josta en ollut vielä 2 viikkoa sitten kuullut, kunnes luin Vaellusnetistä:

Sepe 24.10.2014: Kytäjä-Usmin alueella viime viikonlopun perusteella nuotiopaikat on siistissä kunnossa ja polttopuuhuolto toimii. Alueella liikkuu enimmäkseen päiväretkeilijöitä. Polttopuuvarastot on sijoitettu sopivan etäälle (~100-200 m) tulipaikoista, mikä parhaimmillaan vähentää turhaa ja tuhlailevaa polttelua.

Usmi 24.10.2014: Suosituimmat huolletut tulipaikat ovat varmaan Kaksoislammilla ja Piilolammilla. Rauhallisuutta kaipaavan ei ehkä noissa kannata ainakaan viikonloppuna yöpyä. Nuokin kyllä sinänsä kantsii hienoina paikkoina katsastaa. Rauhallisempaa on Kiiskilammella, Iso-Kypärällä ja Iso-Haiskarilla, kaikilla noista huollettu tulipaikka ja laavu. Suolijärven ja Iso-Karhun rannalla myös huollettu tulipaikka. Ei tuolla tosiaan mitään Nuuksion ruuhkia ole edes ns. ruuhka-aikoina ja nyt syksyllä ja varsinkin talvella tuskin yöpyjiä on juuri ollenkaan…

Noin paljon lampia! Aivan mahtavaa, tuonne täytyy mennä!

Reittisuunnittelua auttoi myös Hyvinkään matkailunkehittämishanke, jonka tuloksena netissä on mm. tämä havainnollinen Google-kartta alueen pysäköinti- ja tulipaikoista.

Retki aloitettiin perjantaina 31.10.2014, kun käveltiin Kytäjärven pysäköintipaikalta Iso-Haiskarille (=jokaisella tulipaikallakin on oma web-sivu). Sen jälkeen reitti vastapäivään:

Alueen parikymmentä järveä laskevat lopulta Vantaanjokeen. (Kytäjoki erottuu kuvan alaosassa.)

Lauantaiaamu 1.11.2014. Kolme neljästä kanootista valmiina Iso-Haiskarilla [karttalinkki].

Hyvät laiturit ovat Kytäjä-Usmin tulipaikkojen erikoisuus.

Liikkeelle. Patrick ja Mika melovat packraft-kevytkanooteilla.

Järvien välit kuljetaan metsäautoteillä. Mika ja Patrick kantavat alle 3 kg, minä ja Pasi kärräämme 17-21 kg.

Vesi on jäätynyt kanoottiin. Hyvää materiaalia Patrickin blogiin.

Huomaa taustalla pieni puuvaja. Paitsi puuvajat myös Kytäjä-Usmin laavut ovat pienikokoisia, sillä niihin mahtuu nukkumaan vain 1-2 henkeä poikittain.

Saapuminen Vähä-Haiskarille.

Sujuvaa vesillelaskupaikkaa ei aina ole, vaan on tungettava puiden välistä.

Haiskarinpoika on melomistamme lammista pienin.

Moni lampi on paperinohuessa jäässä, kuten Mäkiperänlampi. Sekin kierretään ympäri.

Mäkiperänlammelta Kiiskilammelle raahataan 800 metriä metsässä. Kanootti liukuu kylmässä maassa kuin unelma.

Kiiskilammen tulipaikka on alueen helmi [karttalinkki]. Siellä tapasimme ainoat muut retkeilijät (kolme).

Evästelyä Kiiskilammella.

Päivän päätteeksi raahasimme kanootit Suolijärvelle, alueen suurimmmalle järvelle. Ilta tekee tuloaan.

Olimme toisen yön Suolijärven tulipaikalla [karttalinkki]. Mika kokkaa kamiinalla.

Kun kamiinaan heitetään lisää puuta, punainen hehku ilmestyy teltan seinään.

Ulkona -3°C, sisällä +15°C.

Yöllä ei tulia pidetä. Aamulla jälleen kamiina punaiseksi. Tämä on marraskuun luksusta.

Lopuksi tuhkat tulipaikan nuotiokehään.

Sunnuntaina 2.11.2014 alkoi sade. Meloimme takaisin parkkipaikalle.

Reissun paras anti? Se ei ollut suuri Suolijärvi. Ei ollut lauantain mahtavan kirkas sää, ei lämmin telttakotakaan. Vaan nimenomaan pienet lammet, kävelyn ja melonnan vuorottelu ja rytmi. Lampipoukkoilu on parasta kylmän syksyn retkeilyä, jonka tiedän.

Niin. Ehkä se on jopa se uusi juttu, syvempi tarkoitus. :)

Päivitys 5.11.2014: Myös Pasi kertoo tästä reissusta omassa blogissaan.

Voiko tanssia ja retkeilyä yhdistää? Herranjestas, tietysti voi – aivan yhtä hyvin kuin esim. jousiammuntaa ja vuorikiipeilyä. Jos on tarpeeksi tosissaan, siitä voi tulla jotain uutta ja mielenkiintoista. Ehkä.

Tämä nykytanssi filmattiin 15.11.2014 Nuuksiossa Kukkoilammen liepeillä [karttalinkki]. Tanssin käsikirjoitus ja puvustuksen ideointi on minun, koreografia vain viitteellinen. Paljon kiitoksia Tuula Klen, joka veti keijun roolin ihan lonkalta nappiin.

Pitemmittä puheitta filmi.

PS. Haen tanssijoita seuraavaan filmiin. Anna palautetta, jos kiinnostaa?

Latu&Polku -lehti julkaisi tänään 16.12.2014 artikkelini Haasteena tunturihyppy, jonka pääkuvaksi valitsin Esa Mustosen balettimaisen kepeän kuvan Guivi-tunturilta. Näin kesäkuussa aloittamani joukkoistamisprojekti saapui päätökseen.

Kaiken kaikkiaan 19 henkilöä sekä yksi koira osallistuivat valokuviin joko kuvaajana tai hyppääjänä – useat molemmissa rooleissa.

Lämmin kiitos kaikille!

Jos haluat katsella kaikki hyppykuvat, tässä linkki Flickr-galleriaan.

Jos haluat lukea artikkelin, klikkaa Lue lisää tuosta alta.

Jos haluat tehdä omia hyppykuvia Lapissa ensi kesänä, lue artikkeli vielä tarkemmin. Siellä on ohjeet. :)

Liittyen tekemiini retkifilmeihin, joku toisinaan kysyy: Mistä sä saat ideoita? Tai suorasukaisemmin:

Mitä aineita sä vedät?

Joo, kiitos kysymästä. :) En mitään, mutta mulla on metodi. Asia tuli vastaan tänäkin jouluna. Vierailin siskoni luona, jossa askarrellaan ja piirretään, esim. tällaisia pikkukirjoja.

Sain käteeni tyhjän kirjan ja pyynnön täyttää se.

Vaihe 1: Rajaus

Keskustelu siskon tyttären kanssa:

– Mitä eläimiä kirjaan tulisi?
– Norsu, marsu, leijona, apina ja krokotiili.
– Siinä on liikaa, valitse kolme.
– Norsu, marsu ja mursu.
– Hyvä! Entä missä kirja tapahtuu? Uimahallissa? Sirkuksessa?
– Laivassa. Ja nyt ala piirtää!

Apua. Tietenkin menin lukkoon. Lähdenkö siitä, että norsu, mursu ja marsu ovat kavereita ja lähtevät laivamatkalle? En tietenkään. Se olisi tylsää. Hypistelen tyhjää kirjaa. Monta kertaa otan kynän käteen ja lasken sen takaisin pöydälle. En ole valmis vielä. Puoli tuntia kuluu.

Vaihe 2: Rohkeasti matkaan

Jos idea ei ole valmis, hyväksy puolivalmis. Laitetaan keitokseen outoja langanpätkiä, arvoituksia ja ristiriitoja. Mitä siitä, vaikkei tiedä miten tarina päättyy? Kunhan on kiinnostavaa.

Valitsen päähenkilöksi marsun. Piirrän kirjan kannen.

Mistä tuo X tuli? En tiedä. En halunnut keksiä nimeä, olkoon siis Marsu X. (Tämän artikkelin kuvat eivät ole alkuperäisiä vaan piirsin ne jälkikäteen tabletilla.)

Saman tien piirrän seuraavat 9 kuvaa.

Pyydetyt hahmot on esitelty, näillä mennään. Olen tyytyväinen. Langanpäitä on hitosti.

– Kaksi tapahtumapaikkaa, molemmissa sekavia tapahtumia.
– Lisähahmona pilvi.
– Marsu Y tuli mukaan lennosta, hetken mielijohteesta.
– Torahampaat yhdistävät norsuja ja mursuja, vaikken niitä norsuille piirtänyt.
– Mitä norsut metsästävät?

Kirja on puolivälissä: 9 sivua takana, 9 sivua edessä, jossa kaiken pitää ratketa.

Näytän kirjaa muille läsnäolijoille (ihan hyvä alku, sanovat). Samalla tunnen, että edessäni on seinä. Ei hajuakaan, miten kirja päättyy, miten solmin langat yhteen?

Lisäksi on dead line. Enää puoli tuntia aikaa, kun lähden tästä. Perkele.

Vaihe 3: Painetta

Paineen luonti on juurikin metodin oleellinen osa. Aivot käyvät kuumana, kokeilevat alitajuisesti erilaisia yhdistelmiä. Olen ajatuksissani, painan otsaa kämmeneen, mutta olen myös läsnä, keskustelen muiden kanssa.

Jotain tapahtuu aivoissa. Marsut alkavat tuntua ratkaisulta. Tätä johtolankaa en kadota.

Vaihe 4: Ratkaisu

Hep, siinä se on. Nyt olen valmis. Piirrän kirjan loppuun.

Vapaudun paineesta.

Näytän kirjaa siskon tyttärelle. Ihan kiva, hän sanoo. Toinen tytär sanoo: häh, miten se marsu muka pääsi sinne laivalle?

En osaa vastata. Kuka noista marsuista tietää? Noin kovilla tutkimusmatkailijoilla on varmaan omat tuntemattomat keinonsa. :)

Aivot käyvät yhä. Huomaan erääksi maailmankirjallisuuden vertailukohdaksi Jack Londonin novellin kokoelmassa Etelämeren seikkailuja / South Sea Tales. Päähenkilö näet eksyy myrskyssä Polynesian valtaviin etäisyyksiin haaksirikkoutuen viime hetkellä syrjäiselle atollille. Paikallisasukkaat korjaavat laivan miten kuten. He ovat mestarinavigoijia, tuntevat Tyynen valtameren tuulet ja saaret. Yksi heistä ryhtyy päähenkilön navigaattoriksi ilman tietoa, miten ikinä pääsee takaisin atollille, mutta ”polynesialaisilla on tuntemattomat keinonsa”.

Takaisin alkuun. Mistä mun ideat syntyvät? Viisi vaihetta (RRPRS):

• Rajaus
• Rohkeasti matkaan
• Painetta
• Ratkaisu
• Siivous = tämä on viimeinen vaihe. Ylimääräiset langanpäät siistitään piiloon. Esim. pilvi poistetaan alusta, koska sille ei ollut käyttöä.

Entä mursu, norsut ja harppuunalaiva, miten niille käy? Tästä seikkailu voisi jatkua ja laajeta marsujen johdolla valtameren eri laidoille. Miten? Metodin avulla tietenkin: uusi rajaus, rohkeasti matkaan, painetta, ratkaisu, siivous, jne.

Toivotan lukijoille hyviä joulun välipäiviä ja uutta vuotta 2015!

Tässä kokemuksia La Gomeralla patikoinnista 10.-17.1.2015 (La Gomera on Teneriffasta 30 km länteen). Blogi-ideologian vastaisesti kokoan tähän artikkeliin kaikki La Gomeraa koskevat retket ja havainnot, jotta tämä palvelisi paremmin lukijaa.

(Muita kirjoittamiani Atlantin patikointiartikkeleita: Gran Canaria, Teneriffa, Azorien São Miguel, Azorien keskisaaret.)

Aloitetaan.

Käytin patikoidessa Paddy Dillonin kirjoittamaa Walking on La Gomera and El Hierro -kirjaa vuodelta 2011, jota varauksella suosittelen – varauksella siksi, että turisti-infosta saa ilmaiseksi niin hyviä karttoja, ettei kirjaa tule juuri avatuksi. Ei kirja silti tarpeeton ole, sillä eri reittien korkeuserot ja aika-arviot helpottavat suunnittelua – samoin tieto miten pääsee reitin alkupisteeseen ja lopusta pois (yleensä bussilla). Kaikki kirjan reitit ovat käveltävissä yhdessä päivässä.

Kerrataan perusasiat.

Suoria lentoja ulkomailta La Gomeralle ei ole. Lento varataan Teneriffalle, josta La Gomeralle matkustetaan edelleen paikallislennolla tai laivalla. Teneriffalla on kaksi lentokenttää, joista eteläinen on kätevämpi, jos haluaa jatkaa laivalla La Gomeralle (paikallisbussit kulkevat 2 kertaa tunnissa lentokentältä Los Christianosiin).

Laivaliikenne Teneriffan (Los Christianos) ja La Gomeran (San Sebastian) välillä kulkee 4 kertaa päivässä. Käytin Fred Olsen -yhtiön laivoja, jotka liikennöivät myös muiden saarten välejä. Matka kestää 50 minuuttia ja hinta 34 euroa yhteen suuntaan (viimeinen laiva klo 19). Toinen laivayhtiö on Armas, jonka hinnat ovat hiukan halvemmat.

Retkikaasu ostetaan espanjankielisissä maissa rautakaupasta (ferreteria). Käytän puhkaistavaa 190 gramman panosta, joita myydään ympäri maailman (muitakin retkikaasuja olisi ollut tarjolla). Kattilat sun muut ateriointivälineet tuon Suomesta.

Retkiruoaksi kaupasta saa säilykkeitä (mm. monia kelpo lihapullalaatuja), riisiä, pätkittyä spagettia, puurohiutaleita. Jos joku ihmettelee, että mainitsen tästä, niin voin kertoa, että esim. Etelä-Amerikassa kaupoista ei lihasäilykkeitä saa — La Gomeralla ei onneksi tarvitse turvautua tonnikalaan.

Vettä ei voi juoda hanasta vaan se on keitettävä tai ostettava pullovettä. La Gomeralla on joissakin paikoissa lähteitä (ainakin Chorros de Epina) ja mahdollisesti juotavia vuoripuroja, mutta niin harvassa, ettei niihin voi luottaa. Niinpä retkellä vesi on kannettava repussa. Mainitsemisen arvoinen poikkeus on El Cedron leirintäalue, jossa on kirkasvetinen vuoripuro.

Bussireitistö on La Gomeralla niukka mutta riittävä. Joka paikassa jaeltavassa aikatauluvihossa on 7 reittiä, jotka kattavat koko pienen saaren (saari mahtuu 25 x 25 km neliöön). Pääkaupunki San Sebastianista pääsee joka paikkaan yhdellä bussilla, mutta vielä kätevämpää on majoittua saaren keskelle, jossa patikointipolut ovat heti vieressä. GuaguaGomera-yhtiön reitit ja aikataulut löytyvät tästä.

Aurinko pysyttelee La Gomeralla horisontin yläpuolella tammikuussa 10 ja puoli tuntia (klo 8:00-18:30). Pimeä tulee nopeasti. Kiitän GPS-paikannintani, joka kertoo montako tuntia on auringonlaskuun.

Leirintäalueita La Gomeralla on yksi, Camping La Vista El Cedrossa. Se ei ole kovin kätevässä paikassa vaan kaukana bussireitistöistä – niinpä en asunut siellä, mutta patikoin kerran läpi. Alla kuva El Cedrosta – vastaavia taukopaikkoja on monissa polkujen risteyskohdissa muutenkin.

Patikointireitit ovat La Gomeralla selkeitä, muodostaen koko saaren kattavan verkoston – tämä on merkittävä ero Teneriffaan ja Gran Canariaan, joissa vastaavaa polkuverkostoa ei ole, vaan reitit ovat enimmäkseen yksittäisiä.

Polkujen tärkeissä risteyskohdissa on viittoja.

La Gomeran pääkaupungin San Sebastianin turisti-infosta saa erikseen pyytämällä kartan, jossa on kaikki vaelluspolut numeroituna. Kun karttaa ja viittoja seuraa rinnakkain, eksymään ei pääse (karttaan on merkitty myös bussipysäkit, esim. alla Las Hayasista itään).

Takaisin viittoihin. Reitistöjä on rinnakkain kaksi ja kylttejäkin erilaisia, vihreä (paikallisreitit, Ruta NN) ja punainen (pääreitit, kuva alla, GR NNN).

GR 132 kiertää koko saaren. GR-reittejä voi tarkastella myös netissä: GR131, GR132.

Jos polun mutkassa ei näy kylttiä, kannattaa etsiä katseellaan värikoodeja – paitsi punaisia ne voivat olla myös vihreitä tai keltaisia.

Alla ”the path continues this way”.

Reitistöjen keskeisissä pisteissä (taukopaikoilla) on infotauluja.

Tauluissa on kartta (”you are here” hyvin merkittynä) sekä usein jonkin keskeisen reitin korkeuskäyrä.

Vaelluskengät vai lenkkarit? Otin mukaan kahdet lenkkarit ja valinta oli hyvä, kun sadetta tuli vain 2 päivänä. Moni muu käytti raskaampia vaelluskenkiä eikä sekään huono valinta ole.

Polkuni satelliittikuvan päällä.

Sitten patikoimaan. Kerron reiteistä, joita kävelin, mutta kukin valitkoon omat reittinsä.

Lauantaina 10.1.2015

.. lähdin GR132-reitille pääkaupunki San Sebastianista Playa Santiagoon – bussia en tarvinnut, sillä olin majoittunut kaupungin keskustaan. 20 minuutin kuluttua maisema San Sebastianin yli, taustalla Teide-tulivuori (Teneriffalla).

Polkujuoksijat ohittivat minut toisinaan.

Maisema Playa de la Guanchalle on reitin upein. Sen saavuttaa reilussa tunnissa. Poseerausta.

Reitti laskeutuu meren tasolle. Playa de la Guancha on villitelttailijoiden suosiossa. Telttailla saa rauhassa. Lyhin reitti perille on juuri se, jonka olin kulkenut.

Reitti koukkaa sisämaahan ja palaa takaisin rannikolle El Cabriton pieneen hotellikylään. Turistit tulevat sinne laivalla, sillä tieyhteys on olematon tai kehno.

La Gomeran rannikko on niin rikkonainen, ettei rantaviivaa seuraavia teitä ole. Rantakylien väliset tiet kulkevat järjestään saaren keskustan kautta.

Reitti jatkui takaisin sisämaahan. Löysin varjon hylätystä Moralesin kylästä, jossa pidin ateriatauon.

Kylä maastoutuu maastoon.

Reitti ei tarjonnut enää ihmeellisiä näkymiä, niin kiirehdin Playa Santiagon ylemmälle bussipysäkille. Näkymä alas.

Palasin bussilla San Sebastianiin.

Sunnuntaina 11.1.2015

.. menin Arureen klo 10:30 bussilla, sillä aiempia busseja ei ole. Aruressa on kaunis näköalatasanne kohti merta, mutta päivä oli utuinen.

Utu oli ymmärtääkseni siroccoa [Wikipedia], siis Saharasta tuulen mukana lentävää hienojakoista hiekkaa. Wikipedia-artikkelin mukaan hiekkapöly voi aiheuttaa ihmisille terveyshaittoja. Ainakaan (näin vähäisenä?) se ei vaikuta hengittämiseen mitenkään.

Jos eilen olin saanut kävellä paahteessa yksin, tällä polulla oli paljon ihmisiä ja vuohia.

Huippunäkymä tulee vastaan 600 metriä Valle Gran Reyn lomakaupungin yläpuolella. Paikalla oli paljon alhaalta nousseita patikoijia, vaikkei heitä minun kuvissa näy.

Laskeutuminen alas..

.. kohti Valle Gran Reytä.

Lopetin retken Valle Gran Reyhyn, jossa tapasin La Gomeralla lomailevan tuttavaperheen. Näkymä ylös vuorelle.

Palasin bussilla San Sebastianiin.

Maanantaina 12.1.2015

.. lähdin San Sebastianista sillä ainoalla aikaisella bussilla, joka on tarjolla. Klo 7 lähtevä bussi menee Playa Santiagoon. Jäin pois Perazassa 950 metrin korkeudessa. Koska aurinko nousee vasta klo 8, odottelin ensin puoli tuntia pimeässä.

Valoa odotellessa veistin itselleni vaellussauvan. Tie on lähellä, mutta patikointireitti väistää sen kulkien miellyttävästi eksoottisissa maisemissa.

Sitten Roque de Agando [Wikipedia], La Gomeran huomattavin yksittäinen huippu.

Liitän kuvan myöhemmältä päivältä, kun Agando kylpi auringossa.

Huipun komeutta häiritsee vierestä kulkeva tie.

Yllä olevasta kuvasta käy ilmi La Gomeran vaelluspolkujen tyylikkyys. Liikenteen seassa ei tarvitse tallustaa edes tässä, koska kävelijälle on rakennettu tien viereen patikointikaista.

Roque de Agando toisesta suunnasta. Tämäkin on utuinen päivä, siroccoa.

La Gomera on vulkaanisessa mielessä kuollut. Kraatereita saati kuumia lähteitä ei ole, mutta vanhoja tulivuoren ytimiä on. Sellainen on myös Roque de Agando, joka oli muinoin tulivuoren pääpurkauskanava.

Samanlaisia huippuja eli purkauskanavia on maastossa muitakin. Nuo pienet vuoret ovat siis kovinta mahdollista laavaa, joiden ympäriltä miljoonien vuosien eroosio on kuluttanut muun tulivuoren pois.

Jatkoin alamäkeen kohti Hermiguaa metsässä kävellen. Silloin tällöin tulee kyltti näköalapaikalle. Metsästä avautuu näköala laaksoon.

Tuolla laakson keskelläkin on yksi vanhan tulivuoren terävä purkauskanava.

Roque de San Pedro.

Palasin Hermiguasta bussilla San Sebastianiin.

Tiistaina 13.1.2015

.. otin jälleen klo 7 aamubussin Perazaan. Kun alkureitti oli eiliseltä tuttu, kävelin vain nopeasti saaren keskelle Pajariton bussipysäkille, joka on monen vaellusreitin kulmapiste. Tavoite oli huiputtaa tuttavaperheen kanssa Garajonay, La Gomeran korkein vuori.

Metsä oli palanut kuulemma 1,5 vuotta sitten. Nyt sitä raivattiin.

La Gomeran komeat metsämiehet tykkäävät poseerata.

Garajonayn huippu, 1487 metriä, on helppo saavuttaa.

Paljastettakoon tässä, että tein joka päivä kuvausprojektia Connecting big and small – otetaan kuvia, jossa ihmiset eri etäisyyksillä (ja siis suuri- ja pienikokoisina) näennäisesti vuorovaikuttavat keskenään. Tuttavaperhe (Matti ja Susanna sekä tyttärensä Raita) olivat täysillä mukana.

Yritimme ensin Garajonayn huipulla, muttei siitä mitään tullut, kun ihmisiä toikkaroi ympärillä.

Siirryimme huipun sivuun, jossa tuli täysosuma (yritys numero 23).

Muitakin kuvia aiheesta Connecting big and small minulla on, mutta siitä kirjoitan toisen artikkelin. Tässä yhteydessä vain lämmin kiitos Matille, Susannalle ja Raidalle!

Keskiviikkona 14.1.2015

.. otin klo 10:30 bussin Hermiguaan, johon olin 2 päivää sitten lopettanut. Roque de San Pedro alhaalta nähtynä.

Suuntasin itään kohti rannikkoa. Tuulen suunta oli vaihtunut. Taivas oli kirkas eikä täynnä Saharan utua. Ulappa ja sen takainen Teneriffa näkyivät ensi kertaa selkeästi.

Toinen versio.

Tuo kuva nostaa esiin matemaattisen puoleni. Koska 30 km etäisyydellä oleva 1 km korkuinen Teneriffan rannikko näyttää minuun verrattuna olevan 50 cm korkuinen, siitä seuraa, että kameran etäisyys on minusta 30 km / 1 km * 50 cm = 15 metriä.

Näitä merinäkymiä ei löydä Suomesta. Playa de la Caleta.

Toinen näkökulma Playa de la Caletaan. Alhaalla on turistien suosima ranta.

Näitä kuvia katsellessa voin kiittää La Gomeran vaelluspolkujen laatua. Viitoituksia olen kehunut jo aiemmin – nyt kehun sitä, että reitit ovat miltei järjestään 1,5 metriä leveitä ja helppokulkuisia. Vähänkin kalteviin paikkoihin on kivetty portaat.

Kävelin takaisin Hermiguaan ja jatkoin bussilla San Sebastianiin. Pakkasin tavarat ja muutin saaren keskelle Las Hayasiin pieneen hostelliin.

Torstaina 15.1.2015

.. lähdin aamulla liikkeelle Las Hayasista kohti Las Crecesin metsiä, jotka ovat visuaalisesti upeita (artikkelin alussa oleva kuva on täältä). Polut muodostavat käytäviä, joiden kattona ovat molemmilta puolilta päälle kaartuvat latvaoksat.

Metsät, onhan niitä nähty, ajattelee suomalainen. Mutta La Gomeran metsät ovat jotain erityistä. Aikoinaan laakeripuumetsät peittivät koko Välimeren alueen. Puut kaadettiin ja eroosio vaikutti niin, ettei uusia metsiä kasva koskaan. Muilla Kanariansaarilla maaperä on vulkaanista, metsät pieniä ja paikallisia.

La Gomeran laakeripuumetsät ovat laajoja. Saaren keskellä sijaitseva Garajonayn kansallispuisto on täynnä metsää, alkuperäistä metsää – ja sen huomaa.

Tällainen oli koko Etelä-Eurooppa muinoin. La Gomeralla sitä voi yhä käydä aistimassa.

Kävelin lopulta ulos metsästä. Kohteeksi otin Santa Claran näköalapaikan. Tärkeysjärjestys ilmenee seuraavastakin kuvasta: Vaelluspolku on numero yksi. Vaikka talot ovat heti rinteen vieressä, polku mahtuu leveänä ja helppokulkuisena väliin.

Palmumaisemaa.

Tämä patikointireitti kulkee noin 700 metrin korkeudessa. Alhaalla oleva Guillaman kylä tyrskyineen on huikean nätti.

Perinteinen elinkeino guillamalaisille on simpukoiden keräys ja myynti. Alla sama kylä Santa Claran näköalapaikalta.

En ole kiinnostunut GPS-paikantimesta. Anna ruokaa.

Pidin Santa Clarassa evästelytaukoa. Santa Claran kissat eivät saaneet minulta mitään.

Jatkoin kohti Vallehermoson kaupunkia. Romahtanut polku on harvinainen näky La Gomeralla.

Joku tuonkin palmun on siistinyt, jotta vaeltaja pääsee helpommin ohi.

Vallehermoso alkaa näkyä..

.. ja on oikein söötti asettuessaan värikkäänä maisemaan, jonka jylhyydestä nauttii.

Toki tännekin täysmittainen jalkapallokenttä mahtuu.

Palasin bussilla San Sebastianiin, josta toisella bussilla klo 22 Las Hayasin hostellille.

Perjantaina 16.1.2015

.. kävelin Las Hayasista Arureen, jossa olin käynyt jo 5 päivää aiemmin. Jälleen yksi näköalapaikka (useille näköalapaikoille pääsee autolla, niin tännekin).

Selkeä keli. Ensi kertaa näkyi La Palma, saari 60 km La Gomerasta koilliseen.

Vuohieste (taustalla toinen naapurisaari El Hierro, La Gomerasta 60 km lounaaseen).

Voin suositella vuohenmaitoa, hyvää palautusjuomaa!

Sama näköalatasanne kuin 5 päivää sitten.

Laajempi näkymä (taustalla La Palma).

Las Hayasissa ei ole kauppaa. Niinpä ostin Aruren kaupasta reppuuni mitä tarvitsin.

Hyppäsin Aruressa bussiin, jonka kyydissä oli myös Valle Gran Reyssä lomaileva tuttavaperhe. Jälleen menimme Las Crecesin mahtaviin metsiin. Uusi polku, paksummat puut.

Haarakkaat puut.

Nämä metsät ovat kosteita, viileitä (lämpötila +10ºC) ja hämäriä. Kameran valotusaika pitenee, liikkuva ihminen jää epätarkaksi.

Huomatkaa tolppa kuvan oikeassa laidassa! Tolppia on metsä täynnä.

Se on QR-koodi eli ruutukoodi. Tuosta jos ottaisi älykännykällä kuvan, niin saisi tietoa luonnosta eli siitä, mitä näkyy ympärillämme juuri tässä. (Emme yrittäneet – kiitän kuitenkin La Gomeran polunrakentajien nykyaikaisuutta.)

Reissu päättyi bussipysäkille..

.. jonka jälkeen kävelin kaatosateessa takaisin Las Hayasin hostellille.

Lauantai 17.1.2015

.. oli viimeinen patikointipäiväni. Matkustin aamubussilla San Sebastianiin, buukkasin itseni viimeiseksi yöksi uuteen hotelliin ja jatkobussilla jälleen Hermiguaan. Hmm, jostain tuolta se patikointireitti nousee vuoren päälle.

Jälleen reitti löytyy hyvillä viitoituksilla. Nousu on alkanut. Tuolla alhaalla päätiellä olin äsken.

Yhä ylemmäs.

Ja ylemmäs.

Melkein ylhäällä. Teneriffa on tänään pilvessä, Teide-tulivuori pilven päällä.

Alas toiselta puolelta kohti Agulon kaupunkia.

Hyppäsin bussiin Agulossa ja palasin San Sebastianiin.

Kuva bussin ikkunasta. Tässä niemessä on silmiini jotakin komeaa.

Yhteenveto

Vaikka La Gomera on pieni saari, se tarjosi hyvin patikoitavaa 8 päiväksi. Parasta olivat monipuoliset ja huolellisesti ylläpidetyt laadukkaat kävelypolut, joiden verkosto on kattava. Kiittää täytyy myös saaren bussiverkostoa, sillä taksiin ei tarvinnut turvautua kertaakaan. Mahtavia merinäkymiä voi suomalaisena aina kehua. Yksittäisistä nähtävyyksistä voi mainita Roque de Agandon sekä Garajonayn kansallispuiston metsät – jotka eivät kylläkään ole esim. Teiden (Teneriffa) tai Nublon (Gran Canaria) tasoisia, mutta jotain erityistä silti.

Ai niin.

Viimeisellä retkellä otin myös itsestäni juhlakuvan (Agulon kaupungin yläpuolella). Täytin juuri 50 vuotta.

Mikään ei muutu. Reissut jatkuvat.

Minä olen Nelli. Olen sheltti ja matkustan vadissa. Vuh!

En ole käynyt tässä blogissa pitkään aikaan. Tykkään talvesta. Olen ollut esimerkiksi luistelemassa, muistatteko?

Nyt mennään Kytäjä-Usmille. Hassu nimi. Täällä on isoja järviä. Tykkään juosta isännän perässä.

Tuo toinen tyyppi vetää puita. Mihin me niitä tarvitaan? Vuh. En ymmärrä.

Ai nyt ollaan perillä. Vuh. Mitä isäntä puuhaa? Laatikkoa rakentaa?

Kamiina? Hassu vekotin. Ja kuuma.

Lunta talossa? Hupsuja miehiä. Vuh. Tykkään.

Taidan saada ruokaa. Nam. Vuh vuh vuh!

Läski, se on parasta. Haukotus. Nukuttaa.

* * *

Aamu tuli. Lunta sataa. Vuh!

Paljon lunta.

Vuh. Mitä leikitään?

Ai kamiina. Sekö se oli? Noin pieneksi muuttui. Ohhoh!

Taas mennään. Monta kylttiä. Vuh? Mihin mennään?

Miksei isäntä hiihdä? Paakkuja suksen pohjissa? Ei varmasti niin paljon kuin minun turkissa!

Tämä se on koiran elämää. Vuh!

Kaikki seikkailuni luettavissa Nelli-Koira -tagilla.

* * *

PS. Tämä oli tämän blogin toinen ja yhteensä kolmas reissumme Kytäjä-Usmiin (juttu melontareissusta tässä). Jälleen kiitän tiheää tulipaikkojen verkostoa [ulkoilualueen omat sivut][Google-kartta tulipaikoista] sekä polttopuuhuoltoa (polttopuut eivät ole tulipaikan vieressä, vaan ne täytyy hakea satojen metrien päästä). Kota seisoi tällä kertaa Iso-Kypärän tulipaikalla [karttalinkki] – aiemmin kokeiltu Iso-Haiskari, Suolijärvi, Kiiskilampi.

Plussakeli ja 10 cm uutta lunta eivät ole hiihtäjän ystäviä. Hiihtoreitti satellittikuvan päällä turkoosilla (keltaiset aiempia melontoja, punaiset patikointeja).

Vuoden 2015 joukkoistamismuotoinen kuvaprojekti on Connecting big and small, suomeksi Iso ja pieni vuorovaikutuksessa. (Vuonna 2014 keräsin vastaavalla tavalla valokuvia tunturihypyistä.)

Aihe on vaativa. Sen vuoksi annan tässä artikkelissa runsaasti neuvoja, kuinka alla olevan kaltaiset valokuvat onnistuvat.

Säännöt = Ota retkihenkinen valokuva, jossa ihmiset eri etäisyyksillä vuorovaikuttavat keskenään. Jos olet yksin, ota kaksi kuvaa ja yhdistä ne – esim. kuvan vasen ja oikea puoli.

Sääntöjen tarkennus:

• Retkihenkisellä valokuvalla tarkoitetaan kuvaa, joka on otettu retkellä (ei välttämättä Suomessa). Kuvassa voi näkyä alueelle ominaista luontoa sekä paikallisen retkeilyalueen infrastruktuuria kuten taukopaikan tai autiotuvan rakenteita.
• Jos otat kaksi kuvaa, lopullisessa kuvassa kohteet ovat niillä paikoilla ja sen kokoisina kuin mitä ovat kuvaushetkelläkin, eli ketään ei pienennetä tai suurenneta tahi siirrellä kepulikonstein. Photoshoppia ei tarvita. Kuvat pitää voida yhdistää copy-pastella: kopioidaan yhdestä kuvasta suorakaiteen muotoinen alue samalle kohdalle toiseen kuvaan (itse käytän tähän IrfanView-ilmaisohjelmaa).

Aikaa kuvien ottoon on syyskuun loppuun 2015. Katsotaan sen jälkeen millaisia kuvia porukka on ottanut.

Sitten neuvoihin ja vinkkeihin.

Ei näin!

Yllä olevan kaltaisia kuvia kannattaa välttää. Kuva on tosin retkihenkinen (Nuuksion Hiidenpesä) ja siinä on iso ja pieni tyyppi, mutta koska edessä oleva henkilö nojaa kallioon, jota ei ole rajattu kuvasta pois, se paljastaa syvyysulottuvuuden eikä sadunomainen ison ja pienen vuorovaikutus toteudu.

Miten syvyysulottuvuus sitten hävitetään? Siihen on neljä menetelmää.

Menetelmä 1 = Kamera maan tasolla

Yllä oleva Saimaalla 2.3.2014 otettu kuva on vaatinut ennakkovalmisteluja. Kamera on asetettu jäähän hakattuun monttuun, jotta objektiivi saatiin jään tasoon. Taaemman henkilön jalat ovat yhtä alhaalla kuin etummaisen, jolloin syvyysulottuvuus häviää.

Muita tapoja hyödyntää menetelmää 1:

Kamera voidaan upottaa lumeen (Iso-Kypärä, Kytäjä, 31.1.2015).

Kamera voidaan asettaa muuten tasaisella kivetyllä vaelluspolulla olevaan kuoppaan (Garajonayn huippu, La Gomera, 13.1.2015).

Tasaista vedenpintaakin voi hyödyntää, kunhan käytetään vesitiivistä kameraa.

Toisaalta alustan ei tarvitse olla tasainen. Alla oleva kaavio antaa esimerkin järjestelystä ja lopputuloksesta, jossa taaempi henkilö on 2,7 kertaa etummaista kauempana.

Menetelmä 2 = Kamera-objekti-maa -linja

Menetelmässä 2 kamera ei ole maan tasalla vaan linjalla, jonka muodostavat edustan objekti (appelsiini) ja taustalla maahan tukeutuva henkilö. Hain pitkään maastosta paikkaa (Punta Gorda, La Gomera, 10.1.2015), jossa olisi pyöreähkö metrinen kivi, jota kavuta ylös, ja sen edessä sopiva alusta appelsiinille. Taustalle halusin merimaiseman.

Seuraava kaavio kertoo yleisjärjestelyn. Huomaa punainen linja: kamera – sininen objekti – taustan henkilön alla oleva maa.

Tuloksena olevassa kuvassa horisontti leikkaa pienen ihmisen, ellei sitten kuvata alaviistoon kuten tein appelsiinikuvassa.

Muita tapoja hyödyntää menetelmää 2:

Edustan objekti on kamera (Las Creces, La Gomera, 15.1.2015).

Edustan objekti on lautanen (Epina, La Gomera, 15.1.2015). Bon appétit.

Vesillä menetelmää 2 voi pyrkiä hyödyntämään vaikkapa siten, että kajakin kannella on toisia pienempiä kajakkeja.

Menetelmä 3 = Objekti ilmassa

Hyvin yksinkertaista. Kun taustan objekti on ilmassa (hyppää), samalla häviää koko syvyysulottuvuus (Mirador El Bailadero, La Gomera, 12.1.2015). Vuorovaikutuksen illuusio syntyy etualan narusta (40 cm korkeudella), jota molemmat tyypit koskettavat.

Muita tapoja hyödyntää menetelmää 3:

Maagisen loitsun voimasta lentävä mies taustana Teide-tulivuori (El Choro, La Gomera, 17.1.2015).

Muita mallikuvia en ole tästä ottanut, koska en harrasta lajeja, jossa lennetään tai hypätään. Siksi heitän vain ideana:

a) laskettelurinteessä otettu kuva, jossa 2 lautailijaa ilmassa taivasta vasten – kolmas henkilö pyydystää heitä haavilla tai kärpäslätkällä

b) sama kuin edellä, mutta lautailijoiden ja kärpäslätkän tilalla riippuliitäjiä ja pölynimuri

Mikäli mahdollista, tapausten a) ja b) ilmassa olevat tyypit voivat pyrkiä asentoon, joka ilmentää pelkoa.

Menetelmä 4 = Iso pää ja varjo

Tämä menetelmä tuli mieleeni vasta hiljattain enkä ole ottanut tästä mallikuvaa. Niinpä muokkasin yllä olevan kuvan kahdesta lähteestä: Muotkatunturilla ottamani kuva + satunnainen netistä löytämäni pää. Idea on, että otetaan normaali maisemakuva, jossa henkilö on selin. Toinen tyyppi kurkistaa samalla hetkellä kameraan. Lisäksi selin olevan tyypin eteen laskostetaan tumma puoliläpinäkyvä kangas, joka toimii pään varjona. Syntyy illuusio valtavasta päästä.

Kaaviona järjestely on seuraava (tummanruskea viiva kuvaa maahan laskostettua kangasta):

Muita tapoja hyödyntää menetelmää 4:

Houkuttele kookas hyönteinen kuten perhonen tai mehiläinen kirkkaalle läpinäkyvälle lasille. Pitele lasia kameran edessä siten, että kuvaat lasin läpi eivätkä lasin reunat näy kuvakentässä – toisin sanoen lasin pitää olla tarpeeksi iso. Pyydä kaveria astumaan kuvakenttään hyönteisen viereen kauhistuneena (muista luoda hyönteisen varjo maahan). Huom! Voit estää lasin heijastukset, jos kolmas kaveri pitelee tummaa kangasta kameran takana (hän voi myös laukaista kameran).

Toinen vaihtoehto on asettaa hyönteinen peilille. Kamera laukaistaan peilin kautta. (Tässä menetelmässä ei ole haittaa heijasteista, mutta hyönteinen kahdentuu, joten kuva ei liene yhtä vakuuttava?)

Jos kuvataan alustalla, joka kasteltuna tummuu (esim. hiekkarannalla tai silokalliolla), tummaa puoliläpinäkyvää kangasta ei tarvita.

Hyvä. Tarkastellaan seuraavaksi mitä valmisteluja olen tehnyt ottaakseni yllä olevat kuvat.

Valmistelut

Menetelmä 1 (kamera maan tasolla) on helpoin. Hyvässä lykyssä järjestelyt hoituvat 5 minuutissa. Kuvaan menee toiset 5 minuuttia. Näin nopeasti selvittiin seuraavissa kuvissa (kiitos avusta Mika!):

Ei menetelmä 1 aina nopea ole. Roskat pois -kuva vaati 20 kameran laukaisua ja 59 minuuttia (tarkistettu GPS-paikantimesta).

Haaste syntyy erilaisten liikkeiden sovittamisesta yhteen valmiiksi kuvaksi. Voin vain kiittää Matin, Susannan ja Raidan kärsivällisyyttä – toisaalta he ovat visuaalisen alan ammattilaisia, joten tiesivät hyvin miten paljon työtä ja tuuriakin tarvitaan.

Minä makasin vatsallani maassa ja kuvasin. Kymmenittäin turisteja käveli ohi ja naureskeli meille. Huusin ”don’t worry, we are not dangerous”, sillä kuvauspaikka oli todellinen turistirysä, La Gomeran korkein huippu. Yhdentoista kuvan jälkeen pidimme tauon, katsoimme tulokset ja säädimme kuvaustaktiikkaa. Harjaa ei enää heilutella niin laajassa kaaressa. Matti pyrkii juoksemaan samassa tahdissa kuin Susanna. Kannustin parhaani mukaan. Kolmanneksi viimeinen kuva onnistui. Tiesin sen heti, joskin pyysin pari lisäkuvaa. Huikea tunne!

Huom! Menetelmää 1 voi soveltaa myös koiran kanssa = jättiläiskoira jahtaa pikkuihmisiä. (Kirjoitin tosin sääntöihin, että kyse olisi ihmisten vuorovaikutuksesta, mutta perun sen. Eläimetkin hyväksytään!)

Menetelmä 2 (kamera-objekti-maa-linja) vaatii suurempaa tarkkuutta kuin ykkönen. Jos linja ei ole tarkka, kuva ei ole uskottava. La Gomeralla patikoidessa otin useita menetelmän 2 kuvia, mikä vei hitosti aikaa, koska käytin itselaukaisinta luottaen hyvään tuuriin. Otetaan esimerkiksi kuva Bon appétit.

Kamerassani on 10 kuvan purske, jota hyödynsin. Yllä olevan kuvan kaksi osakuvaa ovat 10 kuvan sarjan ensimmäinen ja viimeinen (jätin alla yhden välikuvan pois).

Ennakkovalmisteluna olin ostanut kaupasta nipun kertakäyttölautasia. Maastossa kokosin tasaisista kivistä keon, teippasin lautasen kiinni ylimpään kiveen. Seitsemäs yritys onnistui. Aikaa kului 39 minuuttia.

Huom! Jos paikalla on vähintään 3 ihmistä (yksi kameran takana, loput edessä vuorovaikuttamassa), menetelmä 2 on varsin nopea, sillä jo ensimmäinenkin kuva voi onnistua.

Lisähuomio! Käytä kirkkaita vaatteita menetelmässä 2, jotta erotut hyvin taustan tummasta maastosta tai metsästä.

Menetelmä 3 (objekti ilmassa) vaatii tarkkaa ajoitusta, sillä ihminen ei pysy ilmassa pitkään, ellei ole riippuliitäjä. Lumilautailijan tai mäkihyppääjän loikka on nopeasti ohi. Jos kuva ei onnistunut, seuraavaa yritystä joutuu odottamaan – toisaalta uimahyppääjä tai leijahiihtäjä voi olla valmis seuraavaan hyppyyn nopeastikin!

Seuraavaan kuvaan meni 36 minuuttia, mihin kuului mukaan narusysteemin rakennus. Tein 6 yritystä, joista neljännessä ja kuudennessa käteni osuivat sopivasti narun taakse. Rakensin kuvan neljännestä yrityksestä.

Pieleen menneitä kuvia

Ei pidä luulla, että onnistuin kaikissa kuvissa. Esittelen seuraavassa raakileita.

Yllä oleva menetelmän 1 mukainen kuva (Mirador El Santosta etelään, La Gomera, 11.1.2015) on muuten hyvä, paitsi että iso tyyppi luo varjon ruohoon. Varjon takia yhdistetyn kuvan raja näkyy ja halkaisee kupin. Auringon suunta täytyy vastaisuudessa huomioida, kun ottaa yhdistekuvia itselaukasimella!

Yllä olevan kuvan (Llano Campo, La Gomera, 14.1.2015) piti esittää tilannetta, jossa seison isona ja pienenä samassa asennossa (selin, kädet lanteilla) katsoen meren yli Teneriffaa. Sama asento ei olisi varsinaista vuorovaikutusta, mutta toisi kuvaan kiinnostavaa toistuvuutta eri mittakaavoissa.

Kuvaidea oli aivan liian vaikea. Ajatus näet oli, että pieni mies seisoisi kameran päällä, mikä vaati paitsi oikeansuuntaista hyppyä myös lennon lakipisteen oikea-aikaisuutta. (Vaikka kyse oli hypystä, pyrin tässä menetelmään 2 enkä 3.)

Tein peräti 18 turhaa yritystä ja kulutin 61 minuuttia. Julkaisen seuraavassa kaikkien 18 hypyn lakipisteet.

Vaikka oikea-aikainen hyppy olisi onnistunutkin, kuvaidea ei olisi toiminut, koska kuva-alalla on liikaa häiritseviä objekteja kuten kiviä ja ruohoa. En tajua, miksi en osannut keskeyttää aiemmin, sillä näitä kuvia varten maaston täytyy olla avoin. (Alhaalla tiellä käveli muita patikoijia. En välittänyt. Jatkoin pomppimista.)

Saman tuplaposeerausidean toinen yritys, mutta tällä kertaa menetelmä 1 (Aruresta pohjoiseen, La Gomera, 16.1.2015).

Tämä on sinänsä kiinnostava kaksoiskuva, mutta meni pieleen, koska pienemmän tyypin oikea käsi syö palan isomman tyypin housuista. Olisi ollut syytä olla tarkempi!

Kameran asetukset

Nämä ovat siinä mielessä ”epävalokuvallisia” valokuvia, että pyritään terävyyteen kaikilla etäisyyksillä. Normaali valokuvaajan rutiinihan on käyttää isoa aukkoa ja tarkentaa kohteeseen, mutta silloin joko iso tai pieni tyyppi jäisi epäskarpiksi.

Siispä:

• Jotta iso ja pieni tyyppi olisivat teräviä, käytä pientä aukkoa!
• Ota kuvat hyvässä valossa, jotta pieni aukko ei kasvata valotusaikaa – se olisi haitallinen menetelmässä 3, jossa hypätään ja siten liikutaan nopeasti.

Kuva-aiheen ideointi

Olen jo edellä antanut tukuttain ideoita, millaisia valokuvia tässä projektissa haetaan. Paljon lisääkin voisin ehdotella, tässä vielä muutama:

• Menetelmä 1 (kamera maan tasolla) sopii hyvin filmeihin. Täytyy vain löytää tarpeeksi suuri tasainen alue, esim. meren jää. Sitten kuvataan ihmisiä liikkumassa eri etäisyyksillä erilaisilla vekottimilla auringonlaskua vasten (luistimet, sukset, potkukelkka, polkupyörä, lastenvaunut, kävellen). Tämä lähentelee jo dokumenttia.
• Menetelmässä 2 (kamera-objekti-maa -linja) iso tyyppi ripottelee suolaa purkista ruokaan, mutta purkista valuu ulos ihmisiä.
• Menetelmässä 3 (objekti ilmassa) voisi kokeilla pienen roikkumista puun oksassa siten, että oksan lisäksi kuvassa näkyy vain taustataivas – näin oksan etäisyys ei paljastu. Isosta tyypistä näkyy pää ja käsi, jossa on sakset, jolla tämä aikoo leikata oksan katki.
• Menetelmässä 4 (iso pää ja varjo) voisi kokeilla pään tilalla jalkoja tai käsiä. Tai sitten voisi yksinkertaisesti laittaa pienen käteen omenan ja suuren suuhun toisen mahdollisimman samanlaisen omenan.

Ehkä tämä riittää? Kenties tätä artikkelia lukiessa mieleesi on jo syttynyt idea, jota seurata?

Lopuksi

Tämä lienee selvää mutta sanon kuitenkin:

Tarkoitukseni ei ole tienata tällä mitään, vaan ajatus on löytää uusia mielekkäitä tapoja pitää hauskaa luonnossa. Tosin jos projekti onnistuu eli hyviä kuvia on tarpeeksi, kirjoitan siitä artikkelin johonkin retkiaiheiseen lehteen lokakuussa 2015. Palkkiot julkaistuista valokuvista menevät asianomaisille kuvaajille.

Olen ottanut hienon valokuvan – miten osallistun projektiin?

Siihen on kolme neljä menetelmää (takaraja syyskuun loppu 2015):

• Tämän artikkelin lyhennetty versio on julkaistu Vaellusnet-foorumilla tässä säikeessä. Kuvan voi liittää säikeen perään muiden kommentoitavaksi. Seuraan säiettä tarpeellisella tiheydellä.
• Kuvan voi julkaista muutenkin missä tahansa netin kuvapalvelussa. Lähetä minulle (janne.pyykko at gmail.com) tieto kuvasta.
• Minulle voi lähettää kuvan sähköpostin liitteenä. Älä lähetä alkuperäistä kuvaa. Riittää hyvin, että kuvan pitempi sivu on 960 pistettä.
• (Päivitys…) Liittyin twitteriin @JannePyykko. Jaa kuvasi somessa hashtagilla #connectingbigandsmall, niin löydän sen. :)

Jos kuvia kertyy mukavasti, saatan julkaista kuvakoosteita tässä blogissa jo ennen lokakuuta. Kysyn kuvaajalta aina erikseen luvan.

Innostavia kuvaushetkiä toivoen,
-Janne Pyykkö

PS. Laita artikkeli kiertoon, jotta mahdollisimman moni tietää osallistua!

Olen Färsaarilla kahdesta syystä, vaeltaakseni hienoissa maastoissa ja nähdäkseni täydellisen auringonpimennyksen, joka tapahtuu 20.3.2015 klo 9:40 paikallista aikaa (tämän auringonpimennyksen yksityiskohdista olen kirjoittanut täällä).

Färsaaret tuntuu kalliilta (1,5 kertaa Suomen hintataso), mutta kaiken korvaa uskomattomat maisemat, joita nähdäkseen täytyy etsiytyä sopiviin paikkoihin. Tämä artikkeli kertoo kahdesta ensimmäisestä retkestä.

Saavuin perjantaina 13.3.2015. Ensikosketus fäärin kieleen.

Toinen kosketus.

Tein välttämättömät hankinnat ja majoituin Färsaarten pääkaupungin Torshavnin leirintäalueelle.

Lauantaina 14.3.2015 otin klo 7 laivan Suðuroyn saarelle. Matkalla hämmästelin saarten uskomattomia muotoja. Alla olevassa kuvassa on Litla Dimun, korkeus 414 metriä, suurin läpimitta 1,4 km.

Jatkoin Tvøroyrin satamasta bussilla Sumbaan, saaren eteläisimpään kylään, kävin kaupassa ja lähdin maastoon.

Akrabergin majakka. Tätä etelämmäs ei Färsaarilla pääse, sillä kyseessä on eteläisimmän saaren eteläisin niemi.

Palasin takaisin Sumbaan, josta tietä myöten ylös kohti Beinisvørð-nimistä jyrkännettä, joka näkyi jo Sumba-kuvan taustalla.

Pieni ð eli iso D poikkiviivalla, sitä ei fäärin kielessä äännetä.

Kurkkaus alas.

Kurkkaus mereen johtavaan rotkoon.

Maisema on uskomaton.

Paluumatkan laivaa odotellessa eräs matkustaja näki kamerani ja halusi nähdä valokuviani. Kun pääsin tähän kuvaan asti, mies kertoi hollantilaisen kauppalaivan haaksirikkoutuneen kallioihin vuonna 1742. Laiva upposi. Kymmenen merimiestä hukkui. Loput 80 miestä kiipesivät jyrkkää seinämää ylös. Heidät majoitettiin saarelaisten taloihin, mikä oli suururakka, sillä saarella asui tuohon aikaan vain 500 köyhästi elävää ihmistä.

Mahtavan tarinan kruunasi se, että mies kertoi esi-isänsä olleen yksi noista hollantilaisista. Ennen kotimaahan paluutaan esi-isä oli näet saattanut paikallisen tytön raskaaksi. Viime vuonna mies on käynyt Hollannissa etsimässä sukulaisiaan muttei vielä löytänyt.

Aterian jälkeen lepäilyä.

Tuuli oli äärimmäisen raju koko päivän, siksi pidin sadetakkia, vaikkei satanut.

Pyydän jo etukäteen anteeksi seuraavaa tarinaa, sillä kuten tiedetään, kun tuulee, mies pissaa kaaressa myötätuuleen. Ei onnistu myrskytuulella, sillä pissa pisaroituu ilmassa ja lentosuunta on arvaamaton (päästin pari perkelettä).

Näkymä taaksepäin.

Kuljin jyrkänteiden reunoja koko päivän.

Kukkulan toiselle puolelle kiertäessä Beinisvørð näkyy yhä ylimpänä.

Maaston mustat pisteet ovat muuten lampaita.

Sunnuntaina 15.3.2015 kohteena oli Nolsoy-saari. Näkymä leirintäalueelta.

En enää ollut maastossa yksin, sillä lauantai-iltana oli paikalle lentänyt vanha retkituttuni Auli, joka jo vuosia sitten kysyi: Hei jos auringonpimennys on jossain lähellä. niin pääseekö mukaan?

Auts, nyt loppuu koneeni akku, joten laitan vain yhden kuvan Nolsoystä mukaan..

.. ja jatkan sopivan tilaisuuden tullen. Kirjoitan tätä Klaksvikin turisti-infossa ja odotan laivaa, joka veisi Kalsoy-saarellle. Siitä toisen kerran…

Näin käy auringonpimennysreissuilla. Patikointi maistuu, asioita tapahtuu, kamerassa on huikeita valokuvia ja niitä haluaa jakaa, mutta sitten kun pääsee nettiin, aika menee bussireittien säätämiseen, säätilan ja muiden seikkojen selvittämiseen, jotta auringonpimennyksen 20.3.2015 näkisi pilvettömältä taivaalta. Färsaarilla on nimittäin paha sääeste eli hiton märkää – se onkin tämän artikkelin aihe.

Äh. Otetaan alusta.

Sunnuntaina 15.3.2015 teimme Aulin kanssa retken Nólsoy-saarelle. Laitoin jo viimeksi seuraavan kuvan Torshavnin leirintäalueelta, jota vastapäätä Nólsoy on.

Mutta tuo kuva on lauantaiaamulta 14.3.2015. Sunnuntaiaamu 15.3.2015 alkoi aivan eri merkeissä, kun lähdimme Aulin kanssa lyhyen laivamatkan jälkeen maastoon.

Tyypillinen Färsaarten sää = sumu, tihku, märkä maa. Ken Färsaarille haluaa, ottakoon kumisaappaat. Meillä on ja se on 100 % oikea valinta. (Aulilla on myös vaelluskengät eikä ole käyttänyt niitä lainkaan.)

Nólsoy on 8,5 km pitkä kapea saari, jonka toisessa päässä on pieni kylä, jonka nimi on Nólsoy. Kylästä patikoidaan ensin mäki ylös ja edelleen saaren toisessa päässä olevalle majakalle. Viitteellinen vaelluspolku kulkee ruohossa ja rahkasammaleessa tuoden mieleen Lapin monin tavoin.

Ikävä vain, että reitti kulkee merenpinnan ja saaren korkeimman harjanteen välissä siten, että meri ei näy eikä maisema pahemmin vaihdu. Söimme eväät majakalla.

Nólsoyn parasta antia ovatkin ensimmäiset kilometrit ulos Nólsoyn kylästä ja nousu mäelle. Näkymä taaksepäin on huikea. Tämän maiseman takia Nólsoylle kannattaa tulla (alla kuva paluumatkalta, jolloin sää oli kirkastunut).

Toinen versio.

Maastossa liikkui myös brittituristi (vihreä takki), joka oli käynyt Nólsoyn 372-metrisellä huipulla. Sinne meidänkin olisi kannattanut asettaa reissun määränpää.

Oli miten oli, sunnuntai-iltana otimme bussin Klaksvikiin ja majoituimme leirintäalueelle, jotta pohjoisten saarien tutkinta kävisi mukavammin. Klaksvikin leirintäalueen maisemaa voi kiittää, mutta se on hiukan etäällä kaupungin keskustasta (1,5 km ruokakauppaan, bussiasemalle, satamaan, nettiin).

Maanantaina 16.3.2015 lepuutimme jalkoja aamupäivän ja olin netissä. Satoi. Iltapäivällä sää parani ja otimme laivan Klaksvikista Kalsoy-saarelle, josta edelleen bussilla pitkulaisen saaren toiseen päähän Trøllanesin kylään. Maaston muotojen takia tiet on vedetty tunnelien kautta.

Kalsoylla tunneleita 5 kpl ja ne ovat 1-kaistaisia (pisin 2,5 km). Sadan metrin välein on ohituspisteitä, jos autot ajavat vastakkaisiin suuntiin.

Trøllanesista alkaa 2 km patikka kohti Kallurin majakkaa, jonka näkymiä kehutaan opaskirjoissa maasta taivaisiin.

Eivätkä opaskirjat petä.

Aulikin huitoo teille terveisiä.

Yksityiskohta.

Tuo oli länteen. Kallurin majakan näkymät ovat upeat 360 astetta. Alla oleva on koilliseen ja itään.

Tämä on etelään-lounaaseen.

Ah, nyt täytyy selittää. Keksin uuden viuaalisen leikin, olkoon nimeltään vaikka näytelmällinen valokuva. Säädetään kamera ottamaan 10 kuvaa 2 sekunnin välein. Harjoitellaan tarina eli näytelmä, jossa henkilöt vuorovaikuttavat keskenään ja esitetään se. Yhdistetään 10 kuvasta parhaat kohdat yhdeksi kuvaksi.

Tuo oli jo toinen tällä menetelmällä, sillä jo Nólsoylla teimme samanlaisen.

Länsimaissa tekstiä ja siksi kuvaakin luetaan vasemmalta oikealle. Kun lisäksi muistetaan, että ihmiset kulkevat etuperin, näytelmällisen valokuvan tarinan voi ymmärtää. Siksi esimerkiksi Auli ottaa kasasta appelsiinin ja ojentaa sen minulle, jotta voisin kuoria sen – eikä päinvastoin niin, että minä ojennan Aulille appelsiinin, jonka hän laittaa osaksi appelsiinipyramidia (vaikka jotkut ovat tällaisiakin tulkintoja facebookissa esittäneet, mikä sinänsä on minua suuresti hauskuuttanut).

Takaisin Kallurin majakalle. Palasimme kaltevaa ruohorinnettä takaisin katsellen kahden jylhän saaren pohjoiskärkiä: edessä Kunoy, takana Viðoy ja sen 750-metrinen Enniberg-jyrkänne, joka on opaskirjan mukaan Euroopan toiseksi suurin pystysuora pudotus mereen.

Nämä näkyvät huikeina myös Trøllanesin kylään.

Palasimme bussilla ja laivalla takaisin Klaksvikiin.

Tiistai 17.3.2015 oli toistaiseksi sateisin. Päätimme tarkistaa muutamia mahdollisia paikkoja, joista auringonpimennystä voisi valokuvata.

Fuglafjordurista rinnettä ylös klo 9 aamulla.

Alastulostahan oli kuva jo tämän artikkelin alussa, jolloin satoi ja sumutteli enemmän (vertailun vuoksi uudestaan).

Mäen päällä satulassa oli pari muinaishautakumpua.

Läpimärkinä menimme Fuglafjordurin turisti-infoon eli kirjastoon kuivamaan, jossa meille tarjottiin kahvia. Kiitämme.

Toinen tutkittu paikka oli Toftirin kaakkoispuolen tuulimyllyalue, jossa voisi ottaa seuraavan pimennyskuvan. Kuvaan lisätty punainen pallo merkkaa paikkaa, jossa aurinko täydellisesti pimentyy.

Kolmas paikka oli patikoida Klaksvikista koilliseen, jossa voisi ottaa seuraavan kuvan.

Mutta sääennusteet ovat toivottomat tällä hetkellä. Käytän huomisen 19.3.2015 netissä ja teen päätöksen mitä yritän.

PS. Te jotka olette Suomessa, lukekaa Emma Herrasen artikkeli, miten osittaista auringonpimennystä 20.3.2015 kannattaa kuvata.

Akrabergin majakka syttyy Suðuroy-saaren eteläkärjessä Färsaarilla täydellisen auringonpimennyksen aikana 20.3.2015 klo 9:41.

Ikävä kyllä aurinko itse ei ilmesty minulle ja Aulille (joka seisoo edessäni), vaikkakin pilvissä on aukkoja. (Aurinko olisi tässä sommitelmassa ollut kuvan oikeassa yläkulmassa.)

Se oli tuuripeliä. Pilvet ja aukot liikkuivat yläpuolellamme kovassa tuulessa. Jotkut paikalliset tyypit 500 metriä meistä näkivät täydellisen vaiheen – jotkut toiset toisessa suunnassa eivät.

Kokonaiskuvaa pimennyksen näkymisestä Färsaarilla en voi antaa. Yksi uusiseelantilainen tekstasi, että koko pääsaariryhmä oli ollut pilvessä, mutta tuurilla heidän ryhmä näki Gjovgissa 5 sekuntia täydellisyyttä. Yksi toinen suomalaisryhmä kertoi, ettei kukaan nähnyt mitään järjestetyllä retkellä. Eräs paikallinen sanoi, että Sandoy-saarella (pääsaarien ja Suðuroyn välissä) oli kirkas taivas. Oli miten oli, tein parhaani ja minun pitäisi olla tyytyväinen, kun uskoin omaan ajatukseeni siitä, mikä on paras auringonpimennyksen tarkkailupaikka.

Hyvä yritys, mutta epäonnistuminen.

PS. Tämä oli pikapäivitys bussia ja laivaa odotellessa – palaamme Färsaarten pääkaupunkiin Torshavniin vielä illaksi.

Kevät ja melonta. Kutsuin muutama päivä sitten sosiaalisessa mediassa porukkaa perinteiselle rymyreissulle, jota muistellaan vuosia tyyliin ”voi hemmetti mikä reissu, miksi lähdin?”. Lupasin, että tässä pääsee kantamaan, repimään, raahaamaan puiden yli.

Ja kutsu puri! :)

Meitä oli 5 melojaa Härkälänjoessa [karttalinkki], lämpötila +2–+5, kevyttä sadetta pitkin päivää.

Ylittelyä.

Alittelua.

Ponnistus rannalle, taas kerran.

Kahlausta – ei siinä niin syvää ole (joillakin on kuivapuku).

Suurempien puuröykkiöiden ohitus maitse.

Uittelua matalassa virrassa.

Yhteensä 16 km 7 tunnissa, josta 1 tunti ruokailua.

Retken jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä, miten muutenkaan? Retken sisältö oli vastannut lupauksia!

Kävin Färsaarilla patikoimassa 14.-22.3.2015 ja siinä ohessa katsomassa täydellistä auringonpimennystä, mikä tosin epäonnistui (yksityiskohtia alempana). Tässä artikkelissa vedän yhteen kaikki tekemäni retket ja havainnot, jotta tämä palvelisi paremmin lukijaa.

(Muita kirjoittamiani Atlantin patikointiartikkeleita: Kanariansaarten Gran Canaria, Teneriffa, La Gomera sekä Azorien São Miguel, Azorien keskisaaret.)

En ole muualla nähnyt Färsaarten kaltaista tapausten kirjoa miten valtameri koskettaa maata. Alla oleva saattaa vaikuttaa photoshopatulta, muttei ole vaan Koltur-saari katsottuna Hesturin huipulta.

Aloitetaan.

Käytin patikoidessa 1:100 000 maastokarttaa, johon on merkitty korkeuskäyrät 25 m välein ja katkoviivalla keskeisiä polkuja (kartan yläreunassa lukee Miljøministeriet / Geodatastyrelsen – kartan voinee ostaa Färsaarilta kirjakaupasta, itse sain sen paperikopioina). Sen lisäksi mukana oli James Proctorin yleismatkaopas Faroe Islands (Bradt Travel Guides) vuodelta 2013, jota tosin käytin vain, kun piti päättää minne menen huomenna patikoimaan.

Varsinaiselle vaellusreittioppaalle ei ole Färsaarilla tarvetta. Suunnistus on helpompaa kuin Kanariansaarilla ja Azoreilla, koska puuttomassa maastossa suuret linjat näkyvät. Maasto on jääkauden tasoittamaa (korkein huippu 882 m) ja siksi ylimalkaan samalla tavalla helppokulkuista kuin Lapissa (katso tarkennuksia alempana).

Muut keskeiset erot Atlantin eteläisiin saariin:

• Färsaarilla päivän keskilämpötila on varsin matala (talvella alle 4ºC, kesällä hiukan yli 10ºC), mikä ei ole ihme, sillä saaret sijaitsevat 62º leveyspiirin molemmin puolin (vastaa Suomessa Jyväskylää). Usein tuulee ja sataa.
• Färsaaret ovat alkuperältään vulkaaniset (kuten muut Atlantin saaret), mutta se ei näy maastossa tulivuoren kraatereina saati geysireinä. Ainoan ”kuuman” lähteen vesi on kuulemma 27-asteista (Fuglafjørdurin lähellä).
• Färsaarten ympäri ei voi ajaa autolla. Keskeisistä 18 saaresta samassa tieverkossa on 6 saarta, joiden välillä on 3 siltaa ja 2 merenalaista tunnelia – toisin sanoen jos ajat saaresta toiseen, sinun on tultava samaa tietä takaisin. Saarten sisällä kaikki taajamien ulkopuoliset tiet ovat pistoteitä. Kiertolenkki on mahdollista ajaa vain niissä paikoissa, kun ajaa yhteen suuntaan vanhaa kukkulat ylittävää mutkaista reittiä ja palaa takaisin oikotunnelin kautta.
• Yhteensä 15 saarta saavutetaan, kun säännöllinen laivaliikenne huomioidaan. Loput 3 saarta ovat niin pieniä, että sinne lennetään helikopterilla. Osa helikopterireiteistä on aikataulutettu, mikä on Färsaarten hallinnon tukemaa ja siksi halpaa.

Muita perusasioita.

Lentoreitti Färsaarille kulkee kätevimmin Kööpenhaminan kautta. Lentokentällä odottaa jatkobussi Tórshavniin, joka on Färsaarten pääkaupunki.

Laivallakin Färsaarille pääsee. Smyril Line -yhtiön laiva lähtee Tanskasta (Hanstholm) ja jatkaa edelleen Islantiin (Seyðisfjørður). Näin perille voi viedä oman auton.

Retkikaasun ostin Tórshavnin bussiasemaa vastapäätä olevasta Skipshandilin-kaupasta (puhkaistava 190 gramman panos), joskaan en lopulta käyttänyt sitä, koska kokkasimme leirintäalueiden keittiössä päiväruoan ruokatermokseen. Kattilat sun muut ateriointivälineet toin Suomesta, mutta leirintäalueillakin olisi ollut.

Retkiruoaksi kaupasta saa suunnilleen samat elintarvikkeet mitä Suomessa. Paikallinen vuokaan paistettu ruisleipä on suurin piirtein maailman parasta.

Vettä voi juoda hanasta tai puroista. Viileän sateisen sään takia kannoin repussa termospulloa.

Julkinen liikenne (bussi+laiva) yhdistää Färsaarilla 15 saarta, mutta viikonloppuna kaikkiin paikkoihin ei pääse. Yksittäiset aikataulut löytyvät Strandfaraskip-yhtiön sivuilta http://ssl.fo. Reittiopasmaista aikatauluhakua ei ole, joten reittien suunnittelu on hiukan hankalaa (turisti-info auttaa). Onneksi joku on sentään piirtänyt nettiin alla olevan reittikartan.

Färsaarten koko on etelä-pohjoissuunnassa 110 km ja itä-länsisuunnassa 70 km. Pohjoisimmasta kolkasta (Viðareiði) etelään (Sumba) ehtii 6,5 tunnissa (bussi+bussi+laiva+bussi).

Helikopterireitit löytyvät Atlantic Airwaysin sivuilta ja ne pitää varata sähköpostilla etukäteen. Turisti-infot opastavat ja tekevät varaukset puolestasi.

Kesä (touko-elokuu) on järkevä vuodenaika tulla Färsaarille.

Leirintäalueita Färsaarilla on noin 20 kpl. Tórshavnin leirintäalue on moderni ja siellä on langaton netti.

Vaelluskengät vai lenkkarit? Ei kummatkaan, vaan suosittelen patikointiin kumisaappaita. Ainakin maaliskuussa se oli 100 % oikea valinta, sillä maasto oli jatkuvien sateiden vuoksi märkää.

Polkuni satelliittikuvan päällä (punaiset viivat). Huom! Luoteisnurkan kehuttuja polkuja (Tjørnuvík, Gjógv) en ehtinyt tarkistaa, koska havaitsin liian myöhään, että sinne ei viikonloppuna bussi kulje. Myöskään ylistetyllä Mykines-saarella en käynyt, koska säännöllinen laivareitti alkaa kulkea vasta toukokuussa.

Sitten patikoimaan. Kerron reiteistä, joita kävelin, mutta kukin valitkoon omat reittinsä.

Lauantaina 14.3.2015 kävin Tórshavnista käsin päiväretkellä eteläisellä Suðuroy-saarella kävellen Sumbasta Akrabergin majakalle, josta Beinisvørð-kiellekkeelle ja päättäen retken Lopraan (17 km). Olen kertonut retkestä aiemmin tässä artikkelissa, joten lisään alle vain kaksi kuvaa Beinisvørðiltä (upea, suosittelen).

Sunnuntaina 15.3.2015 paikalle lensi retkituttuni Auli, jonka kanssa patikoin Tórshavnin edessä sijaitsevalla Nólsoy-saarella (15 km). Olen kertonut retkestä aiemmin tässä artikkelissa, joten alla vain kaksi kuvaa (Nólsoy on upea, suosittelen).

Maanantaina 16.3.2015 olimme siirtyneet Klaksvikiin, josta käsin patikoimme Kalsoy-saarella Trøllanesin kylästä Kallurin majakalle ja takaisin (4 km). Olen kertonut retkestä aiemmin tässä artikkelissa, joten alla vain kaksi kuvaa (Kallurin majakan maisemat ovat upeat, suosittelen).

Tiistaina 17.3.2015 alkoi valmistautuminen täydelliseen auringonpimennykseen. Tarkistimme mahdollisia pimennyksen kuvauspaikkoja. Kävimme ensin Fuglafjørdurissa (patikointi pohjoisrinnettä ylös muinaishaudoille), sitten Toftirissa (patikointi tuulimyllyille). Lopuksi patikoin Klaksvikin eteläpuolella etsien hienoa vuononäkymää (yht. 18 km). Koko päivän satoi tihkua ja sumutteli, joten Fuglafjørdurin takaisten 600-metristen huippujen maisemia emme nähneet.

Olen kertonut tiistain retkistä tässä artikkelissa. Lisään alle vain bussista ottamani kuvan Färsaarten suurimmasta vientielinkeinosta, kalastuksesta – tai tässä tapauksessa kalanviljelylaitoksesta, jollaisia on saarten välisissä salmissa siellä täällä.

Keskiviikkona 18.3.2015 kävimme Fugloy-saarella, Färsaarten koilliskulmassa. Retki alkoi bussimatkalla Hvannasundiin, josta laivalla eteenpäin (tämä on Färsaarten ainoa säännöllisessä reittiliikenteessä oleva autokanneton laiva).

Laiva pysähtyy ensin Svinoyssa ja jatkaa sitten Fugloylle, äärimmäiseen saareen. Jäimme pois Kirkjan kylässä, joka sijaitsee surrealistisessa maastossa (eikö myrsky lakaise pikkutaloja mereen?). Kylässä on 25 taloa, mutta vain 5 ympärivuotista asukasta (loput ovat kesäasuntoja).

Satama-allasta Kirkjan edessä ei ole, joten loikka laivasta laiturille on jännittävä – laiva keikkuu aalloissa alas ja ylös.

Maastoon lähdimme tutusti sadetakit päällä. Kävelimme Aulin kanssa kohti saaren toista kylää, Hattarvikiä. Vesi valui tietä pitkin muodostaen säännöllisiä ”vesiympyröitä” – en tunne ilmiön syntymekanismia, joten jos joku tietää, kertokoon!

Hattarvik, se pienempi kylä.

Kipusimme Hattarvikin takaista rinnettä.

Fugloyn itäkärki yli 400 metriä meren yläpuolella.

Emme ole yksin. Lintuja nousee kiellekkeen takaa jatkuvasti. Huikeaa.

Paluu takaisin Kirkjaan.

Helikopterikentälle (yht. 11 km patikointia).

Kopteri saapuu Svinoyn saarelta.

Laskeutuu.

Paluu takaisin Klaksvikiin 8 muun matkustajan kanssa. 15 euroa nuppi. (Fugloyn saari on hieno, suosittelen.)

Päivän päätteeksi kuvapari Klaksvikista, Färsaarten toiseksi suurimmasta kaupungista – keskimmäinen 700-metrinen kukkula on Kunoyn saari.

Vastaavia hiekkakakkumaisia muotoja on Färsaaren pohjoiset saaret pullollaan.

Silmäni kiinnittyvät rinteiden vaakasuoriin tummiin raitoihin, jotka ovat liian säännöllisiä ollakseen satunnaisia. Maastossa nuo ovat 10-20 m korkeita pystysuoria seinämiä, joissa tumma basalttikivi paistaa ruohon läpi. Tulkintani: jääkauden loppuvaiheessa jääkannen sulaminen on välillä pysähtynyt – samalla jää on kuluttanut rinnettä näistä kohdista enemmän.

Keskiviikkoiltapäivä jatkui minun osalta turisti-infossa, sitten kirjastossa, lopulta paikallisen baarin langattomassa netissä blogia päivittäen sekä perjantain (auringonpimennyspäivän) sääennusteita tutkien. Pilvistä tulossa. (Auli testasi samaan aikaan Klaksvikin uimahallia – oli kuulemma hieno.)

Palasin kaupan kautta leirintäalueelle ja tarjosin 50v-syntymäpäiväkakkua Aulille, latvialaiselle nuorelle miehelle (Kaarlis) ja brittiläiselle vanhemmalle herrasmiehelle (Ed), sillä muita ei tuolloin leirintäalueella ollut. Hauska ilta. Viskitarjoilu tuli vuorotellen Ediltä ja Kaarlikselta.

Torstaina 19.3.2015 Klaksvikin kukkuloille oli ilmestynyt lumipeite.

Ed kyllästyi rankkasateisiin ja purki telttansa.

Jos ihmettelette tavarapaljoutta, niin autoonhan mahtuu. Ed oli näet tullut autoineen laivalla Pohjois-Englannista. Laiva oli otettu Newcastle-Amsterdam-reitiltä pois ja ajettu väliaikaisesti Färsaarille auringonpimennyksen takia. (Ed siis palasi laivaan nukkumaan.)

Koska auringonpimennykseen oli vain päivä, en lähtenyt retkelle. Menin aamulla Klaksvikin turisti-infon langattomaan nettiin ja aloin piirrellä mainoskarttaan numeroita = netin eri sääpalveluista löytämiäni pilvisyys- ja sade-ennusteita.

Turisti-infoon virtasi porukkaa sisään ja ulos. Kaikilla oli mielessä yksi kysymys: mihin kannattaa mennä, jotta auringonpimennys näkyisi? Infon työntekijät suosittelivat menemään lentokentän liepeille, koska he olivat kuulleet jonkun paikallisen säägurun suosittelevan sitä.

Pari tuntia oli kulunut. Olin jo selannut useita netin sääpalveluja läpi, mutta uusiakin löytyi. Yhä piirtelin numeroita karttaan, jotta alkaisi hahmottua jokin suurempi kuvio tai painotus mihin kannattaisi mennä. Mutta luvut olivat ristiriitaisia.

Turisti-infoon saapui uusiseelantilainen Stefan ja italialainen Giorgio, joihin olin tutustunut aiemmin (Stefan oli nähnyt melkein yhtä monta pimennystä kuin minä – oli ollut Ugandassakin). Järjestelmällisen mentelmäni ja numeroita täynnä olevan karttani vuoksi Stefan ja Giorgio pitivät minua säämestarina. Mitä numerot kertovat, mihin nyt aiot mennä, he kysyivät? Ympärilleni alkoi kertyä yhä lisää uteliaita ihmisiä.

Kolme tuntia oli kulunut. Paine kasvoi ympärilläni. Ihmiset ottivat valokuvia minusta ja numeroita täynnä olevasta kartastani. Hemmetti. Nyt rauhallisesti. Nousin tuolilta, vedin pistokkeen seinästä, taittelin kartan kasaan ja läppärin laukkuun. Oletko nyt tehnyt päätöksen? Mihin menet?

Menen niin etelään kuin pääsen, ilmoitin. Menen Akrabergin majakalle Suðuroyn saarelle, sillä paikka oli jo tuttu – siellä olin käynyt viime lauantaina. Suoraan sanottuna se ei vaikuttanut selkeästi paremmalta kuin muutkaan muttei toisaalta huonommaltakaan. Arpa on heitetty, nyt toivotaan parasta.

Lähdin ilmoittamaan asiasta Aulille. Söimme leirintäalueella, pakkasimme kamat, matkustimme bussilla Klaksvikista Tórshavniin, menimme laivaan, josta 2 tunnin päästä Suðuroylle, josta vielä 45 minuuttia bussilla Sumbaan, Färsaarten eteläisimpään kyläkeskukseen. Kello oli 21:20. Vastassa oli paikallinen asukas, joka majoitti meidät taloonsa.

Äh, nyt täytyy selittää. Färsaarten väkiluku on 48 000. Auringonpimennyksen takia saarille matkusti 13 000 turistia, mikä on niin suuri määrä, ettei kaikkia voi mitenkään majoittaa hotelleihin, majataloihin, mökkeihin, leirintäalueille, jne. Kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä.

Siksi ihmiset ottivat turisteja koteihinsa. Jos joku halusi tehdä bisnestä, hän muutti muutamaksi päiväksi tuttaviensa luokse ja ilmoitti etukäteen netissä talonsa vuokralle suuresta summasta (esim 1000 euroa päivä). Färsaarelaisten kanssa juteltuani sain mielikuvan, että tätä hiukan paheksuttiin. Kuitenkin kaikki ymmärsivät, että jotakin oli tehtävä, on oltava vieraanvarainen. Syntyi jonkinlainen kansanliike, jossa oltiin valmiita majoittamaan turisteja maksutta. En osaa sanoa, kuinka poikkeuksellista tämä on, mutta voin sanoa, että kuulin muilta turisteilta useita tarinoita, jossa färsaarelaisten vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä ylistettiin.

Niinpä siis meitä vastassa oli Sumbassa asuva rouva, jonka talon alakerrassa oli tilaa nukkua (Klaksvikin turisti-info loi yhteyden). Kiitos paljon. Maksoimme hyvin nukutusta yöstä symbolisen hinnan (noin 27 euroa).

Perjantai 20.3.2015 valkeni Sumbassa pilvisenä. Keräsin kamerani, jalustani ja muut välineeni. Lähdimme klo 7:20 Aulin kanssa kävelemään kohti Akrabergin majakkaa, jonka olin valinnut täydellisen auringonpimennyksen kuvauspaikaksi.

Kännykkään tuli viesti Stefanilta, joka yhä piti minua sääguruna. Olin kuulemma tehnyt oikean päätöksen, sillä aivan viime sääennusteet lupasivat etelään parhaita mahdollisuuksia (he olivat menneet kukkuloille lähelle Gjógvia). Mutta sää ei ole niin hyvä kuin Stefan luulee – itse asiassa tihuttaa ja meillä on sadetakit päällä, joskin on pilvessä aukkojakin.

Akrabergin majakka näytti sopivalta aiheelta auringonpimennysvalokuvaan. Sen takana aivan meren äärellä on sumutorvi – muinaisjäänne GPS-paikantimettomilta ajoilta, jolloin purjelaivoja piti varoittaa karikoista silloinkin, kun majakan valo ei näy.

Akrabergin majakanhoitajan talolle kertyi paljon ihmisiä ja lampaita (tihkusi ja tuuli, ihmiset kokoontuivat talon suojapuolelle).

Auli teki tuttavuutta paikallisiin ihmisiin. Minä en malttanut, vaan suojelin välineistöäni ilmassa lentävältä vedeltä ja otin toisinaan koevalokuvia.

Täydellinen auringonpimennys alkaisi klo 9:40:27 ja olisi Akrabergissa 1 minuutin 4 sekunnin mittainen. Tapahtumia sitä ennen:

• 20 minuuttia ennen taivas menee täyteen pilveen. Tuulee navakasti takaa.
• 15 minuuttia ennen Auli saapuu paikalle ja asettuu seisomaan paikkaan, jonka katsoin valokuvauksellisesti hyväksi.
• 10 minuuttia ennen yhä täyttä pilveä. Jatkan koevalokuvien ottamista.
• 5 minuuttia ennen pilviin ilmestyy aukkoja, joiden läpi taivas näkyy. Aukot viilettävät taivaalla kovassa tuulessa. Mahdollisuuksia on.
• 1 minuutti ennen käynnistän takanamme olevan laajakulmaisen videokameran, jotta auringonpimennyksen täydellinen vaihe jäisi muistiin filminä.

Filmissä näkyy valokuvakameran asemointi lammasaidan takana. Otan jatkuvasti valokuvia ja hyppelen yhtenään lammasaidan yli ja takaisin, koska a) asetan valokuvakameraan 10 sekunnin vitkan ja painan laukaisinta, b) hyppään aidan yli pönöttämään ja kamera laukeaa, c) hyppään takaisin kameralle ottaakseni uuden kuvan. (Käytän valotushaarukointia, jonka kanssa en voi käyttää kameran muita automaattisia toimintoja.)

Poimintoja filmistä:

• 0:00 käynnistän filmin. Ylhäällä majakan vasemmalla puolella on otollisen näköinen pilviaukko matkalla kohti aurinkoa.
• 1:15 (suurin piirtein) täydellinen auringonpimennys alkaa. Pilviaukko ei ole oikealla kohdalla.
• 1:50 ylhäältä oikealta ilmestyy toinen pilviaukko.
• 2:10 aurinko on täsmälleen kahden pilviaukon välissä mutta pilvessä. Samaan aikaan 500 metrin päässä meistä ihmiset näkevät täydellisen auringonpimennyksen oikeanpuoleisen aukon kautta.
• 2:20 (suurin piirtein) täydellinen auringonpimennys päättyy.
• 2:30-2:35 aurinko on tullut esiin toisesta pilviaukosta (oli siis 10-15 sekunnista kiinni).
• 3:00 filmi päättyy.

Käyttämäni laajakulmainen videokamera ei ole kovin laadukas, koska kuva välähtelee esim. kohdassa 0:55. Kyseessä on kameran virhe, jossa se pyrkii sopeutumaan vallitsevaan valoon, mutta epäonnistuu hetkeksi.

Kertaukseksi, tällainen valokuva siitä olisi tullut (täydellisen auringonpimennyksen musta reikä olisi oikeassa ylänurkassa):

Kuvassa näkyy sentään yksi täydelliselle auringonpimennykselle tunnusomainen asia = 360° horisontin levyinen iltarusko.

Kuvasommittelusta: Kaikkialla oli lammasaitoja, joten päätin ottaa aidan oleelliseksi osaksi kuvaa. Toinen vahva vaihtoehto olisi ollut ottaa kuva majakan läheltä, jolloin majakka olisi ollut hallitsevampi kuvaelementti – kuitenkin arvelin paikallisten ihmisten seuraavan pimennystä siinä, joten en ottanut riskiä (ei siinä ketään sitten ollut).

Se siitä.

Pimennyksen täydellisen vaiheen jälkeen taivas kirkastui (pidän pimennyksen aikaan otsalamppua, jotta voin säätää eri asioita).

Taivas oli pian aivan kirkas (kuva Auli Köresaar).

Palasimme aurinkoiseen Sumbaan.

Keräsimme tavarat, saimme liftin lähimpään turisti-infoon (Vágur), jossa söimme ja päivitin nettiin nopeasti pimennystunnelmat.

Totuus oli, että minua harmitti. Ei sen vuoksi, että tämä meni pieleen tai minulla oli huonoa onnea, vaan huomasin sen johtuvan siitä, etten ollut voinut jutustella asiasta muiden yhtä pähkähullujen pimennysseuraajien kanssa (Auli ei ole tällä lailla pähkähullu).

Löysin tarpeellisen purkautumiskanavan, kun palasimme laivalla Tórshavniin ja menin Stefanin kutsumana lähikuppilaan pulisemaan heidän 4 hengen porukan pimennyskokemuksista. He olivat olleet onnekkaiden puolella. Gjógvissa täydellinen auringonpimennys oli näkynyt 5 sekuntia, kun kahden valtavan pilvilautan välinen minikokoinen rako oli vaeltanut heidän päältään (he näyttivät filmin, jossa tämä kaikki näkyi – italialainen Giorgio kun on ammatiltaan elokuvaaja ja tallensi kaiken – ja nautin suunnattomasti siitä valtavasta huudosta, joka heistä pääsi tuon 5 sekunnin aikana). Kokemusten kertausta, naurua, pohdintaa, tätä tarvitsin.

Jatkoin Tórshavnin leirintäalueelle, jossa oli ilo kuunnella monia onnellisia ihmisiä, jotka olivat nähneet täydellisen auringonpimennyksen ensi kertaa. He selittivät silmät hymyillen asiaa minulle ja toisilleen. Täälläkin oli kyse ollut pelkästä tuurista. He, jotka olivat jääneet leirintalueelle, olivat nähneet 40 sekuntia täydellistä auringonpimennystä. He, jotka olivat lähteneet Tórshavnin keskustaan tai lähikukkuloille ”parantaakseen mahdollisuuksia”, eivät nähneet.

Tämä on ylimalkaan kummallista. Yleensä olen tottunut, että elämässä aktiiviset saavat jossain vaiheessa jonkinlaisen ”palkkion” – ainakin rikkaampien kokemusten ja suhdeverkoston kautta –, mutta nyt kaikkein laiskimmat saivat palkkion, jotka jäivät leirintäalueelle. Juuri siksi tämä oli jotenkin ihanaa. :)

(Myöskään BBC, joka aikoi tehdä auringonpimennyksestä live-lähetystä Toftirin tuulimyllyiltä, ei nähnyt mitään. He lähettivät live-kuvaa lentokoneesta pilvien yläpuolelta.)

Kuten retkeilystä kiinnostunut lukija havaitsee, olen harhautunut varsin kauas tämän artikkelin varsinaisesta aiheesta, joka oli ”Patikointia Färsaarilla”. Toivon silti, että lukeminen ei ole keskeytynyt, sillä minulla oli vielä kaksi patikointipäivää edessä. (Auli kuitenkin palasi Suomeen heti pimennyksen jälkeen.)

Lauantaina 21.3.2015 busseilla oli harvemmat aikataulut ja havaitsin, että liftaamatta Gjógviin tai Tjørnuvíkiin ei pääse. Niinpä päätin käydä Hesturissa, joka on pieni 421 metriä korkea saari, johon mennään ensin bussilla Gamlarættin satamaan ja sitten autolautalla perille.

Näkymä bussista Hesturin vieressä sijaitsevalle Koltur-saarelle, jossa kukaan ei asu vakituisesti (mutta helikopterilla sinne voi mennä).

Sama Koltur-saari katsottuna Hesturin huipulta.

Alla puolestaan on Sandoy-saaren vieressä oleva pieni Trøllhøvdi (niin pieni, ettei sitä lasketa Färsaarten 18 pääsaaren joukkoon).

Hesturin ylätasangon näkymät ovat upeat. Lounaispuolella on tutusti jyrkät lintukalliot, jotka eivät ehkä ole yhtä henkeäsalpaavat kuin aiemmin Beinisvørðilla tai Fugloylla, mutta hienot silti. Kuva lintutiheydestä.

Hesturilla on tutusti myös alas mereen jatkuva rotko, jossa tuuli kieppuu ja linnut treenaavat taitolentoa.

Hesturin ylätasanko on kuin pienipiirteistä Lapin maisemaa.

Jos en jo sanonut, niin Hestur on oikein nasta pieni retkikohde, suosittelen (saaren ylätasangon kierto 13 km).

Kävelin koko päivän puolalaisen Pjotrin kanssa, joka jäi Hesturin satamaan odottamaan Sandoyn laivaa. Yleensä laivasatamissa on lämmitetty tila odotella tai edes vedenpitävä katos mutta Hesturissa ei mitään. Niinpä kastuin täysin. Sain Gamlarættin satamasta liftin Tórshavniin eikä tarvinnut odottaa seuraavaa bussia.

Jos Tórshavniin leirintäalue oli ollut vielä eilen alla olevan kuvan kaltainen (ja tämä on vain kolmannes kaikista teltoista), nyt jäljellä oli enää muutama teltta.

Nekin, jotka lähtivät varhain seuraavana aamuna, purkivat märän telttansa ja nukkuivat viimeisen yön leirintäalueen huoltorakennuksen lattioilla.

Sunnuntai 22.3.2015 oli viimeinen kokonainen retkipäiväni. Suuntasin lentokentän lähelle (jäin bussista pois Miðvágurissa) katsomaan Sørvágsvatn-järveä ja miten se purkautuu vesiputouksena mereen. Isomman huomioni otti upeat Trælanipa-jyrkänteet, jossa tein ennätyksen siinä kuinka kauas ehdin juosta poseeraamaan 30 sekunnin vitkalla.

Toinen suunta.

Leikkimistä. Sama Koltur-saari kuin eilen (vasen) ja Hestur, jossa kävin eilen ja jonka ylätasangolle olen jälleen astumassa.

Sørvágsvatn-järven vesiputous (edessä).

Yritin kulkea Sørvágsvatn-järven laskujoen yli mutten löytänyt paikkaa. Vettä oli sateiden vuoksi vyötäisiin asti. Kesällä yli kuulemma pääsisi.

Niinpä palasin takaisin ja nousin korkeammalle maastoon taukoa pitämään. Malja Färsaarten hienoille maisemille.

Jyrkänteen nimi Trælanipa merkitsee ”orjakiellekettä”. Kahdeltakin paikallisasukkaalta kuulin seuraavan tarinan:

Noin 500 vuotta sitten elämä Färsaarilla oli karua. Saaret elättivät 4000 ihmistä, joista pieni osa omisti maata, loput olivat maatyöläisiä. Kun maatyöläinen eli orja tuli vanhaksi eikä jaksanut tehdä töitä, hänet heitettiin jyrkänteen yli mereen.

Tarinan todenmukaisuutta ei voi vahvistaa. Oli miten oli, tämä antoi aiheen kysellä silloisesta elämänlaadusta muutenkin, sillä toki minua oli kummastuttanut miten ensimmäiset ihmiset Färsaarilla elivät, kun metsiä ja puita ei ole? Vastaukseksi sain jotakuinkin seuraavaa:

Ihmiset tulivat laivoilla ja veneillä ja toivat mukanaan lehmiä. He rakensivat ikkunattoman talon kivistä ja katon turpeesta. Lehmää pidettiin talossa, jolloin se toimi lämmittimenä. Ruoka laitettiin uunissa polttaen kuivaa turvetta, jota oli yllin kyllin.

Nousin maastossa yhä ylemmäs, kunnes tuli vastaan sama ilmiö kuin Fugloylla: lintuja nousee taajaan jyrkänteen takaa aivan viereeni lentämään.

Trælanipa on pieni hieno retkikohde, suosittelen.

Koko aamun oli satanut tihkua. Kun sade rankkeni ja ylemmät maastot olivat sumussa, palasin takaisin tielle (yht. 11 km), josta lopulta Tórshavniin.

Nukuin vielä yhden yön teltassa leirintäalueella, kunnes lensin kotiin.

Yhteenveto

Färsaarten maastot ovat pohjoismaiseen silmään tutun kauniita. Kun kokonaisuuteen lisää Atlantin valtameren ja ne lukemattomat tavat, joilla meri koskettaa maata, ei voi kuin ylistää Färsaarten luontoa.

Jokamiehenoikeutta Färsaarilla ei ole, joten retkeily on päiväretkeilyä, jossa illaksi palataan hotelliin tai johonkin leirintäalueelle nukkumaan. Leirintäalueita on noin 20 kpl mutta käytännössä enemmän, koska oman teltan voi pystyttää syrjäisempien hotellien liepeille, jos vain kysyy luvan. Autiotupia tai erillisiä tulipaikkoja Färsaarten maastossa ei ole.

Mainita täytyy myös useat ystävälliset färsaarelaiset, joilta saa apua (esim. liftaus onnistuu, kirjastoissa ja turisti-infoissa avustetaan). Moni puhuu englantia, ja vanhemman väen kanssa auttaa ruotsin kieli.

Jos lähtisin Färsaarille uudestaan, luulen löytäväni sieltä erilaisia hienoja päiväretkikohteita 10-14 kpl. Kohteet voi poimia yllä olevista retkistäni ja lisätä päälle ainakin Mykines-saaren sekä patikoinnin Gjógvin ylängöllä ja Tjørnuvíkista Saksuniin.

Kaiken kaikkiaan hienot 10 päivää. Kiitos Aulille matkaseurasta. Kannatti käydä.

Perinteinen Vantaanjoki päästä päähän -tulvaretki Riihimäeltä [karttalinkki] merelle tehtiin 4.-5.4.2015 viileässä säässä (keskimäärin +2ºC). Tulvan toteutuminen on aina arvoitus. Tällä kertaa alle saatiin kunnon sateet – ennuste näytti Myllymäen mittapisteelle muutama päivä ennen retkeä lupaavasti 55-60 m3/s virtaamaa (suurimmillaan olen mennyt 120 m3/s). Lopulta toteutui 35 m3/s, mikä sekin oli aivan kiva pikkutulva.

Retki tehtiin 3 henkeen (kuva Helsingistä Pikkukosken kallion päältä Asmo Vuorenpää [karttalinkki]).

Sitten matkaan. Saavuimme Jussin kanssa Riihimäelle junalla. Virva saapui ”huoltoautolla”.

Koska muut eivät ole Vantaata aiemmin meloneet, havainnollistan miten reitin alussa olevat tierummut läpäistään huipputulvalla (rummun katosta alas- ja eteenpäin työntäen, kuva Jussi Riku).

Mutta tämä tulva ei ole iso. Putkessa on tilaa.

Paloheimon tehdasalueen pienten koskien jälkeen Vantaanjoen pinta on tyyni. Vesi ei ole pellolla kuten huipputulvalla, mutta tarpeeksi ylhäällä, jotta maisemat näkyvät.

Vailla isompia esteitä edetään 11,5 km Hyvinkäälle Vaiveron myllytilan (kotiseutumuseon) pihaan, jossa evästelemme [karttalinkki].

Testasin uutta keltaista sadetakkia. Kirkas väri on hyvä, jotta käden liikkeet näkyvät filmillä.

Vaiveron myllytilan vieressä on ”golfkentänkoski”, jota en ole laskenut 4 vuoteen. Tänä vuonna kaatunutta puuta oli koskessa sen verran vähän, että Jussi sahaa reitin auki.

Kosken kaikkia puuesteitä ei ylletty sahata – lasku-ura on yhä haastava.

Virva päättää sen vuoksi vetää kajakkinsa ohi (fiksu päätös). Tarjosin apua raahaukseen, mutta apua ei otettu vastaan. Lämmittelin pomppimalla kajakin yli (kuva Jussi Riku).

Sitten lasketaan. Pieni moka koskenlaskussa aina piristää. :)

Jatkettiin.

Melonta sujuu ongelmitta. Välillä sataa, välillä ei. Sadetakki pysyy päällä koko päivän. Alitamme Hämeenlinnan moottoritien, ohitamme Kytäjän hevostilat, Kytäjoen haaran – sitten moottoritien alitus uudestaan, Hyvinkään kesäteatteri, teatterin jälkeen tulvajärvi.

Maiseman yleisilme on kostean synkkä. Toisinaan kamppailemme pusikoissa tai kaatuneiden puiden yli – ei kuitenkaan liikaa, sillä keskivauhti on kohtuullinen 4,7 km/h.

Vaihteeksi heinäeste.

Pitempi maatauko tulee Nukarinkoskella, jossa vaiheessa matkaa on tehty 34,5 km. Ken samaa reittiä Nukarinkoskelle saapuu, ohittakoon alla olevan hökkelin…

.. sillä sen jälkeen on tarjolla uusi nousuramppi melojille (joen itäpuoli) [karttalinkki].

Virva lähtee päiväretkeläisenä yöksi kotimajoitukseen. Jussin kanssa kärräämme kanootin 1,2 km Nukarinkosken alapuolelle.

Vuonna 2014 Nukarinkosken alla oli 150 metrin matkalla suuria puuesteitä, jotka oli matalalla vedellä kierrettävä vaivalloisesti maitse. Tänä vuonna ”pikkutulvalla” esteet ylitettiin rimaa hipoen.

Tavoite on Linnanojan laavu 5,5 km Nukarinkosken alapuolella. Se saavutetaan klo 20:15 = 10 minuuttia auringonlaskun jälkeen. Yhteensä tälle päivälle 41 km. Ateria ja nukkumaan.

Muutama sana retkeläisistä.

Jussi on keksinyt Satakerta-liikkeen, jonka toiminta-ajatuksena on kannustaa ihmisiä liikkumaan 100 km 24 tunnin aikana mahdollisimman monella tavalla yhden kalenterivuoden aikana. Eli jos tammikuussa hiihtää 100 km 24 tunnin aikana, toisena päivänä luistelee 100 km, huhtikuussa meloo avokanootilla 100 km 24 tunnin aikana, toisena päivänä meloo kajakilla 100 km, niin on saanut 4 pistettä. Mahdollisia lajeja on 22 = maksimipistemäärä on 22 (kävely, juoksu, suunnistus, pyöräily, yksipyörä, kickbike, rullaluistelu, rullahiihto, skeittilauta, uinti (räpyläuinti), avokanoottimelonta, kajakkimelonta, soutu, SUP, purjelauta, leijapurjehdus/-lautailu, hiihto, lumikenkäily, potkukelkkailu, luistelu, ratsastus, koiravaljakko).

Melko tolkutonta mielestäni – mutta sellaisiahan ihmiset ovat, että innostuvat tolkuttomista ideoista ja hyvä niin.

Paitsi että Jussi on satakerran primus motor, hän tahtoo näyttää mallia ja kerätä hitosti pisteitä. Tässä tulen kuvioon minä. Jussilla ei riitä potentiaali meloa yksikkönä avokanoottia 100 km, joten pyysi minut kaksikkoon Virossa 18.4.2015 järjestettävään 100 km Võhandu maraton -melontakilpailuun. Melomme kumikanootilla – hidashan se on, mutta pelkän kisan takia en nopeampaan kanoottiin vaihda.

Mitä itse kilpailemiseen tulee, minua se ei kiinnosta. Minulla on (mahdollisesti suppea) mielikuva, että retkeilyn redusointi tulosluetteloksi latistaa hienon harrasteen. Kuitenkin olen aiempina vuosina lukenut nimenomaan Võhandu-maratonista elämyksekkäitä blogikirjoituksia, joista malliksi tämä Jaakko Mäkikylän kuvaus vuodelta 2014. Olen utelias. Siksi lähden katsomaan millainen massatapahtuma Võhandu-maraton on (osallistuvien joukkueiden määrä on yli 600). Jussi on tekosyyni rikkoa periaatettani, etten osallistu kilpailuihin.

Se Jussista.

Virva sitten, hän tulee Jussin harrastuspiireistä ja lähtee myös Võhandu-maratonille (kajakkiyksiköllä). Molemmat tarvitsevat pohjalle melontakilometrejä, jotta kovuus riittää kestämään pitkän matkan rasitukset.

Takaisin Vantaanjoelle.

Herätys on sunnuntaina 5.4.2015 klo 6. Aamutee Linnanojan laavulla pakkasyön jälkeen [karttalinkki].

Kun lähdemme melomaan, sataa lunta.

Reitti Myllykoskelle ei sisällä suuria esteitä – 6 km jälkeen (Nukarinkosken ja Myllykosken väli = 11,5 km) kärräämme kanootin kosken ohi 400 m (joen itäpuoli). Virva on saapunut parahiksi huoltoauton mukana. Kello 9 irtoamme Myllykosken alta [karttalinkki].

Myllykoskelta alkava Vantaanjoen osa on mukava – pidän siitä. Se on pienellä kesävedelläkin kohtuullisen kapea ja mahdollinen meloa.

Mutta tänään matkalla on peräti 4 joenlevyistä estettä = joen poikki kaatuneita puita, jotka keräävät roskaa.

Vedenalaista sahausta.

Seuraava este. Tuon raivaamiseen tarvittaisiin moottorisaha.

Tämän etapin suurin koski on Katriinankoski. Kapeutensa vuoksi sen voi laskea kesävedelläkin (ei kuvaa eikä filmiä).

29 km jälkeen saavumme Vantaankoskelle, jonka ohitus = 400 metrin kärräys (tämäkin itäpuolelta, kuva Virva Vuorenpää) [karttalinkki].

Lähtötunnelmaa Vantaankosken alla.

Vantaankoskea 4 km alempana alkaa kolmen kosken sarja: Pitkäkoski, Niskalankoski, Ruutinkoski. Annoin Virvalle ohjeistuksen mistä mennään, vaikka näkihän hän sen muutenkin, kun laskimme Jussin kanssa edellä. Virva pärjäsi loistavasti.

Otin videota laskuista, mutta filmi ei ole kovin kiinnostava. Jos joku haluaa nähdä miltä nuo kosket näyttävät, klikkaa mieluummin vanhempaa koskivideotani 20.4.2013, jossa virta vie kuin juna, sillä virtaama on peräti 120 m3/s.

Lopulta, Helsinki.

Päätimme retken Vanhankaupunginkoskelle klo 18 (Vantaankoskelta alas 16,5 km). Melontaa kertyi tälle päivälle 52 km, yhteensä 93 km. Aikaa kului GPS:n mukaan 2 päivässä 16 tuntia liikkeessä + 2 tuntia pysähtyneenä (mm. esteitä raivaten).

Seuraava artikkeli kertoo arvatenkin Võhandu-maratonin tunnelmista. Nautinko siitä vai en, sitä en tohdi vielä ounastella?

Vantaanjoki päästä päähän kuitenkin pysyy. Ensi vuonna uudestaan!

Võhandu-maraton on Etelä-Virossa Võhandujoella vuosittain järjestettävä melontakilpailu. Kisa on saanut Suomessa huomiota, koska:

• Matka on pitkä (100 km) muttei mahdoton. Kevättulva auttaa, reitti on 90 % virtaavaa jokea.
• Tapahtuma on ryhdikkäästi järjestetty: ohjeistus, ruokapisteet, online-tulospalvelu – kaikki toimii.
• Mukana on satoja joukkueita, joista 90 % virolaisia – kaikki melovat iloisella ilmeellä.
• Suomalaiset Jaakko Soivio ja Heikki Hihnala ovat voittaneet pari kertaa sarjan C2MEN (avokanoottikaksikko, miehet) ja kirjoittaneet elämyksellisiä juttuja nettiin.

Mitä minuun tulee, ihan periaatteesta en osallistu kilpailuihin – mutta uteliaisuus voitti. Pistin numeron rintaan. Sama numero on Jussilla, etumelojallani, jonka idea tämä oli. Alla olevassa kuvassa on 5 km takana, kaikki menee vielä kivasti…

Ei mutta lähdetäänpä alusta.

Lauantai 18.4.2015 kello 6:30 Hotel Tamulan edessä. Kanootti pumpattu, kannamme sen Tamulajärveen.

Kisaan lähtee 597 joukkuetta: kajakkeja, avokanootteja, kumilauttoja, sup-lautoja (stand-up-paddling), ponttoonipyöräilijöitä – sekä yksi varsin hidas kumikanootti, joka luokitellaan avokanootiksi.

Kello 7:00 odotamme lähtöä. Ensin mennään 5 km Tamulajärven ympäri, jotta ryhmä hajoaa ennen kuin joki alkaa. Kamera kuvaa kaoottisen lähdön.

Auts, minähän kiroilen. Kukaan muu naapurikanootin meloja ei huuda toisilleen, että tarvitsee tilaa – ihmettelen minkä vuoksi minä ryhdyn muille ärjymään? Olen videolla se ”muita taitavampi kuski”, jonka mielestä muut ovat tolloja ja jolla on siksi oikeus paasata. Virolaiset ovat ruuhkassa kotonaan, käyttäytyvät esimerkillisesti (toisin kuin minä).

Ponttoonipyöräilijä saa filmissä hyvin tilaa – se on iso vekotin, muut väistävät. Minun kumikanootti on toinen ääripää – pelkäsin, että joku ohjus tulee sivulta kylkeen ja menemme vauhdissa nurin. Alitajunnasta kumpuava huuto hei-hei-hei on kuin soittaisi torvea liikenteessä *varo vähän*. Sijoituksesta saati voitosta emme taistele, haluan vain säilyttää oman tilani lähtökaaoksessa.

5 km takana. Siirrymme järvestä jokeen joukon puolivälissä. Riisun hanskat ja melon paljain käsin. Seuraan kahden nätin tytön kanoottia yli 10 km. Viileässä +2ºC ilmassa tulee hiki. Optimointi pitää huolen siitä, että lepotaukoa tulee minuutti tunnissa – syömme ja juomme vuorotellen, jotta kanootti ei pysähdy. En tajua, että olemme liian kovassa vauhdissa.

27 km jälkeen krampit iskevät käsiin. Märkä paita, vapisen kylmästä. Hemmetti. Kahmin suuhun suolapähkinöitä ja juon reippaasti vettä, jotta pääsisin takaisin balanssiin (mutta siitä seuraa, että pysähdyn jatkossa usein kuselle). Vaikkei sada, vedän sadetakin päälle. Se lämmittää. Jussi selittää ultrajuoksijana omaa tankkausfilosofiaansa, mutta nyt on liian myöhäistä. Tarkkaavaisuus ei ole meloessa kohdallaan. Tuntuu kömpelöltä, rutiinilla mennään. Olo tasaantuu, hitaasti.

31 km kohdalla Paidrassa on ensimmäinen kantopaikka, 100 metriä. Mutainen rinne on äkkiliukas. Pysymme pystyssä. Olemme taas vesillä. Jään kuvaamaan hetkeksi.

Sinnittelen 41 km kohdalle Leeviin, jossa on paitsi 200 metrin kantotaival myös ensimmäinen järjestäjien ruokatauko.

Lauttaporukka näyttää mallia tehokkuudessa..

.. ja menee heittämällä ohi.

Meillä on tarkoitus pitää kunnon tauko – muuten en pääse perille.

Hernekeittoa, suolakurkkua, leipää, energiajuomaa.

Kaikki maistuu minulle ja muille.

45 minuutin kuluttua heitämme kanootin taas veteen. Seuraavat 35 km en yritä kummempia. Laskemme koskia rutiinilla. Kerran jäämme 30 sekunniksi kivelle. Silkkaa huolimattomuutta. Takaa tulee kanootti kylkeen. Kiroan. Irtoamme. Melon normaalia retkivauhtia. Kovempaa ei uskalla. Kuuntelen miten keho toimii.

76 km kohdalla on toinen ruokapaikka, Leevaku. Vedän 2 lautasta kaalikeittoa, leipää, suolakurkkua, kuumaa energiajuomaa. On odotettavissa, että ilma viilenee nollaan. Riisun sadetakin ja märät vaatteet järjestäjien tarjoamassa lämmitetyssä teltassa. Vedän päälle villaa ja kuivan takin. Sadetakkia en enää tarvitse. 40 minuutin tauon jälkeen kanootti jälleen veteen. Olo on aivan ok.

Aurinko laskee klo 20:15. Meloa näkee puoli kymmeneen ja yli. Ohitamme joitakin joukkueita.

91 km kohdalla kantopaikka Räpinassa. Joku huutaa meille hyvä Suomi. He ovat Jaakko Soivio ja Heikki Hihnala, suomalaiset mestarit, jotka ovat olleet maalissa jo tunteja sitten ja nyt täällä kannustamassa. Olemme otettuja. En tajua mistä he tunnistivat kanoottimme (ehkä tarkistivat netistä, että vielä yksi suomalaisjoukkue tulee, numero 303). Alla oleva kuva Outi Seppä.

Meille työnnetään käteen Red Bull -juomat ja kutsutaan kanoottidiskoon. Musiikki soi. Juomat kipataan.

Tällä kertaa Jaakko Soivio meloi Outi Sepän kanssa sekakaksikkoa (C2MIX voitto) ja Heikki Hihnala sup-lautaa (SUP, toinen sija). Jaakko ottaa vielä yhden kuvan, kun poistumme diskosta vesille. Kiitokset.

Loppumatka melotaan pimeässä. Otsalamput sytytetään.

Joki on kapea, emme eksy.

100 km täynnä, olemme Võõpsussa klo 23:22. Aika 16 tuntia 22 minuuttia. Vointi on aivan mainio ja voimakas (otimme jopa loppukiriä). Huono hetki oli 27 km kohdalla – sen jälkeen loppumatka oli toipumista. Jussi sanoo, että tällaisia ultrapitkät suoritukset välillä ovat (Jussin pisin kilpailu on yli 500 km maastojuoksua).

Kanootin purku ja pakkaus. Muut suomalaiset ovat palanneet jo aikoja sitten Hotel Tamulaan nukkumaan. Saamme sovittua kyydin, mutta sitä ennen syömään ja lämmintä teetä. Kippis Jussi, perille päästiin.

Nauhat kaulassa ovat mitalimme (jokainen saa sellaisen). Palaamme hotellille klo 1:30 aamuyöllä. Suihkuun ja nukkumaan.

Miten sijoituimme muiden joukossa? Tulokset ovat tällä sivulla:

• 597 joukkueesta 472 pääsi maaliin, 125 keskeytti. (Olimme sijalla 377.)
• C2MEN-sarjassa 150 joukkueesta 130 pääsi maaliin, 20 keskeytti. (Olimme C2MEN-sarjan sijalla 100.)
• Kun katson niitä joukkueita, joiden kanssa meloimme 27 km asti, moni teki noin 2 tuntia kovempia aikoja.
• Esim. tämän jutun ensimmäisessä kuvassa oleva joukkue 583 päätyi aikaan 13 tuntia 49 minuuttia. (He olivat C2MEN-sarjan sijalla 47.)

Maaliintulijoiden loppuajat voi esittää myös jakaumana. Alla olevassa kuvassa vasemmanpuoleinen sarake on tunti. Oikealla on sillä tunnilla maaliin tulleiden minuutit pinottuna puolen tunnin ryhmiin. Suomalaisten ajat olen korostanut. Minun ja Jussin kumikanoottikaksikkona tekemä aika 16:22 on suomalaisista kaaviossa alimpana.

Jos et ole ennen tällaista kaaviota nähnyt, kyseessä on stem-and-leaf kaavio. Mielestäni tämä visualisointi pitäisi ottaa käyttöön urheilusivuilla vakiona esim. Jukolan viestin ja vastaavien yhteydessä, jossa joukkueita on satoja/tuhansia. Vaikka lukeminen vaatii hiukan paneutumista, on kiva löytää oma aika kaaviosta ja näin hahmottaa sijoituksensa suhteessa muihin.

Kannattiko kisaan mennä? Kyllä vain. Omilla retkillä liikun korkeintaan 12 tuntia vuorokaudessa ja pidän kunnon taukoja. Nyt kun liikuin reilusti tämän yli, opin hiukan lisää siitä miten kehoni toimii pitkäkestoisessa intensiivisessä rasituksessa ja miten voin pitkittää toimintaa (näin viileässä säässä pitäisi ainakin vaihtaa kuiva paita päälle tarpeeksi usein). Mitään käyttöä tälle tiedolle ei tosin ole tiedossa, koska en aio enää osallistua tällaisiin kilpailuihin, enkä usko, että aivan lähiaikoina Suomeen tulee sellaista kriisiäkään, joka vaatisi vastaavia urotekoja ”tositilanteessa”.

Paluu takaisin Suomeen sujui jutustellen matkakumppaneiden kanssa. Samassa autokunnassa Pekka ja Johanna meloivat K2MIX-sarjassa ajan 13:37. Samalla laivalla palasi Suomeen myös Jaakko Mäkikylä, joka meloi C1MEN-sarjassa ajan 14:32 (häneltä on tulossa blogijuttu, liitän linkin myöhemmin tähän).

Kiitän kaikkia nimeltä mainittuja mukavasta kokemuksesta! Palataan toisissa merkeissä!

PS. Pari lisäkommenttia.

Pidin GPS-paikanninta päällä meloessa. Oikeasti kisamatka on 95 km. Järjestäjät ovat vain ilmoittaneet tasaluvun.

Kerroin viime artikkelissa Jussin Satakerta-liikkeestä, jonka toiminta-ajatuksena on kannustaa ihmisiä liikkumaan 100 km 24 tunnin aikana mahdollisimman monella tavalla yhden kalenterivuoden aikana. Vaikka tämä reissu oli 95 km, Jussi sai tästä pisteen, sillä Satakerran säännöt (jotka Jussi on itse laatinut) pitävät riittävänä sitä, jos kisajärjestäjät ovat ilmoittaneet matkaksi 100 km ja nimi löytyy tulosluettelosta.

Võhandu-maratonin järjestäjien videoihin kannattaa tutustua. Tässä kaksi suosikkiani (kuvattu minihelikopterista): maratonin startti, filmi meanderoivasta joesta.

Tom of Uganda tekee paluun filmille. Tällä kertaa mies seikkailee Viron Jägalajoella.

Pitemmittä puheitta filmi.

Avuksi tarvittiin Avokanoottiyhdistyksen Baltian vappumelontaretki, josta sain filmiin avustajia. Suuri kiitos Hemppa (paljasjalkainen saappaan löytäjä), Esko (kukkien kerääjä) ja Tuula (ihana neito). Olette ihan loistavia tyyppejä! Lisäksi sivuosissa näkyvät Auli ja Terhi. Suuri kiitos teillekin! Niin ja Tom olen tietysti minä.

Muuten, aiempi Tom of Uganda -filmi on katsottavissa täällä.

(Jägalajoen retkestä 1.-3.5.2015 kerron toisessa artikkelissa, kunhan ehdin.)

Baltian vappumelonta on perinne, jonka käynnistin 2002 ja joka siirtyi Avokanoottiyhdistyksen perinteeksi 2008. Ajatuksena on meloa joka vappuna uusi joki tai pitemmän joen osa. Tällä kerralla tutkimme Tallinnan lähellä olevaa Jägalajokea.

Jägalajoki on hieno ja kirkasvetinen virta, joskin patoja tiheämmin kuin Virossa muuten. Matkalla ohitimme myös Viron korkeimman vesiputouksen, joka menisi näyttävyytensä perusteella myös Suomen vesiputousten kymmenen kärkeen. (Jos Baltian melonta kiinnostaa enemmän, tässä Meloja-lehteen vuonna 2010 kirjoittamani artikkeli.)

Jotta Jägalajoen sijainti selvenee, alla vuoden 2008 jälkeen melomiani GPS-jälkiä Baltiassa.

Sitten matkatunnelmiin.

Ylitimme Suomenlahden torstaina 30.4.2015. Ajoimme (2 autoa, 7 henkeä) Jägalajoen yläjuoksulle Voosen kylästä 5 km kaakkoon, jonne majoituimme keskiyöllä.

Perjantai 1.5.2015, vappupäivä

Aamulla havaitsimme, että joessa on mukavasti virtausta (ylempääkin olisi voinut lähteä). Puoleksi pumpattu kaksikkokanoottini on sohva, jossa aamiaista on ilo laitella (kuva Henri Modig).

Kanootit vesille.

Hei, tästä se alkaa. Mallia näyttävät Tuula + Hemppa.

Jägalajoen yläjuoksu kulkee metsässä. Vain länsirannalla on tie, sekin usein kaukana.

Toisinaan vasemmalla rannalta pilkistää maatilan rakennuksia.

Kaatuneita puita on, miten muutenkaan. Ne tarjoavat mukavaa ketteryystreeniä. :)

Yhden kerran suma on isompi. Kymmenen minuuttia vedenalaista sahausta ja puiden siirtelyä, niin tämäkin väylä on vapaa.

Sitten ne padot. Niitä ohitimme kolmessa päivässä noin 10 kappaletta – keskimäärin 6 kilometrin välein. Onneksi kantomatka on aina lyhyt (10-50 metriä).

Vappupäivänä kevyt 17 km melontaa. Toisen yön leiripaikka sijaitsee heti sen jälkeen, kun Mustjoki on liittynyt Jägalajokeen.

Risukeitin tekee pihvit.

Joesta löytyi sininen pallo. Eskon kanssa ryhdyimme pallottelemaan meloilla. Se oli niin hauskaa ja helppoa, että kohta siihen liittyivät muutkin. Filmiä olkaa hyvä.

Lauantai 2.5.2015

Leiripaikka oli mainio silläkin lailla, että aamuyöllä kuulimme lintujen huikean laulukonsertin.

Sade alkoi klo 10 ja kesti melkein koko päivän. En ottanut monesti kameraa esille.

Alla olevan kuvan otti Esko Kurronen (minä ja Auli kumikanootissa vasemmalla).

Taas yksi padon ohitus tehty, mutta hei kuulkaa… oletteko aivan varmasti oikeassa joessa?

Lauantain eksoottinen kohokohta oli vierailu Kehran pikkukaupungissa. Pakenimme sadetta paikallisen urheilutalon kahvilaan, jossa söimme jäätelöt – pikkuostoksia kuuluu tehdä joka kylässä, se on Viron retkien perinne!

Varsinaisen ruokatauon pidimme Kehran jälkeisellä padolla.

Jägalajoen patojen pudotuskorkeus on usein metrin luokkaa kuten alla. Ne eivät ole hyötykäytössä eikä kuvan siltakaan houkuttele ylittämään. Melojan mielipide on selkeä = padon voisi purkaa ja virran palauttaa luonnontilaan.

Yhteistyöllä kanootti taas padon ohi.

Toisinaan näkee vahvempiakin siltoja.

Seuraavalla padolla Eskolle sattuu lipsahdus (kanootti saatiin kiinni nopeasti, kuva Tommi Hendriks).

Tommi ja Terhi ottavat varman päälle.

Lauantaille melontaa 29 km. Kolmas leiripaikka harvan puuston keskellä Jägalan kylän liepeillä.

Sunnuntai 3.5.2015

Aurinko paistaa taas, vaatteet kuivuvat.

Liikkeelle jälleen. Joen yli kulkee riippusiltoja, sellainen on Viron joilla tavallista (kuva Esko Kurronen).

Kiirettä emme pidä. Geokätköille on aikaa.

Löytyi.

Tallinnan-Narvan moottoritien alituksen jälkeen vesi vähenee murto-osaan, sillä suurin osa johdetaan vesivoimalaan.

Viron korkein vesiputous Jägala juga on komea ja kerää paljon turisteja – turistejahan olemme mekin. Vielä runsasvetisempi putous olisi ilman vesivoimalaa. Wikipediassa on muutamia kuvia, jossa vettä virtaa alas siitäkin paikasta, jossa parhaillaan seisomme.

Ohituksen loppuosa. Viiden metrin pudotuskorkeus vaatii varovaisuutta.

Esko ja vesiputous.

Vesiputouksen jälkeen joessa on vettä niukasti. Kun vesi jälleen lisääntyy, on joessa hieno 800 metrin koskipätkä, jonka isommissa kuohuissa Esko ja minä keräsimme kanootteihimme reippaasti roiskevettä (muut ohittivat kosken kiivaat loppukuohut uittamalla).

Pidin toisinaan otsakameraa meloessa, kun ei satanut. Melko epädramaattista materiaalia kertyi aivan liikaa, mutta tiivistin alle erilaisia kohtia (viimeinen koski ei ole mukana, siinä oli jo patteri loppunut).

Sunnuntaille kertyi 10 km melontaa, kunnes saavuimme paikkaan nimeltä Jägala linnamägi, jonne autot oli jätetty. Palasimme Suomeen.

Kiitos porukalle mukavasta retkestä. Ensi vuonna jokin uusi Viron joki!

Avokanoottiyhdistyksellä on perinteensä. Yksi niistä on Espoonjoen roskaretki, jonka toiminta-ajatus on paitsi siivota Espoonjokea (toukokuun loppupuolella), myös tehdä ohessa seurantaa onko työ kannattanut vai ei? Onko joki siistimpi kuin aiempina vuosina? Palaan tähän kirjoituksen lopussa.

Muun muassa alla olevat roskat poimittiin Espoonjoesta perjantaina 22.5.2015.

Tänä vuonna roskien kerääjiä oli kaksi. Keräsimme 3 tunnissa yhteensä noin 300 roskaa (minä 169 kpl – Tomi ei laskenut, joten 300 kpl on varovainen arvio).

Jokavuotinen keräysalue alkaa Ikean takaisilta pelloilta (200 metriä ylöspäin Glims/Gloms-jokiristeyksestä) ja loppuu sinne, mihin kunakin vuonna ehdimme (tänä vuonna Espoonväylälle). Joinakin vuosina olemme keränneet roskia alavirrassa Kauklahteen ja jopa merelle asti, mutta se vaatisi viikonlopun käyttämistä.

Keräystekniikka on yksinkertainen. Kun meloja näkee palan styroksia, jäätelöpaperin, juomatölkin, suihkepullon, muovipussin tai jonkin muun roskan esim. joessa kasvavan pensaan alla, hän pysähtyy, meloo sopivaan asemaan, ojentaa kätensä tai melansa, poimii roskan ja tallettaa sen edessään olevaan avoimeen jätesäkkiin. Jos roska on kauempana joen törmällä, meloja astuu rantaan, poimii roskat ja palaa kanootille.

Roskien keräykseen tulee nopeasti himo. Katse alkaa etsiä ympäristöstä kirkkaita värejä. Jos roskakandidaatti ilmestyy näkökenttään, en ohita sitä. Ensin selvitän onko se roska, sillä sehän voi olla myös kirkas höyhen tai värjäytynyt pala koivun tuohta. Jos kyseessä on roska, poimin sen, vaikka se olisi hankalaa. Voin käyttää helposti minuutin, kunnes olen kaivanut muovipussin kokonaisena mutaisesta joenpenkasta.

Tehtävän tärkeys painuu syvälle alitajuntaan. Kaivoin maasta savea täynnä olevan muovikupin ja sanoin mielessäni luvun 142. Ryhdyin pesemään joessa savea pois, jotta voisin tallettaa kupin puhtaana säkkiin. Silloin kuppi lipesi kädestäni ja putosi joen pohjaan. Kirosin ankarasti kuin olisin hukannut arvokkaankin esineen, vaikka ainoa menetykseni oli, etten saanutkaan haltuuni roskaa numero 142. :)

Avokanootti on roskaretkeilyssä näppärä, sillä (toisin kuin kajakissa) iso säkki mahtuu eteen. Myös yhteispeli kaverin kanssa onnistuu avokanootilla kuten alla olevassa kuvassa, jossa Tomi on kiinnittänyt köyden sillalta alas viskattuun kuormakärryyn, jota olen parhaillaan vetämässä rannalle.

Kun roskaretki on tehty, jätesäkit ja muut isommat roskat kannattaa jättää siltojen alle ja ottaa yhteyttä kunnan tekniseen toimeen. Itse otin tänä vuonna yhteyttä Espoon tekniseen keskukseen etukäteen (jotta tietävät varata hakijan roskille) ja jälkikäteen (ilmoitus mihin olen roskat jättänyt + varmuuden vuoksi valokuvat jättöpaikoista).

Mutta oliko Espoonjoki siistiytynyt?

Oli se. Aloitin kevyen tilastoinnin roskamäärästä vuonna 2013:

Vuonna 2013 keräsimme 1250 roskaa (keräysalue 4 km)
Vuonna 2014 keräsimme 750 roskaa (keräysalue 4 km)
Vuonna 2015 keräsimme 300 roskaa (keräysalue 3 km)

Vaikka luvut eivät ole aivan vertailukelpoiset, on selvää, että työmme tuottaa tulosta. Espoolaiset ovat parantaneet tapojaan. Joki oli siistimpi kuin aiemmin eikä törmillä ollut samanlaisia roskakasoja kuin takavuosina, jolloin yhdestä paikasta saattoi kerätä kerralla 30 roskaa.

Meloen tehdyt roskaretket liittyvät laajemmin Valtakunnalliseen siivouspäivään, joka on 23.5.2015.

Miten sinä aiot osallistua?

Kevään viimeinen fiktiivinen retkifilmi saapuu Nuuksion Lippukalliolta 23.5.2015 [karttalinkki] – mukana filmissä myös upea Vääräjärven näköalakallio [karttalinkki].

Avustajia en tällä kertaa saanut mukaan, joten kauhufilmistä tuli erilainen kuin piti. Alla oleva promokuva johtaa hiukan harhaan, koska jätin leikkausvaiheessa pois kastelukannukohtauksen. :)

Pitemmittä puheitta filmi.

Tämä oli toinen ”kauhufilmini”, sillä ensimmäisen tein Valkialammella toukokuussa 2014.

Huom! Puita ei vahingoitettu filmauksessa (nostin ja kaadoin jo valmiiksi kaatuneita puita).

Lapin suuret erämaat elävät omaa elämäänsä – me olemme vain vieraita siellä.

Tämän ajatuksen yritän välittää seuraavassa 1:42-mittaisessa retkifilmissä, joka esittelee Suomen olkapään sekä Norjan maisemia 1.–7.6.2015 (Käkkälöjoki–Anarjohka). Kiitos Tuomas Tuomelle avusta.

Sitten se filmi.

Hienon reissun retkijuttu tulee myöhemmin…