Joka vuosi kiusaan lukijoita samalla jutulla = Espoonjoen roskaretki.

Vuonna 2014 Avokanoottiyhdistys (minä, Janne Janhunen, Tomi Kallio-Könnö) keräsi Espoonjoelta yhteensä 750 roskaa. Roskien määrä on vähentynyt verrattuna vuoteen 2013, jolloin keräsimme samalta väliltä 1250 roskaa (sama väli = Espoon Ikean takaiselta pellolta Espoon kirkolle ja edelleen rautatiesillalle — varsinkin Espoon kirkon ympäristö oli jo valmiiksi siisti eikä siitä juuri roskia löytynyt).

Keräsimme roskat jätesäkkeihin, jotka jätimme tunnistettavaan paikkaan.

Lopuksi ilmoitin Espoon Ympäristökeskukseen (tekninen.keskus@espoo.fi), mistä jätesäkit voi hakea. Tämä oli itse asiassa väärin toimittu, sillä Espoon Ympäristökeskus toivoo etukäteisilmoitusta, mitä en tänä vuonna muistanut tehdä. Se on tärkeää, jotta he voivat järjestää jätesäkkien haun mahdollisimman pian ennen kuin joku levittää säkkien sisällön takaisin jokeen.

Meloen tehdyt roskaretket liittyvät laajemmin Valtakunnalliseen siivouspäivään, joka on 24.5.2014.

Miten sinä aiot osallistua?

Kevään viimeinen fiktiivinen retkifilmi saapuu Nuuksion Valkialammelta 24.5.2014 [karttalinkki].

Suuri kiitos Timo Anttalaiselle — toiselle retkibloggarille! Paitsi että hän avusti filmissä, hän teki sen stailattuna Ruotsin armeijan talvimantteliin, vaikka lämpötila oli +29 astetta. :)

Pitemmittä puheitta filmi.

Kesäkuun alussa alkaa kunnon Lapin retki. Nousu Kalmakaltiosta [karttalinkki] kanooteilla Käkkälöjokea ylös, koukkaus Norjan kautta, lasku Kietsimäjokea alas Angeliin [karttalinkki] — ehkä jatkaen Karigasniemelle.

Kerron valmistautumisesta, sillä tätä retkeä on suunniteltu perusteellisesti.

Jos Kietsimäjokea katsoo pohjoisesta päin, niin se näyttää Google Earthissa  tältä.

Kietsimäjoki ohittaa monta tunturia, mm. Jäkäläpään [karttalinkki], Guovzuroaivin [karttalinkki] ja Lauravaaran [karttalinkki]. Lauravaaran laki (455 metriä merenpinnasta) on vain kilometrin päässä joesta (220 m), mikä tarkoittaa, että korkeuseroja on, maisemat ovat upeat.

Idässä keltaisella merkitty Vaskojoki on kuin muuri — sen yli eivät patikoijat kulje. Näin Kietsimäjoen latvat ovat autiot. Jos melojalle kävisi onnettomuus, pikaista apua muilta retkeilijöiltä on turha odottaa. (Vaskojoen keltainen väri = GPS-jälkeni vuodelta 2011, kun meloimme Vaskojoen.)

Entä se valmistautuminen?

Kohta 1. Näettekö maisemassa kaksi telttaa? Kumpi erottuu paremmin?

Aivan. Punainen on värini tällä reissulla. Punainen erottuu, jos täytyy kiinnittää helikopterin huomio.

Kohta 2. Jos tapahtuu onnettomuus, miten saada pelastuspartio paikalle?

Ostin tätä varten reissuun PLB-hätälähettimen (personal locator beacon), malli rescueME PLB1 [valmistajan sivu] [suomalaisen jälleenmyyjän sivu]. Laite on pieni. Sen ainoa toiminto on hätäsignaalin lähetys. Niinpä pariston luvataan kestävän 7 vuotta.

Laitteen ostoon liittyvät järjestelyt:

• Soita Viestintävirastoon ja pyydä heitä luomaan sinulle henkilökohtainen PLB-laitekoodi.
• Soita jälleenmyyjälle ja pyydä heitä ohjelmoimaan tämä koodi PLB-laitteeseen.
• Hae varaamasi laite.
• Lähetä Viestintävirastoon lomake (radiolupahakemus, henkilökohtainen hätälähetin), jotta he voivat yhdistää PLB-laitekoodin sinuun (lomakkeessa kysytään mm. hätäyhteystiedot = keneen otetaan yhteyttä onnettomuuden sattuessa).

Laitteen käyttöön liittyvät seikat:

• Ota laite retkelle, jos liikut matkapuhelinverkon ulkopuolella (sen voi kiinnittää esim. vyöhön).
• Onnettomuuden sattuessa vedä antenni ulos, nosta läppä ja paina sen alla olevaa punaista painiketta. Hälytys tapahtuu satelliitin kautta riippumatta siitä, missä päin maapalloa olet. Hälytysviestin mukana kulkee sijaintisi, sillä laitteessa on GPS-paikannin. (Sininen T-painike on testiä varten. Antennin voi kelata sisään ruuvia pyörittämällä.)
• Suomessa hälytys ohjautuu lopulta viranomaisille, jotka ottavat yhteyttä lomakkeella ilmoitettuihin henkilöihin.
• Vaikka hälytysviesti kulkee eri reittiä kuin matkapuhelimella soitettu 112-hätänumero, pelastus saapuu Suomessa samalla tavalla (esim. rajavartioston helikopterilla).

Toivottavasti laitetta ei tarvitse koskaan käyttää.

Kohta 3. Miten Virkon S desinfiointiaine tähän liityy?

No eipä liity, mutta on osa valmistautumista.

Gyrodactylus salaris -lohiloinen on saastuttanut monet Suomen joet. Itämereen laskevat joet ovat jo saastuneet, siksi niiden lohikaloille on kehittynyt vastustuskyky loista vastaan. Jäämereen laskevat joet ovat ylisummaan puhtaita eivätkä niiden kalat kestä loista. Niinpä Itämereen laskevien jokien kaloja ei saa siirtää Jäämereen laskeviin jokiin. Riski on olemassa myös, jos siirretään kostea kalastusväline vesistöstä toiseen tai kostea kanootti.

Vaikka mahdollisuus levittää loista on häviävän pieni, tämän melontaretken vedenjakajan ylityksen (=Itämeren joesta Jäämeren jokeen) teen Virkon S:n vauhdittamana. Kuinka sivelen kanootin – sen kerron kuvineen sitten, kun asia on ajankohtainen.

Huom! Olen tätä ennen tehnyt kaksi vedenjakajan ylitystä Itämeren joesta Jäämeren jokeen: 2012 Vietkajoesta Ivalojokeen sekä 2013 Kopsusjoesta Suomujokeen. Vaikka noina kertoina en uhrannut ajatuksia lohiloiselle, tästedes teen homman kunnolla — olisi liian kurja havaita jälkikäteen, että joki on saastunut samoihin aikoihin, kun minä olen siellä liikkunut.

Lopuksi.

Lähtö Käkkälöjokea ylös tapahtuu pienellä 2 miehen retkikunnalla 2.6.2014. Retkeä ei voi seurata netissä virtuaalisesti. Kokemuksia jaan vasta, kun reissu on ohi.

Tämä on artikkeli #1 koskien Käkkälö-Kietsimäjoen retkeä 2.-9.6.2014 (osa 2 tulee myöhemmin).

Vedenjakajan ylittävät reissut ovat kiehtovia. Toisinaan ylitys on ainoa keino saavuttaa pieniä latvajokia Lapin kansallispuistojen laitamilla. Käkkälö-Kietsimäjoen reitillä kartoitimme kahtakin kansallispuistoa: Lemmenjoen kansallispuisto [Wikipedia][Luontoon.fi] ja Norjan Øvre Anárjohka nasjonalpark [Wikipedia].

Ainakin saavutimme maisemia, joissa oli itselleni uudenlaista kauneutta [karttalinkki].

Retken logistiikka oli tällä kerralla helppo = 2 miestä, 2 kumikanoottia. Koska kumikanootit kulkevat pakattuna kärryssä, alkupisteeseen voitiin matkustaa pääkaupunkiseudulta junalla Rovaniemelle + bussilla Enontekiöön + taksilla Kalmakaltioon. Koko reitin läpi kulkivat myös mm. kanoottikärryt ja miniläppärikin, jotta pystyin reissun aikana siirtämään GPS-jälkeä ja valokuvia talteen.

Maanantai 2.6.2014

Taksi saapui Kalmakaltioon klo 17:30. Kannoimme tavarat rantaan, pumppasimme kanootit iskuun ja teimme muut valmistelut. Kello 18:30 melat veteen [karttalinkki].

Käkkälöjoen nousun alkukäänteet olivat helppoja. Pian tuli vastaan koskia, jolloin kanootteja ryhdyttiin uittamaan eli liinaamaan (lining) ylös kahden narun tekniikalla.

Toinen naru perässä, toinen edessä keulan alapuolella. Etunarulla ohjataan keula kauemmaksi rannasta kuin perä, näin kanootti pysyy virrassa eikä ajaudu rantaan.

Jälleen on yksi koski noustu — samalla nousevat varusteet kanootissa.

Hanskat ovat uitossa tärkeät. Muuten tulee haavoja sormiin.

Kokeilimme myös kesäkuussa 2013 Kopsusjoella tutuksi tullutta letkauittoa: kanootit liitetään lyhyellä köydellä peräkkäin, etummaista kanoottia vedetään pitkällä narulla keulasta, toinen mies ohjaa seipäällä kanoottien kulkua virrassa kivet ja mutkat väistäen. Letkauitto ei toiminut. Käkkälöjoen virtaukset olivat liian kiivaat ja sekavat sellaiseen.

Ponnistelimme koskia vastaan 3 tuntia, kunnes joki rauhoittui. Kello 22:30 pystytimme leirin joen penkalle = neljässä tunnissa 5,5 km, 20 metriä nousua [karttalinkki].

Tiistai 3.6.2014

Lyhyen suvanto-osuuden jälkeen tuli taas vastaan koskia. Vielä suurempia. Tuo olisi laskettuna IV-luokan koski = vaarallinen (kuva Tuomas Tuomi).

Yhä useampi yksittäinen virtapaikka oli ohitettava metsän kautta vetäen.

Uitto on mielenkiintoista puuhaa. On tarkattava taaksepäin kanoottia ja virtaa, välillä pujotettava köyttä jokeen kurkottelevien puiden alitse ja takaa, samalla kuljettava eteenpäin ja katsottava mihin astuu. Kaikki tämä onnistuu yhtä aikaa, kun luo tilakäsityksen tapahtumista edessä ja takana — vilkaisee vuoroin eteen, vuoroin taakse.

Erästä pitkää koskea olimme nousseet eri tavoin jo tunnin. Kuulin edestä huudon: Janne, kanootti nurin. Katsoin eteen, Tuomaksen kanootti kaatunut. Katsoin taakse, oma kanootti vakaa. Kiinnitin köydet kohdalla olevaan koivuun. Nurin menneestä kanootista alkoi purkautua varusteita. Ensimmäisen suuren säkin sain kiinni kurottaen. Toinen säkki ui virran toista puolta.

Alkoi juoksu alavirtaan. Varustesäkki kiersi kiviä, laski putouksia, pienempiä ja isompia. IV-luokan putouksessakaan se ei pitkään pyörinyt vaan jatkoi eteenpäin. Välillä pääsin kassin rinnalle, välillä jäin jälkeen, kunnes kassi saapui 600 metrin jälkeen suvantoon lipuen hitaasti kohti seuraavaa virtapaikkaa. Nostin maasta pitkän koivunrungon, joka katkesi, kun yritin kurottaa kassia. Tuomas ehti paikalle ja teki väistämättömän: loikkasi veteen.

Varustekassi pelastettu!

Se olisi yhtä hyvin voinut sattua minulle, mietin. Kun nousee liki tulvassa olevaa Käkkälöjokea vastaan, myös (vaarattoman näköisissä) sivuaalloissa on kanootin kippaava voima.

Sivumennen sanoen kaikki kassimme ovat vedenpitäviä. Mitään ikäviä seurauksia ei kassin ulkopinnan kastumisesta koitunut. Tuomas kuitenkin menetti toisen melansa virtaan — ikävä seikka, joka ei silti jatkoa haitannut, varamela on aina mukana. Jotta tällaista ei enää tapahtuisi, köytimme varusteemme entistä paremmin ja vedimme kanootit maan kautta entistä herkemmin.

GPS-paikanninta katsoen päivän keskimääräinen matkavauhti oli pelottavan hidas = tänään kuudessa tunnissa 5 km = 0,8 km/h. Toisaalta nousua oli tehty liki 30 metriä. Karttaa silmäämällä oli selvää, että melonta helpottuu pian, sillä korkeuskäyrien välimatkat kasvavat. Näin kävikin. Alla kuvattu kilometrin suora puuduttaa – paitsi tällä kerralla se oli nautinto, kun ei koskia näkynyt.

Saavuimme Käkkälöjoen meanderoivalle osuudelle, josta tämän artikkelin ensimmäinen kuva oli. Kahvitauko.

Mutkitteleva joki on kaunis (alla sama mutka kuin edellä).

Tällaisia kohtia oli useita, kun vain viitsi kiivetä hiekkavallin päälle. Alla olevan kohdan karttalinkki.

Päivän tavoite oli nousta Naltijärven autiotupaan [karttalinkki]. Se toteutui.

Eilen ja tänään yhteensä 13 tuntia aktiivista etenemistä joella = 21 km. Samalla oli löytynyt päivärytmi, jota noudatimme jatkossa:

• Vesille viimeistään klo 9. Melontaa/uittoa/raahausta/kantamista vähintään 3 tuntia klo 12 asti. Ruokailu.
• Melontaa 3 tuntia. Kahvitauko.
• Melontaa vähintään 3 tuntia. Leiriytyminen.

Etenimme joka päivä 9-10 tuntia.

Autiotuvalle tuli illaksi myös paikallinen kalamies mönkijällä. Tilaa tuvassa riittää 8-10 nukkujalle. Hän oli viimeinen tyyppi, jonka näimme 4 päivään.

Keskiviikko 4.6.2014

Naltijärven autiotuvalla vietetyn yön jälkeen lähdimme jälleen nousemaan Käkkälöjokea. Siirryimme pian kanootin levyiseen puroon, jota pitkin nousimme kohti Fielmasjärveä [karttalinkki].

Meanderointia.

Jotkut mutkat ovat liki järjettömiä. Alla olevassa tilanteessa 60 metriä melomalla on edetty 3 metriä ja noustu 3 cm.

Viimeisen 500 metrin matkalla puro pakkautuu pajujen väliin.

Mutta Fielmasjärvi saavutetaan.

Kevään viimeinen jäälautta Fielmasjärven saaren edessä.

Fielmasjärveltä alkoi kantaminen [karttalinkki]. Molemmilla oli 2 suurta varustekassia: toinen selkään, toinen vatsaan.

Sitten kanootit. Jos maasto ei ollut kivistä, kumpikin veti kanoottiaan. Jos oli kivistä, improvisoitiin alla kuvattu kantokeino (kuvan tilanteesta kesti minuutin, niin minäkin lisäsin kantolängen niskan taakse).

Julkaisen samantien GPS-reittimme vedenjakajan yli, josta selviää, miksi kanootteja ei heti Fielmasjärvellä purettu pakettiin (keltainen melontaa, punainen kantamista/raahaamista).

Hyödynsimme monia välijärviä. Liiankin monia, sillä meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa mistä kannetaan ja mitä melotaan, kunhan päästään Ahvenjärven kautta Norjaan. Niinpä jouduimme mm. seuraavaan sinänsä kauniiseen pieneen järveen [karttalinkki].

Hommassa ei ollut järkeä, sillä järven tai lammen reunat olivat kraaterimaisen jyrkät. Vei enemmän aikaa ja energiaa laskeutua siihen ja nousta ylös kuin jos olisi kiertänyt sen.

Ahvenjärvellä ohitimme lukitun rajavartioaseman, jonka tehtävä tuli päätökseen 2005, kun Schengenin sopimus astui voimaan. Asema on yhä ulkoisesti tällingissä ja mikä ettei olisi — onhan se upealla paikalla ja voi toimia vaikkapa herrojen kalastustukikohtana (monkijäura johtaa pihalle).

Lopulta Suomen ja Norjan raja. Se on myös poroaita.

Aidan reunan alta työnsimme tavarat Norjaan ja edelleen Norjan latvajärvelle — siis Ylä-Inarijoen kansallispuistoon, Øvre Anárjohka nasjonalpark [Wikipedia].

Latvajärveen emme voineet kanoottejamme laskea, sillä olimme siirtymässä Itämereen laskevasta vesistöstä Jäämereen laskevaan vesistöön. On olemassa riski, että levitämme Gyrodactylus salaris -lohiloisen Kemijoen kaloista Tenojokeen.

Siis kanootteja desinfioimaan [karttalinkki missä tämä tehtiin]: 1 = Virkon S desinfiointijauhetta purkissa. 2 = Noin ruokalusikallinen litran purkkiin, siis 15 millilitraa. 3 = Purkki täytetään purovedellä, näin saadaan 1,5 % liuos (1 % liuos riittäisi). 4 = Sekoitus. 5 = Kaadetaan nurin käännetyn kanootin pohjaan. 6 =Levitellään esim. sienellä. 7 = Käännetään kanootti ja tyhjennetään reunat. 8 = Sivellään kaikki poimut. 9 = Jos ainetta jää yli, kaadetaan maahan, ei suoraan vesistöön. (Litra ainetta riitti molemmille kanooteille.)

Oliko tässä järkeä? Ei minkäänlaista.

• Päivä oli aurinkoinen, lämpötila 28 astetta. Lohiloinen kuolee pelkästään siitä hyvästä, että kanootit kuivuvat, kun niiden pinnat avataan aurinkoon.
• Lohiloinen elää Itämereen laskevien jokien kalojen iholla. Jos kalastaisimme ja käsittelisimme kalaa kanootissa, riski olisi olemassa. Mutta me emme kalastaneet.
• Riski toteutuisi käsittääkseni vain siten, että kala törmäisi kanootin pohjaan sellaisella voimalla, että yksi lohiloinen irtoaisi kalan nahasta ja tarttuisi kanoottiin, minkä jälkeen kanootin tämä kohta kannettaisiin märkänä seuraavaan vesistöön. Kuinka todennäköistä tämä on? Suurin piirtein nolla.

Oli miten oli. Desinfioin kanootin kuten ymmärsin, että se kuuluu tehdä. Jälkikäteen voi kysyä, eikö samoin pitäisi desinfioida melat, saappaat, varustesäkit, kanootinkuivausrätit, melontahanskat, kastuneet hihat, vesipullot, GPS-paikannin, kamerapussi, kanootissa esillä oleva kartta, jne. Johonkin raja on vedettävä. Ei riekkoja ja hirviäkään voi kieltää siirtymästä vesistöstä toiseen (poroja voi, aitojen avulla).

Tähän asiaan haluaisin jonkun arvovaltaisen ja/tai asiantuntevan kommentin! (Jos en saa, jatkan desinfiointia. Virkon S:ää riittää 60 seuraavalle vedenjakajan ylitykselle, siis loppuelämäksi.)

Mitä seuraavaksi? Emme jatkaneet melontaa, koska arvelin Norjan latvajärvestä alkavan puron liian hentoiseksi. Alla kuva kanjonista, jonka pohjalla latvajärvestä alkava puro virtaa.

Tavoite oli siirtää kanootit ja leiri (kanjonin oikeaa laitaa, siis etelälaitaa) Gallojohkalle, josta jatkaa seuraavana päivänä melontaa. Olimme aika lailla poikki 28 asteen helteessä, niin vain purimme kanootit ja kannoimme ne 2,5 km Gallojohkalle — samalla katsellen kaukaisuuden tuntureita, joilla tulisimme parin päivän kuluttua vierailemaan.

Tuomas kysyi, onko minulla PLB-hätälähetin mukana, jos hän vaikka kompastuu kanoottia kantaessa? (Hätälähettimestä olen kertonut tässä artikkelissa.) Ei ollut. Säilytin hätälähetintä vaatelaukun taskussa koko reissun ajan ja sinne se unohtui. Noh, muistin sentään ottaa sen mukaan, kun kävimme tulevina päivinä huiputtamassa tuntureita.

Palasimme takaisin latvajärvelle, jonne pystytimme teltat.

Retken suunnitellusta ihanneaikataulusta oli jääty 3 tuntia. Mutta olimme sentään Norjassa ja vedenjakaja ylitetty, mikä tuntui hyvältä.

Tähän päättyy Käkkälö-Kietsimäjoen retkiartikkelin osa 1. Miten retki jatkui alavirtaan 5.-9.6.2014, siitä kerron myöhemmin.

Tämä on artikkeli #2 koskien Käkkälö-Kietsimäjoen retkeä 2.-9.6.2014 (osa 1: Käkkälöjoen nousu).

Siihen on vissi syy, että vedenjakajan ylittävät retket tehdään kesäkuun alussa. Lapin tulvien täytyy olla ohi muttei liikaa, jotta pienissä latvapuroissa riittää vettä. Kun reissun tekee aikaikkunassa 1.-20. kesäkuuta, niin retki todennäköisesti onnistuu.

Onnistuminen tästä tuli. Saimme nauttia runsaista vesistä:

• 5.6.2014 Njuolasjohkalla runsaasti purokoskia (joen leveys = kanootin pituus tai alle).
• 6.-7.6.2014 Kietsimäjoella paljon pienen joen koskia (leveys 2-3 kanootin pituutta).
• 8.-9.6.2014 Inarijoella useita suuren joen koskia (leveys 5 kanootin pituutta tai yli).

Myöhemmille melojille tiedoksi, että Karigasniemen mittapisteen virtaama oli retken aikana 50-70 m3/s [mittapisteen linkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin…

Torstai 5.6.2014

Olimme jo edellisenä iltana kantaneet kanootit Gallojohkalle, mutta palanneet yöpymään lähelle Suomen rajaa. Aamulla purimme teltat ja toimme loputkin tavarat Gallojohkalle. Liitän mukaan kuvan, joka on surkea mutta samalla ainoa, joka kertoo edes jotain millaisesta paikasta lähdimme melomaan.

Gallojohkaa meloimme 300 metriä, kunnes tuloreittimme latvajärven vesi yhtyy siihen. Sen jälkeen joki on Njuolasjohka.

Olen opetellut käyttämään Norjan karttapalvelua (norgeskart.no), joka näyttää Gallojohkan lähtöpaikan ja muutakin [karttalinkki]. Aika kätevä karttapalvelu! Jos klikkasitte karttalinkkiä, niin havaitsitte siinä myös pisteen ”Eka filmattu koski”.

Huomioita:

• Tämä purokoski ei ole poikkeus vaan normi. Laskimme päivän aikana 50-70 koskea.
• Vasemmassa alareunassa kulkee aika. Tuomas laskee jarrutellen (9,8 sekuntia), minä suoraviivaisesti (8,1 sekuntia).
• Purokoskissa vedellä ei ole samaa painetta kuin suuremmissa virroissa, jossa vesi voi viedä sinne, minne ei halua. Pysähtyminen on helppoa — ottaa vain kivestä tai rannan pusikosta kiinni.
• Gallojohkan lähtökorkeus oli 375 metriä. Päivän päätteeksi leiriydyimme Kietsimäjoella 315 metrissä. Melontaa 21 km, alas 60 metriä.
• Kannoin päivän aikana 3 kosken ohi, 10-20 metriä kerrallaan. Lisäksi tutkimme monia koskia ennakkoon.
• Kertakaikkiaan mahtava päivä!

Päivän kuvia. Jälleen yksi koski.

Tuomas rentoutuu ruokatauolla.

Koski, jonka minä kiersin ja Tuomas laski.

Näin se lasketaan. (Kamera heiluu, koska olin valmis pelastamaan miehen, jos kanootti kaatuu.)

Tämän kosken molemmat kiersivät (keskellä oleva kivi ei jätä tilaa laskea alas).

Hauska koski, jossa oli tukki.

Oli onnea, etten kalauttanut kaveria päähän saati pudonnut itse koskeen.

Kun Gallojohka-Njuolasjohka oli melottu, Njuolasjohka liittyy Kietsimäjokeen [karttalinkki].

Pystytimme leirin Kietsimäjoelle vanhan nuotiopaikan kohdalle [karttalinkki].

Tämä oli helpompi päivä kuin osasin odottaa! Olimme jälleen ihanneaikataulussa, josta olimme nousuosuudella jääneet jälkeen muutaman tunnin. Päivän menetys oli lierihattuni, joka katosi mystisesti.

Perjantai 6.6.2014

Lähdimme kai melomaan Kietsimäjokea hiukan unisina, sillä jouduimme äkkiarvaamatta II-luokan koskeen. Kuvia ei ole, mutta jos joku tuleva Kietsimäjoen meloja haluaa tämän nimettömän kosken tarkistaa tai kuvata, tässä karttalinkki.

Tiesin ennakoon, että Kietsimäjoella on hankalia koskia — sellaisiakin, jotka on kannettava ohi. Ensimmäinen niistä on Pystykurkkio [karttalinkki]. Jotta kosken mitat selviävät, poseeraan kuvassa mittatikkuna.

Kaikki jokikuvat tästedes ovat sellaisia, jossa (ylävirrasta katsottuna) vasen ranta on Norja, oikea Suomi. Mies kuvassa seisoo Suomessa.

Pystykurkkion loppuputouksen ohitus tapahtuu Norjan puolta. Melomaan voi lähteä heti putousaltaasta.

Pystykurkkiota seuraa helppo Pikkukurkkio [karttalinkki]. Koskessa on kaksi haaraa. Laskimme Norjan puoleisen haaran (kuva Tuomas Tuomi).

Jotta päivään tulisi vaihtelua, patikoimme Kietsimäjoen Jäkäläpäälle [karttalinkki].

Tunturin huipulla on luhistunut kolmiomittaustorni.

Tuomas yrittää herätellä poroa henkiin.

Minä poseeraan ja katson kohti Vaskojokea, jossa oli samaan aikaan toinen Avokanoottiyhdistyksen melontaseurue.

Hyppy tunturilla – miehet horisontin yläpuolella. :)

Taustan korkein tunturi = Stuorrabogeoaivi [karttalinkki].

Takaisin melomaan. Seuraava hankala koski on Käyräkurkkio [karttalinkki].

Käyräkurkkio kannettiin ohi, kuohut ovat liian suuret.

Pian tuli seuraava suuri koski, jolla on saamenkielinen nimi: Jorbaluoppal [karttalinkki].

Jälleen sama piirre: Kietsimäjoen suuri koski liittyy korkeaan kallioseinään!

Alla kuva Norjan puoleisen kallion päältä. Jorbaluoppalin pahin kohta on kaksi peräkkäistä stopparia, johon meloja voi kaatua, jos vauhti ja tasapaino ei riitä valkoisen veden yli. Jorbaluoppalissa oikea reitti kulkee stopparien välistä, mutta vaatii aktiivista ohjailua — ilman ohjailua joutuu vähintään toiseen stoppariin.

Olin 99 % varma, että pystyn tuon melomaan. Jäljelle jäi 1 % mahdollisuus kaatua ja tästä erikseen 0,1 %, että kanootti joutuu veden paineesta kiinni yllä olevan kuvan vasemmassa ylänurkassa olevaa kiveä vasten ja kalusto särkyy. Tutkimme koskea eri puolilta kokonaisen tunnin. Sen 0,1 %:n takia päätimme lopulta kantaa kanootit kosken ohi. (Kanto tapahtuu Suomen puolelta ja on erittäin louhikkoinen reitti.)

Päivän aikana laskimme toki myös monia helppoja koskia. Kuten Pystykurkkiossa, Käyräkurkkiossa ja Jorbaluoppalissa, varsin useassa koskessa on mutka, jonka taakse ei näe ja jossa voi teoriassa olla jokin hankala paikka. Vain harvoin rantauduimme ja tarkistimme kosken maitse (ihminen on luontaisesti laiska). Aikaa sääästääksemme kehitimme melontatyylin, jossa:

• Laskimme mutkaa kohti ulkoreunan kautta. Kun ulkoreunassa oli pieniä (esim. 2 metriä leveitä) minisuvantoja, laskimme niihin ja annoimme kanootin pyörähtää 360 astetta ympäri.
• Jos tässä vaiheessa mutkan takainen virta näkyi, laskimme jälleen kohti seuraavan mutkan ulkoreunaa, teimme 360 asteen pyörähdyksen minisuvannossa, jne.

Pyörähdyksien avulla todistimme itsellemme, että pystymme pysähtymään, kun haluamme. Lähestyin tällä menetelmällä myös Jorbaluoppalia, mutta laskin liian lähelle, sillä kun meidän piti meloa Norjan puolelta Suomen puolelle (kiertääksemme kosken), minun oli ensin vedettävä kanootti köydellä 50 metriä ylävirtaan ennen kuin melonta joen yli oli turvallista.

Päivän saldo: 20 km melontaa, 8 km patikointia. Pystytimme leirin sateessa ja kokkasimme iltaruoan tarpin alla [karttalinkki].

Lauantai 7.6.2014

Helpot kosket jatkuivat. Laskimme niitä tukuttain, kunnes saavuimme Vuolle-Samuelin koskelle [karttalinkki].

Vuolle-Samuelin koski on metka. Vesi virtaa kynnyksen yläpuolella sivusuuntaan — yläpuolelta katsoen vasemmalta oikealle. Näin vedellä on eri virtaussuunta putouksen päällä (sivuttain) ja alla (valkoisessa vedessä taakse, sen jälkeen eteen). En ollut nähnyt ennen moista enkä pystynyt varmuudella päättelemään missä asennossa kanootti olisi riuhtaistava stopparin yli, jotta sen voi hallita.

Vaikka kaatumisen mahdollisuus katsottiin pieneksi, päätimme jälleen kantaa kanootit kosken ohi. Päätöksen varmisti se, että kalusto olisi voinut tärveltyä kosken jälkeiseen pystysuoraan kallioon. Turvallisuus ennen kaikkea.

Seuraava pysähdys tehtiin, jotta voitiin kiivetä Norjan puoleiselle hiekkatörmälle kuvaamaan Stuorrabogeoaivi-tunturia [karttalinkki].

Päivän patikoinnin aika.

Lounastimme Guovzuroaivi-tunturin huipulla [karttalinkki], sillä tällä kertaa olin kantanut keittimet ja ruoat ylös.

Guovzuroaivin paljas rinne on alle kilometrin päässä Kietsimäjoesta, niinpä sieltä on mahdollista tarkastella vesireittiä.

Kaunista.

(Emmekö tee hyppyä tänään, kysyi Tuomas. En ryhtynyt järjestelyihin — miksi en, en osaa sanoa. Hyppy on pieni vaiva, iso ilo.)

Takaisin joelle. Kietsimäjoen viimeinen hiukan vaativampi koski on Suukoski [karttalinkki].

Jotain uutta keulassa? Eilen Jäkäläpäältä löytyneet hirvensarvet — yhteispaino 8,8 kg!

Suukosken jälkeen Kietsimäjoki laskee Inarijokeen. Joki levenee. Leiripaikkaa etsiessämme havaitsimme Norjan puolella mökin.

Norjalainen autiotupa, Andreas Nilsen hytta [karttalinkki]. Sisustus poikkeaa Suomen autiotuvista, mutta kyllä noillakin sängyillä nukkui (seinällä oli patjoja).

Päivän saldo: 20,5 km melontaa, 5 km patikointia.

Selasimme pöydällä olevaa vieraskirjaa. Eniten kiinnosti mitä kautta melojat tänne saapuvat. Ylävirrasta oli saapunut vähemmän kuin yksi porukka per vuosi:

• Heinäkuun alussa 2008 neljä norjalaista Kalmakaltiosta samaa reittiä kuin me, mutta vetivät Njuolasjohkalta Heavvojohkalle, jota kautta Inarijokea alas.
• Heinäkuun alussa 2009 neljä saamelaista Kalmakaltiosta samaa reittiä kuin me.
• Kesäkuussa 2011 kaksi norjalaista Kalmakaltiosta, mutta jatkoivat Käkkälöjokea ylemmäs, jonka jälkeen kantoivat kanootit ylängön yli Heavvojohkalle, jota kautta Inarijokea alas.
• Kesäkuussa 2013 kaksi suomalaista Repojoen kautta Kietsimäjoelle.

Tässä karttalinkki, josta selviää mitä kautta 2008, 2009 ja 2011 ryhmät ovat kanoottia kuljettaneet.

Entäpä sitten vuoden 2013 suomalaiset? Kannattaako Kietsimäjoelle tulla Repojoen kautta? Ei kannata. Repojoelta tullessa aikaa kuluu 1 päivä enemmän, eikä edes pääse laskemaan Njuolasjohkan hienoja purokoskia! (Katso kartat artikkelin lopussa.)

Sunnuntai 8.6.2014

Jatkoimme Inarijokea alavirtaan. Vastaan tuli Porttiköngäs [karttalinkki], jossa metrin korkea putous ulottuu 40 metrin leveydeltä joen laidasta laitaan.

Kosken keskellä on helpompi kohta, jossa kynnys laskeutuu vaiheittain. Siitä olisi mahdollisuus meloa läpi, jos nojaisi vasemmalle puolelle melaan (alatuki). Kaatumisen riski tässä oli, mutta se olisi vain uinti – kalusto ei voi rikkoutua.

Vaikeus oli osua ylävirrassa oikeaan kohtaan. Homma onnistui minulta suunnitellusti. (Tuomas laski jonkin verran jälkeeni, muttei osunut oikeaan kohtaan — kuitenkin pysyi pystyssä.)

Angelin kylään oli matkaa kymmenisen kilometriä. Saavuimme perille ennen puolta päivää.

Raskaan reissun jälkeen saunoimme Angelin leirintäalueella [karttalinkki]. Olimme kesän ensimmäiset asiakkaat. Varasimme mökin, jossa keräsimme voimia lopun päivää. (Angelin kylässä ei ole juuri palveluja, esim. kauppaa tai kahvilaa — söimme yhä retkieväitämme.)

Maanantai 9.6.2014

Edessä oli melonta Karigasniemelle. Vesillä olimme pian klo 7 jälkeen. Angelin ja Karigasniemen väli on suureksi osaksi helppoa ja vauhdikasta virtaa. Välistä melotaan kapeissa järvissä, useimmiten vesi vie kuten alla Kuorraskoskessa [karttalinkki].

18,5 km jälkeen saavutaan Inarinkönkäälle (eli Matinkönkäälle), joka on tämän jokiosuuden suurin koski [karttalinkki].

Koski on helppo, kun tulee alas vasenta Norjan laitaa. Itse halusin hiukan koetella itseäni, laskin siis keskeltä.

Päivän muita maisemia. Järvimäinen kaunis joen osa [karttalinkki].

Kuolnan kylä. [karttalinkki]

Päivä taittuu illaksi. Tuntureita Karigasniemen takana.

Perillä Camping Tenorinteen rannassa [karttalinkki].

Päivän saldo: 64 km melontaa.

Pakkasimme kanootit kuljetuskuntoon (kärryihin), vuokrasimme mökin, kävimme suihkussa ja nukuimme väsymystä pois. Seuraavana aamuna astuimme bussiin klo 10:50. Näin loppui Käkkälöjoki-Kietsimäjoen melonta.

Yhteenveto

Tämä 8 päivän Käkkälöjokea ylös ja Gallojohkaa-Njuolasjohkaa-Kietsimäjokea-Inarijokea alas on yksi vaativimmista ja hienoimmista, mitä olen tehnyt. Yhteensä liikuttelimme kanoottia 169 km ja patikoimme 41 km.

Jotta reitti saa mittasuhteita, alla vertailuksi muita Lapin melontareittejä, joista olen kirjoittanut.

Tarkempi kuva.

Keltaiset reitit ylittävät vedenjakajia (numero vedenjakajan kohdalla).

1. Käkkälöjoki ylös – Kietsimäjoki-Inarijoki alas (tämä retki): aloitus Kalmakaltio - lopetus Angeli tai Karigasniemi = 169 km.
2. Repojoki ylös – Vaskojoki alas: aloitus Repojoen silta [karttalinkki] – lopetus Vaskojoen silta [karttalinkki] = 128 km.
3. Vietkajoki ylös – Ivalojoki alas: aloitus Pulju [karttalinkki] – lopetus Ivalon Matti [karttalinkki], Kuttura [karttalinkki] tai Ivalo [karttalinkki] = 190 km.
4. Kopsusjoki ylös – Suomujoki alas: aloitus Nattushaara [karttalinkki] – lopetus Raja-Jooseppi [karttalinkki] = 95 km.

Siniset ovat muita mielenkiintoisia reittejä.

• A. Kaamasjoki: aloitus Kielajoki [karttalinkki] – lopetus Kaamanen [karttalinkki] tai Inari [karttalinkki] = 109 km.
• B. Lemmenjoki: aloitus Njurkulahti [karttalinkki] – ylös Kultahaminaan [karttalinkki] – lopetus Njurkulahti tai Inari = 95 km.

On myös mahdollista:

• Lähteä Ivalojoelle Ivalon Matista tai Kutturasta, jolloin saa meloa joen hienoimmat kohdat
• Lähteä Inarijoelle Angelista (en tunne reittiä Karigasniemen jälkeen)

On Lapissa muitakin hienoja melontareittejä. Palaan asiaan, kunhan tulevina viikkoina ja vuosina tutustun niihin.

Melottuamme kahteen mieheen Käkkälö-Kietsimäjoen 2.-9.6.2014, minulla oli vielä lomaa jäljellä. Istuin Karigasniemestä etelään kulkevassa bussissa 7 minuuttia, kunnes jäin pois Sulaojalla [karttalinkki]. Tästä lähtisi patikointireitti Guivi-tunturille [Luontoon.fi] — Paistuntureiden korkeimmalle huipulle.

Tiistai 10.6.2014

Melontaretken jälkeen minulla oli aivan liikaa varusteita, esimerkiksi kanootti. Niinpä kätkin sen lähtöpaikan lähelle metsään.

Muuten hyvä, mutta näyttää liikaa ruumispussilta. Avasin paketin ja jätin pressun alle paperin.

Sitten matkaan. Ohitin 2 km jälkeen Luomusjoen telttapaikan. Sen jälkeen saavuin Luomusjärville, joiden välinen kannas on kartalta ja satellittikuvasta katsoen kapea ja upea.

Maastossa kannas on 5-metristen tunturikoivujen peittämä. Selkeää parasta järvinäkymää ei ole. Alla olevan kaltaisia kuitenkin.

Nuo kuvasin seuraavasti.

• Kameraan 10 sekunnin vitka.
• Suuntaa kamera horisonttiin, jota haluat kuvata. Paina laukaisinta — valotusaika ja aukko asettuvat.
• Nosta kamera jalustan varassa korkealle. Huomioi kameran suunta.
• 10 sekunnin kuluttua sinulla on ylhäältä otettu valokuva.

(Toki kameran voi kiinnittää vaikka 5-metriseen koivusalkoon, jolloin korkeutta saisi enemmän.)

Saavuin Ruktajärven autiotuvalle [karttalinkki]. Luin tuvan vieraskirjasta, että maastossa ei ole ketään, ja jätin omat merkintäni. Aiemmat Guivilla käyneet olivat menneet päiviä sitten tai kävelleet takaisin eilen.

Jatkoin Njavgoaivin autiotuvalle [karttalinkki], jonne jäin yöksi käveltyäni 18 km.

Yllätin Njavgoaivin autiotuvan vedenhakupaikalta (purovarresta) saman valkoisen riekon pari kertaa (käkätti, lensi pois vasemmalle kaartaen). Kun lähestyin paikkaa paluumatkalla kameran kanssa, riekko ei näyttäytynyt.

Tuvassa on tilaa 6 hengelle. Pudotin appelsiinin, joka piti hakea sängyn alta — niin vino on tuvan lattia. Poltin kamiinassa 6 klapia, jotta olisi lämpimämpää kuin ulkona (+9 astetta).

Minulla oli liikaa tavaraa. Kannoin mukana omaa kaasukeitintä ja lommoista kattilaa, vaikka talo tarjosi molemmat laadukkaammin. Sama kesämökkityylinen varustus löytyi retin kaikilta tuvilta.

Tuvan säännöt — pätevät toki kaikkiin autiotupiin. Näitä noudatin.

Keskiviikko 11.6.2014

Olin eilen kävellyt lenkkareilla, sillä maasto oli kuiva. Enää se ei onnistunut.

Toisinaan ylitykset ovat helpommat.

Kannoin selässä 130 litran kanoottisäkkiä, jossa ei ole lantiovyötä. Pitemmän päälle olkapäät rasittuvat. Kilometrin välein nytkäytin painon ylemmäs ja nojasin polviin.

Saavuin Akukammille [karttalinkki], jossa on tilaa 4 nukkujalle. Vieraskirjasta päätellen tämä perinteistä turvekammia muistuttava asumus on monen suosikki – ei minun. Eteistä (tuulikaappia) ei ole. Sisätilat ovat ahtaammat kuin muissa autiotuvissa.

On tämä toki siistimpi kuin takana oleva vanha turvekammi. Sitäkin kannattaa vilkaista, ken paikalla käy.

Ruokailtuani jatkoin kohti Kuivin autiotupaa. Lapin kesä on nuori — maastossa jouduin ylittämään lumivyöhykkeitä.

Poroja kaukaisuudessa.

Kuivin autiotupa sijaitsee puron varressa [karttalinkki]. Tupa näkyy avoimessa maastossa yli kilometrin päähän.

Autiotuvan takahuone on puuvaja. Merkillinen mutta käyttökelpoinen ratkaisu. Ei tarvitse lähteä puita sateeseen hakkaamaan.

Panin kamiinaan tulet (5 klapia) ja lähdin Guivi-tunturille. Huom! Kirjoitan tunturin nimen saamelaiseen muotoon G-kirjaimella — näyttää paremmalta artikkelin otsikossa. :)

Guivi, 640,5 metriä [karttalinkki].

Hienot maisemat. 360 astetta horisonttia. Jäämerellä olisi aurinkoista.

Palasin tuvalle nukkumaan. Patikointia 26 km.

Torstai 12.6.2014

Ajatukseni oli kävellä takaisin mm. 568-metrisen Njavgoaivi-tunturin laen kautta (artikkelin ensimmäisessä kuvassa), mutta satoi ja pilvet roikkuivat peittäen tunturin huipun. Niinpä kävelin samaa reittiä takaisin pysähtyen välillä Akukammilla ja Njavgoaivin autiotuvalla. Majoituin illalla Ruktajärven autiotupaan. Patikointia 24 km.

Päivän aikana tapasin vaihteeksi muita ihmisiä: nurmijärveläinen nuori nainen matkalla Guiville (ateriatauko samaan aikaan Akukammilla), kaksi laukaalaista naista matkalla Guiville (saapuivat Ruktajärven tupaan sateiden jälkeen, kun olin nukkumassa).

Perjantai 13.6.2014

Heräsin klo 4:30. Lähdin kävelemään kohti tietä klo 5:45 viileässä säässä (+1 astetta). Sulaojalle piilottamani kanootti löytyi metsästä, kuten pitikin.

Patikointia 12 km — yhteensä 80 km tälle retkelle. Kokosin varusteet ja ryhdyin odottamaan aamubussia. Huomaa hirven sarvet. :)

Lintuja reitillä: riekko, tunturikihu, kapustarinta, keräkurmitsa, urpiainen, muita pieniä. Tuntisinpa enemmän!

Näin päättyi lyhyt patikointi Guiville, jossa kuljin melkein koko ajan polkuja pitkin. Mielenkiintoisempiakin reittejä olisi voinut keksiä, muttei ollut aikaa (aika meni edeltävän melontareissun suunnitteluun). Palasin etelään.

Alla yleiskuva reitistä.

Keltainen on melontaa, punainen kävelyä.

Tuosta näkee, kuinka vähän olen Lapissa patikoinut — esim. Kevon kanjoni (tumma viilto Ruktajärvestä koilliseen) ja Muotkatunturit (pienemmän kuvan alaosa) ovat käymättä.

Tämä retki paikkasi aukkoa sivistyksessä vasta hiukan. Jatkan patikointia lähivuosina.

Mulla on välillä outoja ideoita ja nyt tämä = TUNTURIHYPPY.

Säännöt: Ota kuva Lapin tunturin laella, jossa vähintään yksi henkilö on horisontin yläpuolella.

Julkaise kuva Vaellusnet-keskustelufoorumin tässä säikeessä tai voit myös lähettää minulle [email], jos haluat, että julkaisen kuvan Avisuora-blogissa syyskuun 2014 alussa (riittää, kun kuvan pitempi sivu on 640 pistettä). Jos lähetät uusia kuvia sen jälkeen, julkaisen ne kunkin seuraavan kuukauden alussa (lokakuu, marraskuu, joulukuu 2014).

Jos kuvia tulee solkenaan, harkitsen julkaisua jo elokuun alussa. 

Kerro seuraavat seikat:

• tunturin nimi ja kuvauspäivä
• kuvaussuunta tai mitä taustalla näkyy (vapaaehtoista)
• otitko kuvan vitkalla vai painoiko joku (kuka?) laukaisinta oikealla hetkellä (copyright jää kuvaajalle tai vitkan käyttäjälle)
• ketkä henkilöt ovat kuvassa (vapaaehtoista)

Esim. alin kuva: Latnjoaivin laki Lemmenjoen kansallispuistossa 1.7.2013 [karttalinkki], otettu vitkalla, copyright Janne Pyykkö, ilmassa Mario ja Janne.

Tähtään siihen, että jokin retkeilyaiheinen aikakauslehti julkaisee artikkelin tunturihypyistä jossakin syksyn numerossa. Tavoite on, että kuvaajat saavat pienen palkkion. Syntyisikö tästä jotain hauskaa?

PS. Lähdenkin tänään iltajunalla Lappiin pomppimaan…

Lapin 2014 pöhkö retkifilmi esittelee Käsivarren maisemia 28.6. – 4.7.2014. (Oops, filmilinkki oli rikki, mutta korjattu 12.7.2014.)

Alkuperäinen ajatus oli potkia (MM-kisojen siivellä) jalkapalloa eri maisemiin. Kukaan meistä ei ole pallomies, niin sitten otin mukaan kauniisti liitävän frisbeen. Kiitos Timo Anttalaiselle ja Marko Takaselle avusta.

Sitten se filmi.

Hienon reissun retkijuttu tulee myöhemmin…

Heinäkuussa 2012 tutkin Käsivarren maastoa ja aloin unelmoida, että joskus melon Termisjärveltä alkavan Rommaeno-Lätäseno-jokireitin.

1. Lähtö Kilpisjärveltä [karttalinkki].
2. Kanootit kantaen Paihkasjärveen [karttalinkki] ja edelleen Termisjärveen, jonka jälkeen alas Termisjohkaa–Rommaenoa, kunnes vesi jossain vaiheessa riittäisi koskenlaskuun.
3. Rommaenon liittyminen Lätäsenoon [karttalinkki].
4. Lätäsenoa pitkin Muonionjoelle / Markkinan kylään [karttalinkki].

Kanto-osuudet tiesin pitkiksi. Tundravyöhykkeen huikeat maisemat kuitenkin korvaisivat kaikki vaivat, kunhan vain saisin kavereita retkelle (ja siten mahdollisuuden parempiin valokuviin).

Kesä-heinäkuun taitteessa 2014 kolmen hengen porukka oli koossa, niin retki tehtiin.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 28.6.2014

Saavuin klo 16:30 bussilla Kilpisjärvelle. Saana tervehtii kuten aina – ihmisen levittelemän roinan takaakin.

Retken aloitus oli erikoinen, sillä saavuin yksin. Tarkoitus oli tavata muut maastossa. Kannoin tavarat kahteen otteeseen: teltta, ruoat ja muut retkivälineet — toisella kerralla pakattu ilmatäytteinen kanootti.

Suunnitelma illalle: Kannan tavarat ensin Tsahkaljärvelle, jossa tiesin hyvän telttapaikan [karttalinkki]. Sitten vien kanootin niin pitkälle kohti Paihkasjärveä kuin ehdin ja jaksan.

Miten toteutui? Aivan Paihkasjärvelle asti en kanoottia kantanut. Kun palasin Tsahkaljärven teltalle klo 23, oli toinen retkibloggari Timo Anttalainen pystyttänyt oman vihreän telttansa punaisen telttani lähelle. Tervehdykset vaihdettiin. Nopea syönti ja nukkumaan.

Päivän saldo: Patikointia 18 km, josta kanootin kantoa 7,5 km.

Sunnuntai 29.6.2014

Saana-tunturi on Suomen tunnistettavin yksittäinen maamerkki. Omakuva.

Minulla oli matkassa kanoottiin liittyviä varusteita 25 kg (kärrytkin). Retkikavereilla oli alle 3 kg painavat packraft-kevytkanootit. Packraft kulkee muiden retkitavaroiden ohessa — ei tarvetta retuuttaa tavaroita kahdesti.

Kannoimme aamupäivällä Timon kanssa varusteet Paihkasjärven rantaan, jossa söimme lounaan. Sitten vesille? Timolle se onnistui. Minä tarvitsin vielä 1,5 tuntia hakeakseni kanootin sieltä, jonne sen eilen jätin.

Vinkki tuleville Rommaenon melojille: Tsahkaljärven ja Paihkasjärven välillä kulkee monta rinnakkaista polkua. Alemmat eli eteläisemmät polut ovat soisia. Käytä ylempiä polkuja, vaikka matkaa kertyy pari sataa metriä enemmän.

Kun palasin Paihkasjärvelle, Timo oli viritellyt packraftin kuntoon sekä kalastellut (ilman tulosta tosin).

Melonta alkaa. Nousimme rantaan Paihkasjärven eteläpuolella.

Ajatus oli huiputtaa 900-metrinen Paihkasvaara [karttalinkki] ja samalla nauttia huikeista maisemista. Toistan artikkelin alussa näkyneen kuvan = Paihkasjärvi allani (kuva Timo Anttalainen).

Komeaa. Kuvassa vasemmalla Saana, jonka suunnasta tulimme. Kanootit ovat järveen ulottuvan lumilaikun vieressä, nilkasta vasemmmalle.

Toinen kuva, Termisjärven suunta.

Timo keksi melalle uutta käyttöä (taittolapainen olisi parempi liukuri).

Paihkasjärven ja Termisjärven välissä on 2,3 km maakannas eli noin 3 km pitkä puro (korkeusero  26 metriä). Yritimme meloa puron, mikä oli parhaimmillaan hauskaa ja upeaa…

… mutta useimmiten vaikeaa ja raskasta, sillä jouduin uittamaan tai kantamaan virtapaikkojen ohi.

Lopputulos: GPS-jäljen mukaan 2,9 km pitkään puroon kului aikaa 2 tuntia 50 minuuttia keskivauhdilla 1 km/h. Jos olisin kantanut pätkän, olisi matkaa kertynyt 3 * 2,3 km = 6,9 km = 3 km/h keskivauhdilla 2 tuntia 18 minuuttia. Kantamalla olisin säästänyt puoli tuntia!

Kolmas retkikumppani Marko Takanen saapui Kilpisjärvelle vasta tänään, siis päivää myöhemmin. Kerran tavaransa kantavana packraft-melojana hän saavutti minut ja Timon juuri ennen Termisjärveä.

Termisjärven ensi metrit. Markon keltainen purje.

Saavuimme klo 22:30 Termisjärven autiotuvalle, jonka pihaan pystytin teltan.

Suunniteltu alkuponnistus oli takana, retkiporukka kasassa. Tästä retki varsinaisesti alkaisi. Kolme sinistä miestä (kuva Marko Takanen).

Päivän saldo: Patikointia 19 km, josta kanootin kantoa 3 km. Lisäksi melontaa/uittoa 7 km.

Maanantai 30.6.2014

Kännykkämasto Saanan huipulla oli eilen tavoittanut Paihkasjärven, mutta Termisjärven autiotupa oli katveessa. Lähdimme hakemaan viimeisiä yhteyksiä Termisjärven eteläpuolelta. Pienet packraft-miehet valtavassa maisemassa.

Kännykkäkenttä löytyy Termisjärvestä 200 metriä etelään. Viimeiset tekstiviestit, sitten päivien hiljaisuus.

Jatkoimme kohti Termisjärven itäpäätä — Marko jälleen myötätuulessa.

Toinen kuva.

Kävimme Markon kanssa Jollan-Malla -tunturilla (nyppylä ylemmässä kuvassa). Tuon järviketjun suuntaan jatkaisimme.

Mutta melonta järvien välisissä puroissa ei onnistu.

Packraft-miehet kantavat välineensä kerralla, minä kahdesti.

Ruokatauko upeissa maisemissa (kuva Marko Takanen).

Huomasin, etten ole kuvannut kanoottiani vielä näissä maisemissa. Seuraavassa järvessä kamera kivelle ja vitka.

Pienten järvien melonta ja niiden välisten purojen ohi kantaminen jatkuu pitkälle iltaan. Menetelmät kehittyvät. Minä kannan kanoottiani kuin siipiä – packraft-miehet ”oppikirjan” mukaan reppu kanoottiin nurinpäin kiinnittynä, jolloin selkään nostetusta packraftista syntyy uloke pään päälle. Vaihto melonnasta kantamiseen ja takaisin on nopea (kuva Timo Anttalainen).

Olen nopein meloja mutta hitain kantaja, sillä kävelen järvien välit kolmesti. Silti matka joutuu. Kun Kaitsajoki yhtyy pohjoisesta Termisjokeen [karttalinkki], riemu alkaa. Vesi riittää ensimmäistä kertaa koskenlaskuun!

Ilta on jo myöhäinen. Laskemme pari koskea, jonka jälkeen löydän klo 21:45 leiripaikaksi kalastajien vanhan tulipaikan [karttalinkki].

Päivän saldo: Melontaa 10 km. Patikointia 8 km, josta kanootin kantoa 3 km. Korkeusmetrejä alas 42 m.

Tiistai 1.7.2014

Kävin muita aiemmin nukkumaan. Timo oli illalla saanut 2 mittavaa harjusta, joista saadaan aamulla vatsat täyteen. Nam.

Kosket jatkuvat ketjuna. Kun yksi on ohi, seuraa lyhyt 50-100 metriä pitkä suvanto, sitten seuraava. Kaikki kosket ovat laskettavia, vaikka jotkut ovat kivisiä. Vesi riittää. Koskia ei tarkasteta maitse. Useimmiten koskenniskalta näen hyvän reitin (kivellä seisten), ja noudatamme sitä.

Välillä jään kosken alle kuvaamaan jotakin paikkaa. Tässä Marko + packraft.

Pidimme ennen retkeä pääkaupunkiseudulla iltapalaverin, jossa tsekattiin jokireittiä, odotuksiamme retkestä sekä turvallisuusasioita. Olin toki aiemmin melonut packraftaajien kanssa Nuuksiossa sekä katsonut filmejä packrafteista pienissä koskissa. Nyt minua kiinnosti:

• Kuinka packraftit pärjäävät Rommaenon kivisissä koskissa? Entä Lätäsenon suuremmissa koskissa?
• Ovatko melontakumppanini tarpeeksi taitavia?
• Millainen on packraft-melontakulttuurin yleinen turvallisuusajattelu?

Selostin omat ajatukseni:

• Kokemusta on kertynyt kymmenistä Lapin joista (sen muut toki tiesivät).
• Minulle ei ole tärkeää osoittaa, että uskallan laskea koskia. Tärkeämpää on nähdä hienoja maisemia — kanootti on vain kiva apuväline päästä perille (tällä reitillä olisi totisesti hienot maisemat).
• Olen aina valmis kantamaan kosken ohi, jos on vaara, että kalusto särkyy. Esimerkiksi Kietsimäjoella kesäkuussa 2014 kannoin erään kosken ohi, vaikka arvioitu mahdollisuus kaluston rikkoontumiseen oli 0,1 %.
• Kun kannan varusteet kosken ohi, en jää harmittelemaan esim. ajan tuhlausta, vaan kiitän itseäni järkevästä ratkaisusta (ja enemmänkin: mielessäni annan siitä teosta itselleni mitalin).
• Mukaan varamela ynnä korjausvälineitä, jotta reissu ei keskeydy ensimmäiseen haaveriin. (Marko sanoi, ettei ole koskaan nähnyt packraft-melojien valokuvissa varameloja. Tälle retkelle molemmat ottivat varamelat, joita kuljettivat packraftin keulassa.)

Takaisin edellä olleeseen kuvapariin.

Ensimmäisessä kuvassa Markon edessä on laakea kivi, jonka päältä virtaa noin 2 cm vettä. Toisessa kuvassa Marko on juuri ylittänyt tuon kiven.

Huikeaa!

Tällainen koskenlaskutyyli on minulle tuiki mahdoton. Grabner XR Trekking -kanoottini on 4 metriä pitkä. Melon sitä keskeltä. Lastaan varusteet eteen ja taakse, jotta kanootissa on pituussuuntaista vakautta, mikä helpottaa suunnan pitämistä tasaisella vedellä. Koskissa minun on käytettävä voimaa ja taitoa, kun pujottelen kivien väleistä. Jos en tekisi näin, jäisin kiinni esimerkiksi siihen laakeaan kiveen, jonka yli Marko liitää kuin perhonen.

Sen tällä retkellä opin, että packraft antaa anteeksi enemmän virheitä kuin minun kumikanootti (samoin minun kanootti antaa anteeksi joitakin virheitä, joissa kova avokanootti saa kolhuja).

Toisaalta kiinni jäänti ei ole minullekaan vaarallista. Muutama Rommaenon koski on niin kimurantti, että kääntymistila 4 metrin kanootille on tiukassa. Jumiin jäätyäni laitan toisen jalan tai molemmat viereiselle kivelle — näin kanootti kevenee — ja käännän kanootin käsivoimin tai sopivalla potkulla mutkasta eteenpäin. (Kaatumisriski syntyy vasta, jos jään poikittain kivelle kovassa virrassa.)

Entä packraft-miehien melontataidot? Laskin monet kosket ensimmäisenä. Marko meni usein omaa reittiä. Timo pyrki melomaan perässäni, kun huomasi, että löydän yleensä sujuvan reitin, ja seurasi helpon näköisesti. Jos siirsin kanoottia virrassa oikealle voimakkailla kahdeksikkovedoilla (kanootti siirtyy sivusuunnassa), niin Timo käänsi packraftin virran suhteen poikittain ja meloi eteenpäin. Kun tein muutaman kerran perälossausta eli ylitin virran takaperin melomalla = packraft käännetään 150 astetta ja melotaan kohti ylävirtaa. Ketteryys on packraftin luontainen ominaisuus, jota Marko ja Timo hyödynsivät niin luontevasti, että huoleni hälvenivät. (He myös pystyivät pysähtymään mitä pienimpiin 1,5 metriä leveisiin minisuvantoihin kesken koskea ja näin osoittivat, että voivat halutessaan laskea pitkiä koskia tietämättä, kuinka pahoja paikkoja on seuraavan mutkan takana.)

Entä kova avokanootti? Miten se pärjäisi Rommaenolla? Liitän mukaan palan Risto Vilkin kertomusta retkeltä 1991, jota käytimme apuna suunnittelussa. (Olen lisännyt punaisella selventävän tekstin — suluissa olevat tarkennukset ovat puolestaan Ripan omia lisäyksiä, jotka hän liitti mukaan, kun kopioi tekstit vanhoista muistiinpanoista minua varten. Kiitän!)

Tuo lainaus riittänee. Ripa ja Make meloivat avokanoottia kaksikkona ja suuremmalla vedellä kuin me (26.6.1991 oli satanut kaatamalla). Se minkä he etenivät 2 päivässä 27.-28.6.1991, siihen me tarvitsimme 3 päivää. Muuten pysyimme samassa tahdissa.

Ripan kertomuksesta jäi mieleen, että vasta Rommaenon lopussa ovat vaarallisimmat kosket. Se piti paikkansa. Tiistaina 1.7.2014 emme olleet niin pitkällä, joten etenimme vain vauhdikkaasti koskesta seuraavaan.

Kapeikko Rommajärvellä [karttalinkki].

Rommajärven rannoilla oli useita retkeilijöitä sekä kalastajia erilaisine kumiveneineen (juttelin muutaman kanssa, kertoivat tulleensa paikalle helikopterilla). Rommajärven jälkeisissä tasaisemmissa virtapaikoissa näimme puolen metrin harjuksia hiekkapohjaa vasten. Upeaa.

Rommajärven ja Raittijärven väliltä ei ole koskikuvia (olin pakannut kameran vedenpitävästi enkä toisaalta noussut rannalle kuvaamaan koskia).

Seuraava kuva on Raittijärven saamelaiskylästä [karttalinkki], joka sijaitsee Raittijärven rannalla. Kyseessä on Suomen eristynein ympärivuotisesti asuttu kylä, sillä sinne ei voi ajaa kuin mönkijällä eivätkä puhelimet toimi.

Nousimme rantaan kahvitauolle. Odotin löytäväni Raittijärveltä jonkinlaisen museon, jota olisi ollut hauska tutkia. Mitään kiinnostavaa ei näkynyt – ei edes yhtä ihmistä, jota olisi voinut jututtaa.

Meloimme vielä muutaman kosken, jonka jälkeen pystytimme leirin klo 18:30 [karttalinkki]. Syynä aikaiseen leiriytymiseen oli Rommaenon viimeiset tunturipaljakat – myöhemmin rannat olisivat pusikkoa.

Kaunis paikka. Taustalla tunturit, joilta tulimme. Iltauinti kuului asiaan!

Markon tarppi hyttysverkkoineen.

Päivän saldo: Melontaa 19 km. Ei patikointia. Korkeusmetrejä alas 45 m.

Keskiviikko 2.7.2014

Aloitimme aamun voimistellen.

Kosket kovenivat kuten Ripan muistiinpanot lupasivat. Missä nuo pahat paikat ovat, sen voi päätellä varsin luotettavasti alla olevasta esimerkinomaisesta maastokartasta [karttalinkki].

Valkoiset pistejonot kartalla ovat koskia (kuvan 3 km jokipätkästä koskea on 2,3 km). Mitä kapeampi jokiura kosken kohdalla, sitä vaikeampi paikka siinä on (varsinkin keskimmäinen osoitettu kohta on kapea).

Tutkimme muutaman koskikapeikon ennakkoon maitse. Lopulta laskimme kaikki Rommaenon kosket. Yhdessä tapauksessa (juuri tuo kapein kohta) yritin välttää suurimmat kuohut (noin 75 cm köngäs) vasemmalta, jolloin kanoottini jäi tukevasti kivien päälle, muttei kaatunut (kuitenkin läheltä piti). GPS-jäljen mukaan olin kiinni 3 minuuttia 50 sekuntia, jona aikana vähitellen siirsin kanootin lasteineen kiven yli (kuvia ei ole).

Joistakin helpommista kohdista kuvia on.

Marko laskee alla olevassa kuvassa karttalinkin mukaisen kosken [karttalinkki]. Huom! Täsmällinen paikan saa selville, kun vertaa valokuvan syntyaikaa GPS-paikantimen jäljen aikaan.

Timo laskee karttalinkin mukaisen kosken [karttalinkki].

Minä lasken jonkin kosken (kuva Marko Takanen — kuvausaika tuntematon, joten en tiedä mikä koski).

Kaiken kaikkiaan mahtavaa menoa, jossa packraft-melojat pärjäsivät loistavasti. Mitä minuun tulee, arvioin kaikki kosket itselleni laskettaviksi, joten patikointia tuli vain muutaman kosken ennakkotarkistuksista. (Muita retkeilijöitä emme tämän päivän aikana nähneet, paitsi neljä henkeä joen penkalla koskenlaskuamme katsomassa.)

Rommaenon viimeinen mutkainen koski on GPS-jäljen mukaan 1,7 km pitkä ja tulee alas 14 metriä. Melontanopeuden perusteella olen pysähtynyt koskessa 4 kertaa katsellakseni sen jatkoa. Koski loppuu alla olevan kuvan taustalla. Kuvan otin hiekkavallin päältä [karttalinkki].

Rommaenon liittyminen Lätäsenoon ei ole huomattava tapaus. Koskea ei ole. Joki vain levenee.

Lätäsenon ensimmäisenä kohteena yritimme bongata kilometrin mittaista Isohiedan hiekkasärkkää. Kartta ei tuntunut täsmäävän, kunnes hoksasin, että olemme jo särkän päällä [karttalinkki]. Kevättulva vain peitti sen! (kuva Marko Takanen)

Pian Lätäsenon ensimmäisenä koskena Munnikurkkio, joka tiedettiin hyvin vaikeaksi, jopa vaaralliseksi [karttalinkki].

Arvioin onnistuneen laskun mahdollisuudeksi itselleni 80 %, mikä ei riitä (pitää olla yli 99 %). Niinpä uitin kanootin kosken niskalle ja nostin ohi. Samoin teki Timo.

Marko sanoi yrittävänsä laskea Munnikurkkion. Otin Timon heittoköyden ja meloin kosken alle suvantoon valmiina pelastustoimiin, jos Marko kaatuisi. Timo otti kuvaa, kun Marko laski.

Mies pysyi pystyssä.

Jälkikäteen tajusin kuinka surkea pelastaja olisin ollut, jos Marko olisi kaatunut ja kellunut koskea alas.

• Jos pelastetaan köydellä, se pitää heittää maalta, jotta pelastettava ei vie pelastajaa mukaansa. (Munnikurkkiolla ei ole kosken alla järkevää paikkaa, josta köyden voisi heittää keskivirran kuohuihin — näin ollen köydellä ei tee mitään.)
• Jos pelastetaan kanootista, se tehdään meloen pelastettavan viereen. Sen jälkeen melotaan rantaan pelastettavaa perässä vetäen — tai pelastettavan kanootille, jonka joku toinen on ottanut kiinni. (Munnikurkkio jatkuu 800 metriä pitkänä kiivaana joskin helppona Munnikoskena. Käytännössä kanoottipelastaja laskisi kosken alas pelastettavan rinnalla. Rantautuminen tapahtuisi vasta suvannossa useiden minuuttien jälkeen.)

En ole varsinaisesti koskaan harjoitellut muiden melojien pelastamista. Riskien ottaminen ei ole kuulunut retkilleni — en ole tarvinnut pelastustaitoa. Oli uusi yllättävä asia, että joku halusi ottaa sellaisen riskin, minkä Marko otti (hän kertoi jälkikäteen arvioineensa onnistuvansa 75 % todennäköisyydellä).

En osannut toimia oikein.

Miten toimin jatkossa, jos joku kertoo haluavansa ottaa vastaavan riskin? En tiedä. Voitte kuitenkin olla varmoja, että onnistumisen todennäköisyyksiä ja pahimman mahdollisuuden skenaarioita punnitaan tarkemmin kuin Munnikurkkiolla teimme.

Jatkoimme melontaa kahvitauon jälkeen. Munnikurkkion ja Munnikosken jälkeen tulee Välisuvanto, jonka jälkeen Alakoski, jonka tunnelma oli jotain uutta: valtavasti vettä, suuria yli metrisiä aaltoja. Keskityin suurimpien aaltojen väistelyyn.

Pitkän suvannon jälkeen majoituimme Hirvasvuopion autiotupaan.

Vieraskirjassa valiteltiin runsasta hyttysmäärää tuvassa. Niinpä pystytin teltan pihalle.

Päivän saldo: Melontaa 29 km. Patikointia 1 km. Korkeusmetrejä alas 90 m.

Torstai 3.7.2014

Tähän asti sää oli totisesti suosinut: aurinkoa tai puolipilvistä, lämpötila +15 – +20°C, kevyt länsituuli. Yöllä saatiin sadetta ja kylmää puhuria pohjoisesta, joka jatkui pitkin päivää. Noh, pohjoistuuli oli toisaalta hyväkin (myötätuuli).

Lätäsenon suvannot ovat mittavia. Etäisyys Hirvasvuopion autiotuvalta seuraavalle koskelle (Pinniskoski) on yli 10 km. Matka kuitenkin joutuu, sillä vesi virtaa alla 1-2 km/h.

Lätäsenoa suositellaan vain kokeneille melojille. Päivän mittaan minulle selvisi miksi. Paitsi suvannot myös kosket ovat pitkiä. Jos kanootti kaatuisi, seuraavaan suvantoon voi olla kilometrien uintimatka. Varusteita joutuisi keräilemään pitkältä taipaleelta.

Toisenlainen joki on esim. Ivalojoki, jossa kosket ovat keskimäärin saman tasoisia kuin Lätäsenolla (Munnikurkkio ja Isokurkkio poislukien), mutta vain 2 Ivalojoen koskea on yli 500-metrisiä.

Ennakkotarkastimme maitse Peerakoskea [karttalinkki], joka oli jossakin vanhassa melontaoppaassa mainittu III luokan koskeksi. Miten joku on voinut sitä niin vaikeana pitää, sitä en käsittänyt?

Ehdimme Isokurkkion autiotuvalle klo 17:40 [karttalinkki]. Isokurkkiolla on niin vaikean kosken maine, että lähdin suosiolla raahaamaan kanoottia ohi (ohituspolku lähtee autiotuvan pihalta). Timo ja Marko lähtivät perääni, jotta katselmoisimme yhdessä miltä Isokurkkion mutka näyttää.

Vaikeita paikkoja on useita. Kuva ei välitä sitä pauhua, joka tästä syntyy.

Helpompi mutta maisemallisesti kauniimpi kohta.

Päätös oli kaikilla sama. Isokurkkiota ei lasketa. Majoituimme autiotupaan, jota voi kehua: ei hyttysiä sisällä!

Päivän saldo: Melontaa 36,5 km. Patikointia 7 km, josta 1,5 km kanootin raahausta. Korkeusmetrejä alas 80 m.

Perjantai 4.7.2014

Heräsimme varhain, sillä tarkoitus oli ehtiä aikaiseen bussiin. Yhä sataa. Porukkakuva.

Päivän hankalin koski oli Vähäkurkkio [karttalinkki], jonka reittejä tutkittiin rannalta.

Katsoimme sen laskukelpoiseksi sisältäen useita mahdollisia reittejä. Marko laski keskeltä (ison kiven vasen puoli). Minä ja Timo melko läheltä oikeaa laitaa.

Sen jälkeen melottiin suvannossa kohti Kilpisjärventien siltaa (koko matkan ainoa silta, jonka alitimme).

Käväisimme vielä Muonionjoella, jonka jälkeen lopetus, kamojen kasaus, siirtyminen Markkinan bussipysäkille.

Päivän saldo: Melontaa 23 km. Patikointia 2,5 km. Korkeusmetrejä alas 20 m.

Yhteenveto

Tämä erilaisten kanoottien retki sujui loistavasti. Minä tein eniten töitä kantotaipaleilla — Timo ja Marko tekivät puolestaan enemmän töitä, kun melottiin Lätäsenon suvantoja (packrafteilla on luontaisesti 1-2 km/h hitaampi vauhti kuin Grabner XR Trekkingillä). Vauhdin erilainen rytmi ei haitannut — koko reissu sujui päivän ennakoitua nopeammin, sillä Rommaenolla ei tarvinnut kantaa hankalien koskien ohi kuten ennakkoon arvelin.

Koko retken saldo: Melontaa 123 km. Patikointia 55 km, josta 15 km kanoottia kantaen (pakattuna 10 km, aukinaisena 5 km). Kokonaisuudessaan kanootti liikkui 138 km. Korkeusmetrejä alas 305 m (Paihkasjärvestä Markkinaan).

Reitti satelliittikuvan päällä suhteutettuna Suomen rajoihin ja muihin melomiini Lapin reitteihin (keltainen melontaa, punainen patikointia).

Suosittelen reittiä vain kokeneille melojille (tietysti mittavat kantotaipaleetkin karsivat yrittäjiä).

Ennen kaikkea sain nähdä ja meloa huikeissa maisemissa, joiden kaltaisia ei muualta Suomesta löydy. Noh, löytyisi kyllä, jos lähtee liikkeelle Meekonjärveltä [karttalinkki] ja meloo Poroenon kautta Lätäsenolle. Ehkä vielä melon sen, mutta tarvitsen 2 päivää etumatkaa packraft-kanootteihin. :)

Mitä muuta?

Joko näit reissussa tekemäni frisbeefilmin?

Myös Timo Anttalainen on kirjoittanut tästä retkestä blogissaan [linkki]. Timo kasasi reissusta lisäksi elokuvan, jossa näkyy mm. Markon koskenlasku Munnikurkkiossa (alkaen kohdasta 2:16).

Eivät vuoden 2014 Lapin retket vielä tähän loppuneet. Palaan niihin, kunhan ehdin purkaa materiaalia…

Melottuamme kolmeen mieheen Käsivarressa Rommaeno-Lätäseno-reitin, kiirehdin Inariin, sillä halusin patikoida heti perään Kevon reitin [luontoon.fi]. Tämä rotkolaaksossa tai sen liepeillä kulkeva polku jäi kävelemättä aiemmin kesäkuussa, kun vaelsin Guivi-tunturille.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 5.7.2014

Koska lähtöpäivä oli lauantai eikä päiväbussi kulkenut, pääsin Inarista Sulaojan lähtöpaikalle [karttalinkki] vasta illalla klo 18 jälkeen. (Kanootin olin jättanyt Inarin lomakylään säilöön.)

Alkumatkalla aika kului kuin siivillä, kun kävelin nummelalaisen isän ja kahden vilkkaan pojan kanssa. He jäivät Luomusjoelle telttailemaan. Itse jatkoin Ruktajärven autiotuvalle, jonka pihaan pystytin teltan [karttalinkki].

Tähän asti reitti on sama kuin Guivi-tunturille. Luomusjärvien välisen kannaksen valokuvia löytyy Guivi-artikkelista.

Päivän saldo: Patikointia 11 km.

Sunnuntai 6.7.2014

Heräsin tapani mukaan varhain. Kolmen kilometrin jälkeen katsahdin Geavvogeašláttun telttapaikan viereistä maisemaa [karttalinkki].

Geavvogeašláttu tosiaan… Kevon reitin telttapaikkojen nimet ovat kylteissä ja luontoon.fi-saitilla vain saameksi.

En osaa saamea. Niinpä en tiedä onko oikea muoto seuraavalle 8,5 km päässä olevalle telttapaikalle Suohppášája (kyltissä pp) vai Suohpášája (luontoon.fi-sivustolla yksi p).

Oli miten oli, noudatan tässä luontoon.fi-sivun kirjoitusasua. Reitti kohti Suohpášájaa kulkee tunturipaljakassa.

Joku voisi ajatella, käynpä huiputtamassa tuon tunturin! Näin ei voi tehdä, sillä Kevon rotkolaakson alue on luonnonpuisto, jonka järjestyssäännöt ovat kansallispuistoja tiukemmat. Esimerkiksi:

• Liikkuminen on sallittua vain merkityillä reiteillä.
• Tulenteko ja leiriytyminen on sallittu vain niille erikseen osoitetuilla paikoilla.
• Eläinten tappaminen, pyydystäminen ja hätyyttäminen, kivien ja maa-ainesten ottaminen sekä kasvien tai niiden osien ottaminen on kielletty.

Eli ei saa marjastaa eikä sienestää. Tiukasti tulkiten ei saisi myöskään tappaa hyttysiä ja mäkäröitä. Tulkitsen kuitenkin, että lainsäätäjä ei laske niitä suojelua vaativiksi eläimiksi. (Kevon luonnonpuiston järjestyssäännön voi lukea kokonaisuudessaan tästä.)

Kävelin koko reitin lenkkareilla. Tunturipurojen ylitykset eivät tuottaneet ongelmaa, kunhan vain katsoi, mihin astui.

Toisenlainen puro. Syvyys riittäisi virkistävään uintiin.

Tein ruoan Suohpášájan telttapaikalla.

Jututin sveitsiläistä vanhempaa naista, joka oli nukkunut Suohpášájan hirsikodassa. Hän piti Kevon reittiä haastavana — varsinkin Kevojoen yli kahlaaminen oli jotakin uutta ja vaikeaa (Sveitsissä jokien yli kulkee siltoja). Nainen oli ihastunut Lapin villiin luontoon ja aikoi kutsua ystäviään tänne ensi vuonna. Hän kulki vastakkaiseen suuntaan kuin minä noin 10 km päivässä, joten hänellä oli yhä 2 päivää jäljellä.

Suohpášájan telttapaikalta noin kilometrin päässä Kevon kanjoni repeytyy yllättäen kulkijan eteen. Reitin komein maisema on tässä [karttalinkki].

Rotkomaisemaa voi katsoa eri paikoista ja näin saavuttaa erilaisia kuvakulmia. Alla yksi, joka avaa rotkoseinämää laajemmin, ja näyttää, mistä vesi virtaa kanjoniin (24 mm laajakulmakaan ei tuo näkyviin enempää).

Polku kulkee hetken rotkon reunalla mutta loittonee siitä pian. Välillä käväistään alempana ja noustaan taas ylemmäs.

Ohitin Gaskkamuš Suohpášájan telttapaikan nopeasti, koska aloin jo odottaa Fiellogahjohkan telttapaikkaa ja siellä sijaitsevaa Fiellun putousta, jonka Suomen vesiputoukset -web-sivuston Top 10 -luettelo listaa hopeatilalle (kultaa saa Pitsusköngäs). Fiellun putous näkyy kauas.

Laskeutuminen kanjonin pohjalle, lähikuva 26-metriseen putoukseen [karttalinkki].

Pidin tunnin kahvitauon Fiellogahjohkan kammissa, jossa oli siedettävän vähän mäkäröitä (toisin kuin ulkona). Tauon jälkeen lähdin vielä yhdelle tunturitaipaleelle.

Nimetön tunturijärvi [karttalinkki].

Kevojoki näyttäytyy jälleen.

Helteinen päivä ja ilta. Saavuttuani Roajášjávrin telttapaikalle [karttalinkki] riisuin vaatteet ja heittäydyin kylmään Kevojokeen. Aah.

Seuraava haaste: Telttapaikalla on valtavasti mäkäröitä, muttei lainkaan tuulta. Syödä pitää.

Ratkaisu: Kokkasin hyttystakki päällä. Kun ruoka oli valmis, sulkeuduin ekopisteeseen (=ovellinen puurakennus, jossa erilaisia roskasäiliöitä, sekajäte, kierrätyspullot, metalli, jne). Ovi säppiin, hyttystakin vetoketju auki, syömään!

(Ekopisteessäkin on mäkäröitä, mutta niillä menee sisätilassa suunta sekaisin — ne haluavat ulos eivätkä häiritse syöjää.)

Paikka teltalle löytyy, vaikka Roajášjávrin maasto on kivistä. Jos ei olisi löytynyt, tarjolla olisi ollut puisia lavitsoja, joiden päälle teltan voi pystyttää.

Päivän saldo: Patikointia 28,5 km.

Maanantai 7.7.2014

Kevon reitillä Kevojoki ylitetään kolmesti kahlaten, vaijerissa roikkuvista kahvoista kiinni pitäen. Minulla nämä sattuivat kaikki viimeiseen päivään [karttalinkki].

En ollut valmistautunut kahlauksiin mitenkään, vaan ylitin joen paljain jaloin alushousuissa. Kumisaappaat eivät riittäneet, vaikka reitin alussa ja lopussa olevat infotaulut houkuttelevat uskomaan niin.

Vettä oli polven yli. Vesi virtaa eikä paljasjalkainen aivan kiroamatta yli pääse. Viisaammat ottavat mukaan crocsit, joilla saavutetaan vähemmän kivulias pohjakosketus.

Kevon reitti ei totisesti ole tasainen, sillä toisen kahlauksen jälkeen noustaan taas tunturipaljakkaan. Gamajotnsuohpášája-nimisellä telttapaikalla on kotalaavu, jonka sisällä nautin hetken mäkärättömästä ilmapiiristä [karttalinkki].

Hieno jokimaisema juuri ennen kuin reitti laskeutuu takaisin joelle [karttalinkki].

Kevon reitillä on paljon portaita.

Jyrkimmissä kohdissa kummallekin jalalle oma puoliporras.

Mukavia maisemia löytyy yhä [karttalinkki].

Kolmannen Kevojoen ylityksen/kahlauksen jälkeen polku suuntautuu joelta itään kohti Utsjoen tietä. Vielä kerran on noustava korkealle joen yläpuolelle.

Ilma oli tukahduttavan kuuma (+28°C, tarkistettu jälkikäteen), joten jätin valokuvailut sikseen. Saavuin Utsjoen tien varteen Kenesjärvelle klo 19:45 [karttalinkki], jonka jälkeen uin Utsjoessa (aah!), pystytin teltan ja kävin nukkumaan.

Päivän saldo: Patikointia 24,5 km.

Yhteenveto

Kevon reitin mitta ei ole varsin suuri (63 km), mutta vaativa se on kolmesta syystä:

• Polku kulkee ylös alas moneen kertaan (vaatii kuntoa).
• Reitillä täytyy kahlata kolmesti Kevojoen yli (hankalaa kokemattomalle, jollainen itsekin olen).
• Polut eivät ole tasaisia vaan kivisiä (vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja hyviä kenkiä).

Alla esimekkikuva kivisyydestä. Tässä kuten monessa muussa paikassa polulla ei muuta kuin kiviä olekaan. Jokainen askel on aseteltava jollain tapaa kaltevalle pinnalle.

Oman patikointini lisähaaste oli kuumuus ja valtavat mäkäräparvet, jotka tosin voi huitoa kävellessä pois, mutta käyvät kiinni heti, kun pysähtyy. Voi miten säälin erästä 4 hengen porukkaa, joilta kuulin, ettei heillä ollut lainkaan hyttysverkkoja! (Yleisesti ottaen tapasin vain vähän patikoijia maastossa — useimmat tietävät välttää Kevon kanjonia heinäkuussa.)

Käytännön esimerkki mäkärien määrästä: Pystyn aika hyvin pujottautumaan telttaan ilman hyönteisiä, mutta Utsjoen tiellä telttaan seurasi 95 mäkärää (tapoin niitä 15 minuuttia, samalla laskin ne).

Viimeinen kuva. Odotan aamubussia tien laidassa. Kun bussi saapuu, kuljettaja huitoo mäkäriä kuin heikkopäinen ja avaa tavarasäilön, johon heitän varusteeni.

Kannattiko mennä?

Kyllä vain. Kevon kanjonireitti on yksi upeimpia polkuja, joita Suomessa on!

Moni tietää, että valokuvaan täydellisiä auringonpimennyksiä (tässä blogissa Australiassa 2012 ja Ugandassa 2013) ja toisinaan pidän esitelmiä reissuista (alla oleva kuva Tähtitieteellinen yhdistys Ursan kesätapahtumasta 18.7.2014).

Vuoden 2015 pimennys sopii vallan hyvin retkeilijälle, sillä se tapahtuu koleissa olosuhteissa Färsaarilla tai arktisissa oloissa Huippuvuorilla. Tarkka päiväys on 20.3.2015. Arvelen, että kaikki majapaikat on jo varattu, joten teltan kanssa on oltava liikkeellä (ostin lentolipun Färsaarille tänään). Tähän artikkeliin olen koonnut tietopaketin Färsaarten pimennyksestä.

Färsaarten auringonpimennys 20.3.2015

Auringonpimennys syntyy, kun kuu kulkee maan ja auringon välistä ja heittää maapallon pinnalle varjon. Jos kuu peittää auringon kiekon täysin, koetaan täydellinen aurigonpimennys (=hienoin taivaanilmiö, jonka voimme nähdä). Täydellisen auringonpimennyksen kapea vyöhyke kulkee 20.3.2015 Pohjois-Atlantilla. Alla oleva kuva on saatavilla interaktiivisena karttana Nasan sivuilta tästä linkistä.

Täydellisen auringonpimennysvyöhykkeen sisällä on maata vain Färsaarilla ja Huippuvuorilla. Kun interaktiivista karttaa zoomaa esim. Färsaariin ja klikkaa jotakin paikkaa, se kertoo millainen auringonpimennys koetaan juuri siinä sijainnissa.

Esimerkiksi pääkaupunki Torshavnissa (yllä oleva kuva):

• Osittainen auringonpimennys alkaa UT-aikaa klo 08:38:49 auringon ollessa 13,8 asteen korkeudella suunnassa 118,1 astetta.
• Täydellinen auringonpimennys alkaa klo 09:40:51 auringon ollessa 19,7 asteen korkeudella suunnassa 133,0 astetta.
• Täydellinen auringonpimennys kestää 2 minuuttia 0,7 sekuntia.

UT-aika eli universal time on maapallon kiertoasentoa kuvaava standardiaika vastaten Greenwichin aikaa silloin, kun Britanniassa on talviaika. Koska Färsaaret on Britannian aikavyöhykkeessä ja kesäaika alkaa 29.3.2015, kaikki Färsaarille ilmoitetut UT-ajat ovat samoja kuin paikallisajat.

Suuntakulma eli azimuuttikulma kuvaa ilmansuuntaa, jossa ilmiö tapahtuu. Alla oleva kuva havainnollistaa ilmansuuntien ja azimuuttikulmien yhteyden.

Kun täydellinen auringonpimennys on Torshavnissa klo 9:40 suunnassa 133 astetta, niin se on melko tarkkaan kaakossa (kaakko = 135 astetta).

Sääolosuhteet auringonpimennyksen aikaan

Wikipedia kertoo, että Färsaarten pääkaupungin Torshavnin keskilämpötila maaliskuussa on 3,8 astetta (vuorokauden keskimääräinen alin-ylin 1,5–5,9 astetta). Sadepäiviä on maaliskuussa 21 kpl. Meri-ilmaston vuoksi Färsaarilla sää voi muuttua hyvin nopeasti. Saman päivän aikana voi sataa, paistaa lämpimästi, olla sumuista ja tuulla voimakkasti. Päivänselvää on, että kovien tuulten vuoksi teltan on oltava kestävä ja se on ankkuroitava maahan vankasti.

Auringonpimennyksen kannalta Färsaarten ja Huippuvuorten sääolosuhteita tarkastelee Jay Andersonin web-sivu (Jay Anderson tunnetaan pimennysseuraajien joukossa luotettavana sääguruna). Oleellista on löytää selkeä näkymä aurinkoon — täydellisen auringonpimennyksen kauneus ei näy pilvien takaa (silloin tulee vain pimeää kuten minä tahansa iltana).

Färsaarien maaliskuun pilvisyyden voisi tiivistää Jay Andersonin sivun perusteella näin:

• Pilvien todennäköisyys Torshavnissa on tilastollisesti 79 % (calculated mean cloud amount) eli mahdollisuus nähdä pimennys 21 %.
• Vagar-saaren lentokentällä pilvien todennäköisyys on 75 %.
• Atlantin pilvet ovat usein alapilviä. Todennäköisyys nähdä auringonpimennys paranee, kun nousee jollekin Färsaarten kukkulalle. Färsaarten korkein huippu on 882-metrinen. Mäkiä ja kukkuloita on paljon, sillä yli 700-metrisiä löytyy eri puolilta saaria 15 kpl (perustuen Wikipedian karttaan).

Nousipa kukkulalle tai ei, oma arvioni on, että todennäköisyys nähdä täydellinen auringonpimennys Färsaarilla on kuitenkin alle 50 %. Reissu on otettava retkeilyn kannalta ja auringonpimennys huippubonuksena. Jos joskus haluaa käydä Färsaarilla, tässä on hyvä syy.

Färsaarten patikointireitit

Ei tarvitse monia kuvia selata, kun tulee selväksi, että Färsaarten maasto on jylhän komeaa. Alla olevat kuvat ovat Färsaaria koskevista Wikitravel-artikkelista ja Wikipedia-artikkelista (jälkimmäisessä Klaksvík, saaren toiseksi suurin kaupunki).

Färsaarten patikointireiteistä kertovat mm. seuraavat linkit.

• Walking the Faroe Islands (pdf-tiedosto, tekijä Faroe Islands Tourist Board)
• Best Hiking Trails in Faroe Islands (Wikiloc-artikkeli, reitit ladattavissa GPS-laitteelle)
• Hiking in Faroe Islands -filmi (1 min 31 sekunnin YouTube-klippi, mutta hiton upea)
• Googlen kuvahaku ”Faroe Islands hiking”

Leirintäalueet ja telttailu Färsaarilla

Färsaarilla on monia leirintäalueita, joille voinee pystyttää teltan auringonpimennyksen aikaan. Kirjoitin ”voinee”, koska edellä mainitussa linkissä oleva klikkailtava kartta päätyy myös monelle sellaiselle leirintäalueelle, jotka eivät välttämättä ole auki maaliskuussa. Esim. parin klikkauksen kautta pääsee Torshavnin leirintäalueen kotisivuille, jossa lukee ”åbent fra 1. mai – 15. sep” ja ”i mai og september er der kun åbent efter behov”. Eli käsittääkseni ovat auki toukokuusta syyskuuhun, joskin touko- ja syyskuussa vain erillisestä pyynnöstä. On siis selvitettävä miten suhtautuvat maaliskuuhun 2015 (lähetin jo sähköpostia, en ole saanut vastausta — eivät myöskään vastanneet puheluun). Päivitys (21.7.2014): Torshavnin leirintäalue vastasi postiini: ”Olemme auki auringonpimennyksen aikaan”.

Jostain luin, että jokamiehenoikeutta ei Färsaarilla ole, mutta kukaan ei silti välitä, jos laitat teltan paikkaan, jossa on lampaita (Färsaarilla on paljon lampaita).

Jostain luin myös, että nuorisohostelleja on monissa paikoissa. Ylempänä lähdin oletuksesta, että kaikki majoitus saattaa olla jo mennyt, mutta ainahan voi kysyä, saako laittaa teltan hostellin pihaan (täytyy selvittää…).

Yhteenveto

Keräsin nämä tiedot lähinnä itseäni varten, mutta samalla päätin jakaa — en pane pahakseni, jos Färsaarille lähtee joku muu.

Oma roolini tässä? Jos reissu Färsaarille alkaa sinua kiinnostaa, minulta saa kysellä yksityiskohtia, tulla mukaan patikoimaan ja pimennystä seuraamaan. Mikään ”matkaopas” en toki ole — olen vain paikalla 13.-23.3.2015 välisen ajan (maksoin lennoista hiukan yli 500 EUR).

Mahtui tähän vuoteen vielä kolmas Lapin melontaretki, kun suunnistajamestari Henrik kysyi kiinnostusta meloa Vätsärin erämaa-alueen halki Jäämerelle. Kaksin emme ole ennen pitkiä retkiä tehneet — kuitenkin samassa porukassa mm. Vietka-Ivalojoella ja Kopsus-Suomujoella.

Reissun suunnittelun jätin omien kiireiden vuoksi Henkalle. Parin tunnin puhelinpalaveri viikko ennen reissua oli riittävä, jotta perusasiat selvitettiin. Kulkupeliksi päätettiin ottaa suurempi kumikanoottini, kaksikoksi siis. Näin ratkesi se logistinen pulma, että lähtö- ja lopetuspiste ei ole sama (kumikanootti kulkee junassa, bussissa ja taksissa — Henkan ei tarvitse ottaa omaa autoa ja kanoottia Lappiin saati miettiä miten kanootin saa kuljetetuksi Jäämereltä pois).

Tärkeintä oli kokea ja nähdä upeita maisemia!

Päiväkohtaisiin tunnelmiin…

Tiistai 22.7.2014

Aloitimme reissun Nitsijärveltä [karttalinkki], Inarijärven vesistön luoteiskulmasta, jonne saavuimme bussilla.

Muita mahdollisia lähtöpaikkoja Vätsäriin olisivat muun muassa:

• Sevettijärvi [karttalinkki], josta kohti Vätsäriä noustaan Coolmasjuuha-joen, Sollomusjärven ja Suolisjärven kautta.
• Nellim [karttalinkki], josta Vätsäriin melotaan Inarijärveä pohjoiseen.

Meloimme ensimmäisenä iltana 9,5 km, kunnes laitoimme leirin pieneen saareen. Samanlaisia tasaisen oloisia kelpo leirisaaria tuntui olevan tarjolla paljon.

Kaksi punaista telttaa. Jos jotain ikävää tapahtuisi, etsintäpartiolla olisi helppo tehtävä.

Keskiviikko 23.7.2014

Nitsijärven ja Inarijärven välisessä kapeikossa [karttalinkki] minulle valkeni, että Nitsijärvi on todellakin erillinen järvi eikä osa Inarijärveä. Välissä on loivasti oikealle kääntyvä helppo koski.

Koskea reunustaa puureunainen laituri, jota pitkin kävellen kanootin voisi vetää ylös keulaan kiinnitetyllä köydellä.

Emme jääneet tutkimaan Inarijärveä, sillä tarkoitus oli ylittää sen pohjoiskulma vauhdikkaasti. Saavuimme iltapäivällä Surnuvuonon pohjukkaan [karttalinkki].

Vuono? Kun tuota sanaa maistelee, katsoo valokuvaa ja sitten ikkunasta ulos, niin voin sanoa kirjoittavani tätä tekstiä Espoonvuonon rannalla. :)

Alkoi nousu Surnujokea pitkin kohti Vätsärin suurinta vesiallasta, Surnujärveä. Köysi kiinni kanoottiin.

Koska meitä oli kaksi, tehtiin kiinnitys vain kanootin keulaan, ei perään.

Tästä se lähtee.

Ensimmäinen koski, 500-metrinen Surnukoski, noustiin Henkan vetäessä. Minä pompin kivillä ja vedessä ja tökin melalla kanoottia etäämmäs rannasta. Surnukosken lopussa oikea ranta mataloituu, vetopuolta on syytä vaihtaa.

Samalla tekniikalla nousimme myöhemmin useita koskia vetämis- ja tökkimisrooleja vaihtaen.

Vinkit:

• Köyden pituus vähintään 20 metriä. Kiinnitys keulan alapuolelle.
• Mela on tökkimisvälineeksi oikeaastaan liian lyhyt. Noin 4-5 metrin sauva olisi optimaalinen.
• Jalkaan neopreenitossut (kuten Henkalla) tai kumisaappaat (minulla) tai päälle kuivapuku.
• Jos koski tekee mutkan, valitse vetopuoleksi ulkokurvi. Näin vetäjä voi hallita kanootin kulkua vapaammin (sisäkurvissä joutuu tökkimään aivan liikaa).
• Kestää aikansa ennen kuin veto- ja tökkimisroolit sujuvat. Voimalla ja nopeudella tässä ei pelata, vaan täytyy yhtä aikaa lukea koskea sekä opetella toisen rytmi ja aikomukset. Esim. liian innokas vetäjä hukkaa tökkijän energiaa, joka joutuu siirtämään kiville vedettyä kanoottia taaksepäin.
• Sujuvan yhteistyön oppimisprosessi on tämän jutun hauskuus ja suola!

Melontaa ja köysillä vetoa 35 km. Ilta päättyi Pitkän Surnujärven pohjoisosaan.

Torstai 24.7.2014

Pitkän Surnujärven pohjoispuolella metsän takaa näkyy koski (Surnuköngäs) omituisen korkealla [karttalinkki].

Surnuköngäs ylhäältä järvelle päin.

Surnuköngäs on liian jyrkkä köydellä ylös vedettäväksi, joten sen yli kanootti ja tavarat kannettiin.

Jatkoimme eteenpäin kolmella tekniikalla: järvissä ja suvannoissa meloen, loivissa koskissa köysillä vetäen, jyrkissä kantaen. Veto- ja kantopaikat on merkitty alla olevaan satelliittikuvaan GPS-jäljen viereen (vetopaikkoja 7, kantopaikkoja 6).

Inarijärven korkeus merenpinnasta on 119 metriä ja Surnujärven 160 metriä, joten nousua tulee 41 metriä. Kanootin kantamista tuli GPS-jäljen perusteella 1200 metriä.

Vetopaikat ovat täynnä erikokoisia suurehkoja kivenmurikoita (katso kuvat edellä), joten on katsottava huolellisesti mihin astuu. Ainoa poikkeus tästä on virtapaikka ennen Mellalompoloa, jossa kanoottia vedetään silokalliolla [karttalinkki].

Päivään mahtui myös yksi köysillä vedettävä koski, jossa poroaita [karttalinkki].

Sen alitus sujui helposti.

Surnujärven läpi meloimme Surnupää- ja Rajapää-tuntureita katsellen (kuvassa Rajapää).

Muutama muu melojaseurue oli jo leiriytynyt, sillä ilta oli myöhäinen. Hyviä telttailusaaria on useita.

Leiriydyimme Surnujärven koilliskulmaan klo 22:30. Melontaa, köysillä vetoa ja kantamista oli kertynyt 31 km.

Palaan vielä päivän reittiimme.

Emme nousseet tarkasti Surnujokea myöten (punainen katkoviiva), vaan teimme yhden oikaisun reitiltä sivussa olevan nimettömän järven/lammen kautta (musta katkoviiva) [karttalinkki]. Kanootin kantomatka Mellalompolon haarasta järvelle/lammelle 85 metriä sekä eteenpäin Kivilompoloon 570 metriä.

Oliko oikaisu järkevä? En osaa sanoa, mutta havaitsin merkillisen seikan. Vaikka Vätsärin erämaajärvet ovat karuja, täynnä kirkasta juomakelpoista vettä sekä vailla levää ja kasvillisuutta, silti järvien pohjassa on tomua — kaikkein eniten järvessä/lammessa, jonka läpi oikaisimme (jossa ei ole läpivirtausta).

Järven/lammen tomukerros oli 3-4 cm paksu. Kun saappaan sujautti tomun alle ja nosti ylös, tomuvaippa repeytyi, pieni höttöinen tomulevy nousi ylös. (Yllä oleva kuva ei ole tältä järveltä vaan paljon myöhemmin, jossa tomukerros oli enää 0,5 cm paksu. Norjan puolella Jäämerta kohti virtaavassa Uutuanjoessa tomua ei enää ollut.)

Mitä tämä tomu on?

Henkka loihti iltalukemiseksi esille printtikopion vanhasta vieraskirjasta, jota oli pidetty Surnujärvellä sijainneella kämpällä. Siinä oli 1990-luvulta vuosittain kymmenkunta merkintää, joissa kuvataan saapumista perille lentokoneella, vaihtelevaa kalaonnea sekä vuodenajasta riippuen hiihtoreissuja tai lakkojen keräystä. Ja sitten, toisinaan valitetaan mustista saastepilvistä, jotka saapuvat tuulten mukana Nikkelin kaupungista Venäjältä.

Yksi plus yksi. Päättelimme, että Vätsärin järvien pohjassa oleva tomu on Nikkelin saasteita 1990-luvun alkuvuosilta. Oikein tai väärin, tämän luonnollisempaa syytä tomulle emme keksineet — mitään vastaavaa en ole nähnyt muualla Lapissa tai Suomessa. Korjatkoon joku tämän päätelmän, jos olemme väärillä jäljillä?!

Perjantai 25.7.2014

Päätimme pitää patikointipäivän ja valloittaa Rajapää-tunturin. Koska Henkka on valtavassa juoksukunnossa, lähdin kävellen etukäteen. Ukkometso lähti liikkeelle kämpän läheltä. Näkymä harjun päältä Surnujärven pohjoisosaan [karttalinkki].

Saavutin 2 tunnissa 45 minuutissa Rajapään autiotuvan, jossa söin [karttalinkki]. Autiotuvassa oli 2 rinkkaa, joiden omistajia en tavannut. He olivat vieraskirjan perusteella kalastelemassa jollakin autiotupaa ympäröivällä järvellä. Jätin vieraskirjaan oman merkintäni.

Rajapään autiotuvan maastossa ei ole juuri puita. Pienehköt kauniit järvet sijaitsevat maljamaisissa syvänteissä, joita patikoija katsoo yläviistosta. Tuli voimakkaasti mieleen Nuuksion järvipaljous. Jos Nuuksiosta poistaisi puut, tällaista se olisi.

Jatkoin 353-metriselle Rajapää-tunturille, joka on Suomen ja Norjan rajan kulmapiste [karttalinkki].

Hauska knoppitieto on, että tämä on ollut Ruotsin raja molemmin puolin:

• Vuoteen 1809 asti raja oli Ruotsin ja Tanskan (Suomi kuului Ruotsille, Norja Tanskalle).
• Vuosina 1809-1814 raja oli Venäjän ja Tanskan (Suomi annettiin Venäjälle).
• Vuosina 1814-1905 raja oli Venäjän ja Ruotsin (Norja siirtyi Tanskalta Ruotsille).
• Vuosina 1905-1917 raja oli Venäjän ja Norjan (Norja itsenäistyi).
• Vuoden 1917 jälkeen raja on ollut Suomen ja Norjan.

Raja-aidan läpi katsoen näkyy kaukaisuudessa jokin asutuskeskus.

Norjan alue on tällä kohdalla kapea, joten päättelin sen Petsamon kaupungiksi. Väärä päätelmä. Kyseessä on sittenkin suomalaisten 1937-1943 rakentama Kolosjoen kaivoskaupunki eli nykyinen Nikkeli — sama murheenkryyni, josta 1990-luvun saastepilvet olivat peräisin. (Suunta edessä olevan pienen järven takana täsmää. Samoin se, että Nikkelin savupiiput ovat Google-satelliittikuvassa kaupungin pohjoispäässä kuten valokuvassa. Sekin täsmää, että Nikkelin eteläpään kerrostalot ovat Google Mapsin valokuvissa valkoisia kuten yllä olevassa kuvassa.)

Lähdin takaisin Surnujärvelle rajaa pitkin (Surnujärvi horisontissa kuvan oikeassa laidassa).

Katse taaksepäin. Raja-aita mutkittelee. Oikeastaan se on vain poroaita merkiten rajan kulkua summittaisesti.

Palasin leiriin, jonne Henkka oli saapunut aikoja sitten. Hän oli juossut ensin tunturille, sitten Rajapään autiotuvalle (kuulemma heti minun jälkeeni, olimme siis kävelleet maastossa ristiin), josta Surnujärvelle.

Kävin uimassa. Aah. Tuli tarpeeseen 28 km patikoinnin jälkeen.

Lauantai 26.7.2014

Jos haluaa meloa Vätsärin läpi Jäämerelle, se onnistuu Uutuanjoen kautta.

Ylityspaikkoja Surnujärvestä Uutuanjoen vesistöön on useita.

• Surnujärvi – Äälisjärvi – Pikku Rovijärvi – Iso Rovijärvi – (Tuulijärvi) – Ylimmäinen Porijärvi – Uutuanjoki
• Surnujärvi – Lujapuolijärvi – Taimenlammet – Äälisjärvi – jne
• Surnujärvi – Lujapuolijärvi – Hirvasjärvi – Pikku Rovijärvi – jne

Me menimme reittiä Surnujärvi – Äälisjärvi – Pikku Rovijärvi – Iso Rovijärvi – Ylimmäinen Porijärvi – Uutuanjoki, jossa Ylimmäiselle Porijärvelle jokiuraa pitkin. Alla oleva satelliittikuva näyttää toteutuneen reitin (keltainen melontaa, punainen kantamista).

Sitten päivän kuviin. Kierteellä oleva männyn kuori Surnujärven-Äälisjärven vedenjakajalla.

Kolmasosa mäkeä ylös kannettu, nyt pitäisi hakea kanootti.

Kanootti kulkee vedenjakajalla olevan pienen järven ohi (emme vaivautuneet melomaan). Yhteensä kantamista 1750 metriä.

Saapuminen Äälisjärvelle. Karua. Ei metsiä. Vain pari puuta siellä täällä.

Koska kyseessä on vedenjakajan ylitys ja riski levittää Gyrodactylus salaris -lohiloinen Uutuanjoen vesistöön, desinfioin kanootin Virkon S -aineella (kuva Henrik Palmen).

Kanootin sisäpuoli myös.

Tämä oli vuoden toinen desinfiointi. Ensimmäisen tein kesäkuussa Käkkälöjoki-Kietsimäjoen retkellä, josta liitän mukaan täydellisemmän kuvasarjan selosteineen: 1 = Virkon S desinfiointijauhetta purkissa. 2 = Noin ruokalusikallinen litran purkkiin, siis 15 millilitraa. 3 = Purkki täytetään purovedellä, näin saadaan 1,5 % liuos (1 % liuos riittäisi). 4 = Sekoitus. 5 = Kaadetaan nurin käännetyn kanootin pohjaan. 6 =Levitellään esim. sienellä. 7 = Käännetään kanootti ja tyhjennetään reunat. 8 = Sivellään kaikki poimut. 9 = Jos ainetta jää yli, kaadetaan maahan, ei suoraan vesistöön.

Vätsärissä toki kalastimme myös. Niinpä desinfioitavaa oli enemmän: kaadoin ainetta kanootin kuivausrättiin, laitoin vieheen rätin sisään, puristin märäksi, kukin viehe erikseen.

Kalastuksesta puheen ollen, emme meloneet Äälisjärvellä suorinta reittiä vaan rantoja myöten. Vedimme kanootin molemmin puolin vaappua 9 kilometriä.

Samaa teimme muilla järvillä: Surnujärvi, Iso Rovijärvi ja pienempiä (yhteensä 18-20 km uistelua). Illalla heittelimme lippaa rannalta sekä järvien välisten syvänteiden kohdalla kanootista. Unelma oli päästä kerrankin maistamaan itse pyydettyä rautua eli nieriää, parhaaksi kehuttua jalokalaa, sillä sellaista kokemusta meille ei ollut vielä suotu. Taimen ja harjuskin toki maistuisivat!

Hyvä on. Tunnustetaan se. Olemme Vätsärin surkeimmat kalamiehet. Saimme reissun aikana yhden ahvenen.

Äälisjärvellä on myös yksityinen kämppä [karttalinkki]. Lukossa.

Äälisjärven komeat pystykalliot nousevat suoraan vedestä [karttalinkki]. Kun katsoo syvyyteen, kallio jatkuu alas yhtä jyrkkänä.

Vedimme kanootin rantaan heti pystykallioiden jälkeen.

Kuva kallion päältä.

Henkan valitsema päiväkahvipaikka (kuvan suunta Äälisjärven pohjoisosat).

Äälisjärven puuton maisema on vaikuttava, oman kaltaisensa. Kuun maisemaa. Se on Vätsärin korkeimmalla sijaitseva suuri järvi, 218,5 metriä meren pinnasta.

Äälisjärven pohjoispuolella on nimetön järvi, jonne vesi virtaa. Vaikka järvien korkeuseroa on vain 10 cm, vesi ei riitä melomiseen [karttalinkki]. Järkevintä on riuhtoa kanootti kivien yli purkamatta lastia.

Päivä päättyy 1,1 kilometrin kantamiseen kohti Pikku Rovijärveä (laskupuro on liian pieni ja jyrkkä, vesi katoaa kivikkoon).

Yhteensä kanootti liikkui päivän aikana 17,5 km, josta kantaen liki 3 km. Teltat Pikku Rovijärvellä [karttalinkki].

Sunnuntai 27.7.2014

Vätsärissä on tilaa olla omissa oloissa. Viiteen ensimmäiseen päivään emme olleet jutelleet kenenkään muun kanssa. Kun sunnuntaina meloimme Pikku Rovijärven loppuun, sen ja seuraavan pienen vesialtaan välissä oli valkoinen teltta.

Vanhempi pariskunta oli saapunut paikalle vesitasolla. He olivat saaneet tästä heitellen taimenia tahtia 1-3 per päivä (”aina sitä syömäkalat on saatu”). Jonkin verran olivat myös patikoineet itään päin pienemmille järville.

Patikoimme aamupäivällä Rovipäälle katsomaan maisemia [karttalinkki]. Alla näkymä Isolle Rovijärvelle (kuten myös artikkelin ensimmäisessä kuvassa).

Puhelinverkkokin Rovipäällä toimii. Samoin oli toiminut tätä ennen mm. Rajapäällä sekä Surnujärven-Äälisjärven vedenjakajalla.

Mainitsin jo aiemmin, että menimme Ison Rovijärven ja Ylimmäisen Porijärven välin jokiuraa pitkin. Tähän 2,3 km matkaan kului aikaa 2 tuntia 40 minuuttia sisältäen neljä pienempää kantopätkää, joiden kokonaismatka 900 metriä (sekä melontapätkillä paljon riuhtomista kivien yli). Jos olisimme kantaneet suoraan, kantomatkaa olisi kertynyt 1200 metriä.

Yhtä kaikki, jokiuraa edetessä ja metsässä tarpoessa tuli jälleen mieleen kuinka paljon Vätsärin erämaa-alueen ja Nuuksion kansallispuiston metsät muistuttavat toisiaan: monessa paikassa esiin työntyvä peruskallio, mäntyjen kitukasvuisuus kallioiden laella, sammaleen runsaus sekä möykkyinen maasto, josta on välillä hankala löytää teltalle paikkaa — ja tietysti järvien paljous. Vätsäri on kuitenkin pinta-alaltaan noin 15 kertaa suurempi kuin Nuuksio (vaikka lasken Nuuksioon myös sitä ympäröivät ulkoilualueet Karjakaivo, Kattilajärvi, Pirttimäki, Oittaa, Vaakkoi, Luukkaa, Salmi).

Kanootti liikkui päivän aikana vain 14,5 km. Kun illalla alkoi sataa rankasti, teimme leirin Alimmaisen Porijärven rantaan. Keittelin ilta-aterian pressun alla. (Alla oleva kuva voisi vallan hyvin olla Nuuksiosta, esim. Iso-Holma, Orajärvi, Saaren Musta.)

Maanantai 28.7.2014

Sateisen yön jälkeen pääsimme liikkeelle. Alla oleva nimetön vesiputous oli nopea kantaa ohi [karttalinkki].

Poseerausta Vuontisjärvien biitsillä [karttalinkki].

Rajan alitus ja siirtyminen Norjaan [karttalinkki].

Meloimme 2,2 km Norjan puolella, kunnes kuulimme valtavaa pauhua edestä (kuvassa vedenalainen hiidenkirnu).

Vesi katoaa putouksena alas.

Kantaminen ohi vasemmalta puolelta. Poseerausta.

Kuvasta päätellen vettä on Uutuanjoessa nyt paljon enemmän, joten koskia voitiin laskea sujuvasti?

Väärin. Yhä tuskailimme vähävetisissä koskissa, tökimme meloilla pohjaa, potkimme kivistä vauhtia, nousimme kanootista virtaan kävelemään, nostimme kanoottia kivien yli, kerta toisensa jälkeen. Onkin hämmästyttävää, kuinka niin vähä vesi saa aikaan noin näyttävän vesiputouksen?

Käytäntö oli alla olevan kuvan mukaista (kuva Henrik Palmen).

Noh, tuossa on sentään reitti, josta riuhtoa läpi. Toisin on esimerkiksi tässä:

Jos täytyy ylittää kanootilla metrinen kivi (kuvasarjassa vasemmalta oikealle), tekniikka on seuraava (huom! pääosa varusteista on kanootin keskellä).

Vasen kuva: [1] keulamies nostaa kanoottia, [2] keulan ollessa ylhäällä perämies työntää kanoottia eteenpäin. Näin kanootti saadaan kiven päälle ja se keinahtaa yli.

Oikea kuva: [1] Perämies nostaa kanoottia, [2] perän ollessa ylhäällä keulamies vetää kanoottia eteenpäin.

Tämä on yksinkertaista, mutta koska tarvitsee yhteistyötä ja oikeaa ajoitusta, siitäkin nauttii. Myös siitä viidennestäkymmenennestä kivestä. :)

Henkka käytti keulamiehenä liinaa, jotta pystyi vetämään kakkosvaiheessa vapaammalla otteella.

Takaisin retkelle. Norjan puolinen Uutuanjoki jatkui pienemmillä vesiputouksilla, jotka täytyi kantaa ohi.

En tunne Norjan poronhoitokäytäntöjä enkä havainnut aitoja, mutta poroja nähtiin. Vasa ylittää joen.

Erikoinen kerrosmainen savimuodostelma meanderoivan jokiosuuden ulkokaarteessa.

Onko tämä savi ollut joskus (1 vuosi vai 10 tuhatta vuotta sitten?) vaakasuorasti kerrostunut ja sitten se on jostakin (mistä?) syystä kääntynyt kyljelleen? En tajua. Tietääkö joku?

Emme päässeet maanantaina merelle, koska esteiden kanssa kului aikaa. Kanootti liikkui 19 km, josta 700 metriä kantaen viidessä eri pätkässä (4 vesiputousta sekä kerran kivisen meanderimutkan ohi oikaisten).

Tiistai 29.7.2014

Päivän ekstaattista seurattavaa olivat kymmenet 60-senttiset taimenet/lohet Uutuanjoen pohjassa (helppo havaita vaaleaa hiekkapohjaa vasten, mutta liian nopeita — en saanut kuvaa). Kalastajia emme nähneet.

9 km melonnan jälkeen saavuimme E6-tien (3 tuntia).

Henkka laittaa ateriaa. Näkymä sillalta merelle.

Minkki tuli tarkastelemaan kanoottia (näimme kolme).

Kävimme lyhyesti Jäämerellä. Havaintoina mm. kampelat hiekkapohjassa vilistämässä, merikotka nousevia lohia pyytämässä (yhden lohen näimme).

Kun maistoimme vedessä suolaa (”no nyt olemme käyneet Jäämerellä”), meloimme takaisin sillalle taksia soittamaan ja tavaroita pakkaamaan (taksi vei Suomen puolelle Näätämöön, josta jatkoimme seuraavana aamuna etelään).

Yhteenveto

Vätsäri on poluton erämaa-alue, joka sopii yhtä lailla patikoijalle kuin melojalle. Liikuitpa jalkaisin tai kanootilla, oman reitin voi suunnitella monella tavalla. Bussilla saavutettavia patikoijan lähtöpisteitä ovat muun muassa:

• Sevettijärvi [karttalinkki]
• Kirakkajärvi [karttalinkki]
• Näätämö [karttalinkki]

Melojan lähtöpisteitä ovat muun muassa:

• Nitsijärvi [karttalinkki]
• Sevettijärvi [karttalinkki]
• Nellim [karttalinkki]

Vätsärillä on kalaisa maine. Ken jaksaa kauas patikoida, sitä enemmän kalaa saa (paitsi me). Eri vesistöalueet kannattaa huomioida ja desinfioida välineensä, kun vesistö ylittyy. Vätsärin ja sen lähialueen vedet virtaavat mereen neljää reittiä:

• Näätämöjoki (vesistöön kuuluvat mm. Sevettijärvi, Coolmasjuuha, Sollomusjärvi)
• Uutuanjoki (mm. Äälisjärvi, Iso Rovijärvi, Tuulijärvi)
• Sandneselva (Rajapään autiotuvan viereiset järvet — vesistö ulottuu Suomen puolelle vain hiukan)
• Paatsjoki (mm. Lujapuolijärvi, Surnujärvi, Inarijärvi)

Näistä Paatsjoki ei ole mahdollinen reitti Jäämerelle, koska se kulkee osin Venäjällä. Jos itse lähtisin uudestaan Vätsäriin, harkitsisin laskevani mereen Sandneselvan kautta. Silloin lopetus tapahtuisi Jäämerellä lähelle Kirkkoniemen kaupunkia (norjaksi Kirkenes).

Tässä artikkelissa kuvatun reissun aikana (Uutuanjoen reitti) kanootti liikkui 138 km, josta kantaen 6 km. Patikoin 49 km, josta siis kanoottia kantaen 6 km. Yhteensä aktiiviliikuntaa kertyi 60 tuntia (6 päivää + 2 lyhyttä päivää alussa ja lopussa). Nopeamminkin saman reissun voi tehdä, kun älyää lähteä Vätsäriin kesäkuussa tai heinäkuun alussa, jolloin vettä on Uutuanjoessa enemmän.

Alla reitti suhteutettuna muihin Lapin retkiini (keltainen melontaa, punainen patikointia).

Kuvasta käy ilmi miten tulkinnanvarainen tuo Jäämerelle saapuminen oli — olimme vasta vuonon pohjukassa 35 km päässä avoimelta Jäämereltä.

Kiitän reissukaveri Henkkaa retken perusteellisesta pohjasuunnittelusta ja mahtavasta retkikumppanuudesta. Kahta kokenutta yksikkömelojaa ei helposti samaan kaksikkoon istuteta, kun molemmilla on oma tahto, mutta tällä retkellä sopiva yhteispeli löytyi, kun osattiin tulla vastaan (esim. laskettavissa koskissa en vaatinut etumelojaa pysymään samalla melapuolella, vaan peesasin tilanteen mukaan Henkan puolenvaihtoja — eikä se lopulta haitannut menoa, vaikka oli aluksi outoa).

Tämäkin vihje tuli Henkalta: Norjalainen tv-persoona Lars Monsen teki oman Vätsäri-retken vuonna 2008, josta löytyy 3-osainen Youtube-filmi.

Tuo on siis ensimmäinen osa (kukin osa noin 10 minuuttia). Muut osat löydät, kun klikkaat tästä E08P02 ja E08P03.

Huomioita:

• Monsen käyttää koottavaa Ally-kanoottia.
• Monsen saa hitosti kalaa (ja niin kai useimmat muutkin Vätsärissä).
• Monsen nousi samaa reittiä Surnujärvelle mutta ylitti vedenjakajan Uutuanjokeen Lujapuolijärven kautta.
• Kun Monsen laskee koskia, vettä on enemmän kuin meillä.
• Monsen kertoo tulevansa alas Munkelvaa eikä Uutuanjokea. Munkelva on joen norjalainen nimi.
• Jostain syystä Monsen ei kuvaa Uutuanjoen lopussa olevia vesiputouksia (osassa 3). Ehkä hänellä kanootti kaatui ja kamerat kastuivat, muttei kehtaa kertoa siitä?

Oli miten oli, tämä oli vuoden 2014 viimeinen Lapin reissu. Jos joskus menen uudestaan Vätsäriin, kalaonnea on ainakin varaa parantaa! :)

Elokuun pölkkypäinen retkifilmi saapuu Nuuksion kirkasvetiseltä Valkealammelta 9.8.2014 [karttalinkki]. Valkealampi on juuri oikea paikka tehdä jotain tällaista, sillä sen ranta on pehmeän tukeva  ja syvenee laakista 1,5 metriin. Kiitos Markus Ojalalle avusta!

Pitemmittä puheitta filmi.

Loukkaantumisriskiä ei ole. Penkitkin on kanootista poistettu.

Ensimmäistä kertaa minun vakavasti otettava kanootti on tässä blogissa rantalelu. :)

Hitto. Tämän olen teiltä salannut. Lokakuussa 2013 väitin tässä blogissa meloneeni ympäri Nuuksion kaikki lammet (165 kpl). Kirjoitin siitä myös lehtijutun Melonta+Soutuun 5/2013.

Valehtelin. Löysin näet marraskuussa 2013 Nuuksiosta yhden lammen lisää. Karttakeskuksen julkaisemassa Nuuksion paperikartassa tämän lammen päällä on bussin numerot ”345, 346” — niinpä lampi jää helposti huomaamatta [karttalinkki].

Lammen päälle on vedetty sinistä raidoitusta = suota. Onko lampi olemassa? Onko lammella nimi?

Verrataanpa eri aineistoja:

• Kansalaisen karttapaikka merkitsee tuolle kohdalle märkää suota. Ei nimeä. [karttalinkki] 
• Fonectan kartat merkitsevät tuolle kohdalle avonaista suota. Ei nimeä. [Fonectan karttalinkki] 
• Espoon kaupungin opaskartta tietää yllättäen nimen: Paskalampi. [Espoon karttalinkki] 
• Sitten on vielä Bing-maps, jonka ilmakuvat ovat tarkimpia, mitä tiedän. Näyttää aivan vedeltä. [Bing-karttalinkki] 

Lauantaina 9.8.2014 kävin metsän ympäröimällä soisella aukiolla.

Vettä!

Tökin kanoottia aikani liejun päällä — melontaa se ei ollut, mutta jonkinlainen kiekura GPS-paikantimelle syntyi.

Ääh.

Mitään järkeä tässä ei ollut. Syvin kohta 30 cm. Paska lampi.

En suosittele Paskalammessa melontaa kellekään. En hyväksy sitä listoille. Nuuksion melottavien lampien määrä pysyy 165:ssä.

Case closed.

Paskalampi oli osa pitempää retkeä, jossa kanootti liikkui 10 järven/lammen kautta 30 km (18 km melontaa + 12 km kanootin raahausta, josta 2,5 km umpimetsässä).

Muuta hauskaa:

Markus oli mukana kokeilemassa, miten hänen koottava Pakboat-kajakki toimii Nuuksion erämaiden kantotaipaleilla (hyvin toimi, esim. Pikku Pöksynhaarasta Urjalle).

Markus meloi kajakkia kansi auki kuin avokanoottia — osin myös 1-lapaista melaani lainaten (kuva Suolikkaalta).

Luulin tähän asti, että Suolikas olisi Nuuksion järvistä puhtaimpia. En luule enää. Vedessä oli levää, joka näyttää ja tuntuu sinilevältä (hajoaa heti, kun yrittää ottaa käteen) — en silti ole varma, koska epäilen niin vahvasti, voiko olla totta? Miten Suolikas voisi olla näin pahasti rehevöitynyt? Siitepölyäkään tuo ei ole, koska vuodenaika on väärä ja muilla järvillä ei moista näkynyt [karttalinkki].

Evästelimme Valkealammella, joka on Suolikkaan vieressä mutta Nuuksion järvistä kirkkain — juon sen vettä suoraan, ongelmia ei ole ollut ainakaan toistaiseksi [karttalinkki].

Joko näit Valkealammella tekemämme hupifilmin?

PS. Kunnian ja omantuntoni kautta vakuutan, että tällä haavaa ei ole tiedossani uusia Nuuksion lampia melottavaksi. :)

Perkele, nyt se siirtyy!

Kävimme 20.8.2014 Espoonjoella korjaamassa viranomaisten töppäyksen, josta kirjoitin huhtikuussa. Joku oli kivennyt Kauklahdenkosken niskan meritaimenten kutupaikaksi piittaamatta siitä, ettei siitä päässyt enää kanootilla läpi [karttalinkki].

Aktiivisena kansalaisena otin yhteyttä Espoon Ympäristökeskukseen, josta valitukseni ohjattiin Uudenmaan ELY-keskukseen. Paljastui, että ELY-keskus oli suunnitellut kosken muutostyöt joulukuussa 2013. Tapaaminen sovittiin. Niin kävin huhtikuussa virkamies Harri Aulaskarin kanssa koskella toteamassa, että kiviä täytyy siirtää.

Harri yritti siirtoja ensin itse (toukokuun puolivälissä meritaimenten kudun jälkeen). Kävin sittemmin katsomassa koskea, mutta totesin ongelman olevan sama = ei siitä meloen läpi pääse. Lähetin Harrille kuvan ja oman suunnitelmani, mitä pitää tehdä.

Sain sähköpostitse vastauksen:

Tervehdys Janne,
Kiitos! Erittäin havainnolliset kuvat ja noita kiviä yritinkin siirtää kangen kanssa enemmän, mutta tosiaan itsekseen se ei oikein onnistunut. Nuo kivet voi siirtää sivummalle.
-Harri-

Kolme kuukautta kesti, kunnes heitin työkutsun Facebookissa Avokanoottiyhdistyksen palstalle. Kolme miestä saapui paikalle. Alla sama paikka siirtelyiden jälkeen.

Vaikka meitä oli koskessa 3 miestä + 2 rautakankea, ei keskellä oleva iso kivi liikkunut. Niin siirsimme kiveä A syrjemmäs. Kohtaan B raivasimme kanootin levyisen aukon (alla raivausta B).

Oli toinenkin ahdas paikka.

Tässäkään suunniteltu kivi ei hievahtanut mihinkään. Niinpä siirsimme kiveä C kohti oikeaa laitaa (kuva artikkelin alussa) sekä kiveä D vasemmalle alavirtaan.

Kiven D pyörittelyä.

Kiitän Tomi Kallio-Könnöä ja Marko Takasta hauskasta alkuillasta (tämän artikkelin talkookuvat ovat Markon kamerasta). Nyt kelpaa Kauklahdenkoskea meloa.

PS. Hupaisaa kommunikaatiota: ohikulkija luuli, että naaraamme ruumista.

Tässä niitä nyt on. Ilmoitin kesäkuussa 2014 kerääväni tunturihyppykuvia, jossa porukat pomppii Lapissa horisontin yli. Lupasin julkaista kuvat syyskuun alussa blogissani ja tarjota niitä johonkin retkeilyaiheiseen lehteen.

Hyppimistä on tapahtunut eri puolilla Lappia.

Yksittäisiin kuviin…

Taivaskero (Pallastunturi) elokuussa 2011 Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa [karttalinkki], (c) Ada Mare, ilmassa Henrik Aalto.

Paihkasvaara 29.6.2014 Käsivarren erämaassa [karttalinkki], suunta länteen, takana vasemmalla Kilpisjärvi ja Saana, valokuva vitkalla, (c) Janne Pyykkö, ilmassa Timo Anttalainen ja Janne Pyykkö.

Rovipää 27.7.2014 Vätsärin erämaassa [karttalinkki], suunta länteen, alla Iso Rovijärvi, valokuva vitkalla, (c) Janne Pyykkö, ilmassa Henrik Palmén, Janne Pyykkö.

Vuonjasoaivi 24.7.2014 Lemmenjoen kansallispuistossa [karttalinkki], suunta koilliseen, (c) Henna Rouhiainen, ilmassa Sampo Olkinuora.

Iisakkipää 10.7.2014 Urho Kekkosen kansallispuistossa [karttalinkki], suunta etelään, takana vasemmalla Kiilopää, oikealla Nattaset, (c) Janne Pyykkö, ilmassa Saimi, Sanna, Sini, Ilmari.

Jollan-Malla 30.6.2014 Käsivarren erämaassa [karttalinkki], suunta länteen, alla vasemmalla Termisjärvi, valokuva vitkalla, (c) Janne Pyykkö, ilmassa Marko Takanen, Janne Pyykkö (melat kestivät).

Yhteenveto

Kiitos kuvista Henrik Aalto ja Sampo Olkinuora! Suuri kiitos myös kaikille, jotka pomppivat kanssani!

Enemmänkin hyppykuvia olisin halunnut esitellä, sillä noistahan on vain kaksi muiden ja loput minun. Myönnettävä se on: en saanut Lapin kävijöitä innostumaan tai en tavoittanut oikeita henkilöitä Vaellusnet-keskustelufoorumin kautta tässä säikeessä.

Näin vähillä kuvilla ei lehtijuttua tule, ellei sitten joku lähetä lisää hyppykuvia (eri ihmisten erilaiset kuvalliset ratkaisut olisivat olleet jutun suola!).

Sampo Olkinuora kirjoittaa:

.. olen harrastanut noita hyppykuvia jokusen vuoden. Niillä saa myös ryhmäkuvista usein toimivia, kun jää opittu poseerauspönötys pois.

Hyvin tiivistetty! :) Vaikkei projekti tällä kertaa noussut lentoon, toivottavasti tästä jää visuaalinen kipinä tulevien Lapin vaeltajien mieleen.

Kehitin itämaisiin vatsatanssiliikkeisiin perustuvan 20-vaiheisen voimisteluliikesarjan vuonna 1998 lääkkeeksi selkäkipuihini — olkoon liikesarjan nimi tästedes Avisuora-jumppa. Voimistelu auttoi. Pääsin selkäkivuista eroon eivätkä ne ole palanneet.

Teen liikesarjan yhä vähintään kerran viikossa ja melontaretkillä joka aamu (5 minuuttia), sillä se laukaisee monipuolisesti selän rasituslukkoja. Jos retkeilen porukassa, vedän jumpan kaikille halukkaille.

Monet ovat pyytäneet filmiä, jotta voisivat notkistaa selkäänsä jumpan avulla myöhemminkin. Noh, tässä on.

Kuusi ottoa tarvittiin, kunnes hyväksyin lopputuloksen. Samalla meloin Suomelahdella 166 km kolmena viikonloppuna hyviä kuvauspaikkoja etsien. Filmi on kuvattu Basören-saarella Porvoon ulkosaaristossa [karttalinkki].

Mikä vetää porukkaa Muotkalle kerta toisensa jälkeen? Miten Muotkatunturit poikkeavat muista Suomen erämaista?

Luontoon.fi-sivuston artikkelikokoelmasta asia ei minulle valjennut. Pikemmin sen perusteella vaikutti, että Muotkalla on vain 3 nähtävyyttä: Peltojärvi (mielellään Peltotunturin laelta nähtynä), näkymä Kuarvikozza-tunturin huipulta ja Stuorraäytsin rotkolaakso. Täytyy olla muutakin, päättelin, ja lähdin katsomaan. (Alla olevassa kuvassa Peltojärvi [karttalinkki].)

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Perjantai 26.9.2014

Otin varhaisen taksin Kaamasen mökeiltä Muotkan Ruoktun tunturikylään [karttalinkki]. Lapin legenda Hans Niittyvuopio oli itse tiskin takana, kun kysyin, onko maastoon moni lähtenyt? Vain muutama metsästäjä riekkoa pyytämään, siinä kaikki.

Siis matkaan.

Ylitin sillan ja kuljin Peltojoen länsipuolta etelään. Viileä aamu, ihana aurinko. Niin vähän Muotkasta tiesin, etten tunnin kävelyn jälkeen tiennyt, mikä on kyltissä mainittu ”Lahtinen”.

Reilun kolmen ja puolen tunnin kuluttua asia selvisi. Lahtinen on pieni eräkämppä [karttalinkki].

Juuri sopiva paikka ensimmäiselle ruokapaussille.

Lahtisen kämpässä oli kaipaamaani tietoa. Opettajaksi Inariin muuttanut Pentti Lahtinen rakensi mökin kalastustukikohdaksi 1949. Kymmenen vuoden jälkeen hän unohti uusia vuokrasopimuksen Metsähallituksen kanssa, niin kämppä siirtyi valtiolle. Lahtista asia sapetti, mutta mies hyväksyi lopulta asiantilan. Mikäli tämä historiikki kiinnostaa, seinällä olleet tarinat löytyvät myös netistä.

Lahtinen oli lyhyt mies.

Jatkoin etelään, jossa kajasteli lumihuippuinen Peltotunturi.

Nousin jokivarresta nimettömälle järvelle 350 metriä meren pinnasta [karttalinkki]. Taivas oli mennyt pilveen. (Täydennys 9.10.2014: Olavi Autio kommentoi alempana, että nimi olisi saamenkielestä suomennettuna Peltoaivin lampi.)

Vetäisin säärystimet jalkaan ja lähdin tunturille.

Kuvia ei ole, sillä sumu nousi, näkyvyys alle 30 metriä. Tajusin laittaa sadetakin päälle. Kohta satoi kaatamalla. En nähnyt Peltojärveä.

Askelsin 25-senttisessä lumessa Peltotunturin huipun yli (näin kivikasan). Hillitön tuuli tarttui rinkkaan. En pystynyt kävelemään kuin tasan myötätuuleen. Kompuroin lumipinnan peittämässä louhikossa. Olisipa edes vaellussauva! Alamäen lumilouhikko alkoi. Pysyin pystyssä tukien itseäni suurempiin kiviin, joita ohitin. Olin läpimärkä. Tunsin jalkojen koordinaation heikkenevän.

Otin tavoitteeksi päästä lumirajan alapuolelle puron varteen, johon pystyttäisin leirin. Paikka löytyi. Sade taukosi onnekkaasti telttaa rakentaessa. Hain purosta vedet. Riisuin vaatteet, vaihdoin tilalle kuivat. Vetäydyin telttaan, jossa vietin 18 tuntia makuupussissa miltei tauotta. Kenttäkeittiötä pidin Nallo 2:n ahtaassa absidissa.

Näkymä ulos.

Tunsin itseni pölkkypääksi. Viisaampi olisi ennakoinut sään ja leiriytynyt aiemmin.

Päivän saldo 19,5 km. Sade rankkeni jälleen, kunnes loppui aamuyöllä. Mikä on miehen makuupussissa lukea kirjaa, levätä ja nukkua.

Lauantai 27.9.2014

Ripustin aamulla märät vaatteet pyykkinarulle.

Purin teltan iltapäivällä. Lähdin liikkeelle vatsa täynnä, narulta puolikuivuneet vaatteet päälle pukeneena.

Katse tulosuuntaan. Sade vei lumet Peltotunturilta.

Artikkelin alussa ollut kuva Peltojärvelle on samasta paikasta, yllä olevasta kuvasta oikealle.

Jatkoin tasaiselle paljakalle. Ylänköjärven takana näkyi Kuarvikozza, alueen korkein tunturi. Sinne en tällä kertaa tavoitellut, kun aamupäivä oli mennyt lepäillessä.

Kävelin Vuomajoen laitaa. Lähimmillään kävin 3,5 km päässä Kuarvikozzasta.

Teltan pystytin Vuomajoen varteen.

Päivän saldo kevyt 12,5 km.

Sunnuntai 28.9.2014

Kaksi ensimmäistä mainostettua Muotkan nähtävyyttä olin ohittanut (Peltotunturin huipun sumussa, Kuarvikozzan aikapulassa), niinpä suuntasin kohti kolmatta, Stuorraäytsin rotkolaaksoa.

Ensin kohti Piekanaäytsi-kurua. Kompassia ei tarvita. Johan se näkyy 2 km päästä tuossa tunturien välissä.

Piekanaäytsi lähempää [karttalinkki].

Kuljin kurun läpi.

Hiljalleen hahmottui Muotkan luonne. Muotka on helppokulkuinen poluton erämaa — puutonta ylätunturia on poikkeuksellisen paljon, kulkea voi esteettä missä vain.

Kaakosta luoteeseen (Tirrosta [karttalinkki] Karigasniemelle [karttalinkki]) kulkee kuitenkin yhtenäinen 65-70 km pitkä polku, joka erottuu maastossa. Kuljin sitä pitkin Piekanaäytsistä lähtien 12 km.

Välillä polku laskeutuu puurajan alapuolelle.

Ylittää puroja ja jokia. (Ostin ensimmäiset crocsini ennen reissua. Pääsin käyttämään niitä Kielajokea ylittäessä — helppo paikka [karttalinkki].)

Muotkan polku jatkuu Stuorraäytsin rotkolaaksoon, mutten mennyt sitä kautta, vaan ”oikaisin” tunturireittiä. Ilta teki tuloaan.

Laskeuduin Stuorraäytsin autiotuvalle (rotkolaakson länsipäässä) muutama minuutti ennen auringonlaskua [karttalinkki].

Hain tuvasta ämpärin ja ämpärillä ruokavedet (kyltissä lukee ”kaivo”).

Tuli kamiinaan, kengät kuivumaan, ruokaa. Asetuin taloksi. Aah.

Päivän saldo 28 km, mikä oli liikaa, sillä jalkateräni olivat hiertyneet märissä kengissä vereslihalle.

Maanantai 29.9.2014

Eilen en ehtinyt nähdä 8 km pitkää Stuorraäytsin rotkolaaksoa. Teippasin jalat ja lähdin sitä tutkimaan. Ensimmäinen yritys saada yleiskuva epäonnistui osin — matalalla roikkuvat pilvet eivät sallineet hyvää näkymää rotkon länsipäästä [karttalinkki].

Ylemmän kuvan taaempi järvi laakson pohjalta.

Nousin rotkolaakson pohjoispuolelle. Tuolla alhaalla kulkee polku järven oikeaa rantaa, vaikkei uskoisi [karttalinkki].

Rotkon pohjalla on 6 järveä peräkkäin. Alla laakson itäpää.

Kun olin päässyt lähelle rotkolaakson itäistä päätä, katse takaisin länteen. Komeaa.

Vielä idemmäs menin, mutta sumu nousi [karttalinkki].

Kaksi viikkoa sitten keltainen lehti oli koivussa ja maisemassa enemmän väriä. Stuorraäytsin rotkolaakso on niin upea, että tuli halu tarkistaa samat maisemat muina vuodenaikoina, aamulla ja illalla, pilvessä ja auringossa. :)

Se siitä. Katsoin kartasta Nirvajoen pohjoispuolelta lammen, johon suuntasin yöksi. Kuun maisemaa.

Huono leiripaikka — 3,5-metrisen tasamaan etsintä möykkyjen keskeltä vei aikansa.

Päivän saldo 20 km. Voimille ottaa. Tarvitsin puoli tuntia makuupussissa ennen kuin kylmyys kaikkosi kehosta.

Tiistai 30.9.2014

Pakkasyön jälkeen liikkeelle. Riekko päästi 5 metrin päähän.

Lämmittelyä ja hupailua matalammalla Duolba Saroaivilla [karttalinkki].

Koko päivän oli pieni vilu. Viimeiset 5 km ennen Kaamasmukkaa ilmestyy polku, jota seurata.

Päivän saldo 19 km. Lopetin retken Kaamasmukan lämpimiin mökkeihin, josta jatkoin aamubussilla kohti etelää.

Yhteenveto

Tämä oli ensimmäinen retkeni Muotkatuntureille. Mitä sain irti?

Muotkan ydintä ovat useat laajat helppokulkuiset tunturialueet. Yhdestä tunturipaljakasta toiseen on nopea liikkua, sillä korkeuserot ovat verraten pieniä: laskeudut hetkeksi metsävyöhykkeeseen, ylität puron tai joen, nouset toisella puolella seuraavaan ylätunturiin (alla Nirvajoen ylitys, korkeuseroa 60 metriä).

Suunnistuskin on helppoa, kun ei tarvitse samota kilometrejä metsässä kuten vaikkapa Koilliskairassa, jossa Suomujokea ylitettäessä (esim. Raututuntureilta Tuiskutuntureille) metsää saa katsella vähintään 10 km.

Näin minä Muotkan vetovoiman käsitin. Menikö oikein?

Reittini kartalla (punaiset patikointia, keltaiset aiempia melontoja).

Tarkemmin.

Mitä muuta?

En nähnyt maastossa muita ihmisiä, mutta näin viitisenkymmentä riekkoa, satoja poroja, muutamia korppeja, yhden hirven. Asia ei turvallisuusmielessä haitannut, sillä matkapuhelinverkon kuuluvuus on Muotkalla hyvä (lisäksi kannan mukana hätälähetintä).

Niin, taisin jo mainita… jos jokin minut vetää uudestaan Muotkalle, se on Stuorraäytsin rotkolaakso: nähdä rotkon alkukesä, keskikesä, ruska, aamu, päivä, ilta, yö, pilvi, puolipilvi, aurinko, erilaisia valaistuksia. Siinä se. Talviretket, ei sentään, ne jätän suosiolla muille. :)

(Päivitys 3.10.2014 klo 9:15) Sanotaanko Muotkatunturi vai Muotkatunturit, yksikkö vai monikko? Kysyin asiaa Facebookin Tulilla-ryhmässä. Mika Laiti kommentoi seuraavasti (kiitos Mika!):

Muotkaduoddaris = Muotkatunturissa. Ero on siinä, että tunturi suomenkielessä tarkoittaa jotain huippua. Saamessa ylänköaluetta, tundraa (tundra on venäjään tullut kildininsaamesta). Kun käytät yksikkömuotoa, niin puhut silloin saamelaisten tavalla. Esim Muotkeduottara balgos = Muotkatunturin paliskunta. Muotkatunturin alueita ei ole useita, ja, ei ole yhtä tunturia, jonka nimi olisi Muotka. Samoin meahcci = erämaa. Kun lappilainen lähtee metsään, on se eri kuin suomalainen.

Nyt täytyy hehkuttaa. Kertakaikkiaan mahtavaa porukkaa oli Suomen packraft-kevytkanoottien (alle 3 kg ilmatäytteisten kanoottien) ensimmäisessä kokoontumisessa Kymijoella 3.-5.10.2014. Pisteet Jaakko Heikalle (alias Korpijaakko) [Jaakon blogi] sekä Timo Anttalaiselle [Timon blogi], jotka ideoivat tapahtuman ja lähettivät kutsut tuntemilleen kevytmelojille. Vesille lähti 11 packraft-laivuetta sekä minä 21 kg kumikanootilla. Innostus tarttui väkisin vanhempaankin.

Perjantaina 3.10.2014 kokoonnumme Ahviolla Kuovinkallion laavulla [karttalinkki].

Lauantaina 4.10.2014 aloitimme laskemalla Martinkosken [karttalinkki]. Alla Korpijaakko laskee näytösluonteisesti Martinkosken kuopan/stopparin kautta pysyen pystyssä vaivatta.

Jaakko on (ainakin minun silmissä) packraft-melojien ykkösnimi Suomessa. Hän myös kouluttaa taitoa.

Muut laskivat stopparin ohi. Alla mallia näyttää Saksasta tapaamiseen saapuneet Surta ja Madeleine. Huomaa ankanjalkaa muistuttavat melat!

Surffailua Kultaankosken kynnyksellä [karttalinkki].

Nuoria miehiä poltetta veressä, hyppysellinen tervettä uhoakin. Mahtavaa katsottavaa. :)

Minä olin 21 kg kumikanootillani kuin luoti — pitempi vesilinja takaa samalla voimalla 1–1,5 km/h paremman vauhdin (kuva Seppo Fagerlund).

Mutta nopeuserosta viis — packraftien etu on keveys ja sen kautta logistiikka.

Tämä huomattiin esim. kesäkuussa 2014, kun olin kahden packraft-melojan kanssa Käsivarressa melomassa Rommaeno-Lätäseno-reittiä. Heti sen reitin alussa oli kantotaipale Kilpisjärveltä Paihkasjärvelle.

Kantomatka oli 10 km. Packraft-melojat Timo ja Marko kävelivät Paihkasjärvelle 10 km (kokonaislasti kanootteineen ~25 kg). Minä kävelin 30 km, koska tarvitsin kaksi kantokertaa kanootille ja muille tavaroille (kokonaislasti ~50 kg). Sen jälkeen retki tehtiin samaa tahtia.

Lauantain melontapätkä oli kevyt 10 km päättyen Valkmusan kansallispuistoon [Luontoon.fi], jonne kävelimme jokivarresta 2 km. Tarkempi kohde oli Moronvuoren päivätupa, jonka vieressä tulisteltiin, tarinoitiin ja yövyttiin teltoissa [karttalinkki].

Moronvuoren jyrkänne on Suomen mittakaavassa jylhä.

Siinä on kiintoisia luolia ja halkeamia…

… ja kun nuorilla miehillä on energiaa …

… joka vaikkakin menee välillä yli ymmärrykseni …

… niin on sitä kuitenkin hauska katsella. :)

Sunnuntaina 5.10.2014 palasimme joelle ja jatkoimme alavirtaan. Aurinko ja myötätuuli.

Saksalaisetkin purjehtivat.

Kilpailtiin kuka saa ensimmäisenä kiinni putoavan haavanlehden. Tasapeli. (Kukaan ei onnistunut.)

Muut jatkoivat pian Pernoonkoskille treenaamaan koskimelontaa. Minä meloin 25 km Ahvenkoskelle, josta palasin bussilla pääkaupunkiseudulle.

No niin, ostanko minäkin nyt packraftin? Ei kiitos. Painavilla pitkillä kanooteillakin on lyömättömiä etuja. Mahdollisuus uittaa kanoottia varusteineen jokea ylävirtaan takaa sen, että voin tehdä tulevina vuosina lisää vedenjakajat ylittäviä reissuja (kuten Käkkälö-Kietsimäjoki tai vastaavat).

Hieno viikonloppu kaiken kaikkiaan, jossa luotiin suhteita tuleville yhteisille Lapin melontaretkille. Tässä porukassa on mahtava henki.

Auts, taas tulee pöhkö filmi, mutta tunnelmoidaan ensin syksyn väreillä.

Avokanoottiyhdistys viidellä kaksikkokanootilla Verlan maisemissa 11.-12.10.2014 [karttalinkki].

Lokakuun alku on oikea hetki kuvata keltaisia lehtipuita Etelä-Suomessa.

Verlasta-Verlaan ympyräreitti syntyy, kun kiertää vastapäivään: Verla–Suolajärvi–Jukajärvi–Sonnanjärvi–Sonnanjoki–Iso Kamponen–Verla.

Lähtö Verlan tehdasmuseon parkkipaikalta.

50 metrin melonnan jälkeen kalliomaalauksen tarkistus, kaksi hirveä katsoo vasemmalle [karttalinkki].

Syksyllä vesi on Sonnanjoessa vähissä.

Jos koskessa oli korkeuseroa, ne paikat piti uittaa ohi (kuva alla Henri Modig).

Mökki vuokrattiin yhdeksi yöksi reitin varrelta.

Se syksyn väreistä.

Verlassa on myös tunnettu hiidenkirnu.

Sen muoto antoi aiheen filmiin Ahnas maa.

Kiitos kuva- ja ääninäyttelijöille Tuula, Tiina, Henri. Ensi kerralla sivistyneempi filmi?