Vantaanjoki päästä päähän on kevättulvaretki, jonka ohjaan joka vuosi. Tänä vuonna retki tehtiin lyhennettynä 2.-3.4.2016, sillä tulva oli normaalia pienempi. Lähtö oli Kytäjäntien sillalta [karttalinkki] eikä Riihimäeltä – näin retken alusta lähti pois 17 km. Myllymäen mittapiste näytti melontapäiville virtaamaa 29 m3/s (olisi pitänyt olla vähintään 35 m3/s, jotta olisi kannattanut meloa koko joki kuten viime vuonna).
Kutsuuni vastasi Avokanoottiyhdistyksen verkostojen kautta yhteensä 8 melojaa. Lauantaina klo 10 olimme valmiita lähtöön.
Sää oli ihanteellinen, aurinkoa ja +7 astetta. Pekka meloi itse tekemällään kauniilla vanerikanootilla.
Hyvinkään kesäteatterille ei ole Kytäjäntien sillalta pitkä matka. Joki kulkee kesäteatterin katsomon ja näyttämön välistä.
Kesäteatterin jälkeen jatketaan Hyvinkään eteläpuoliseen järvimäiseen leventymään.
Vaikka tämä on Avokanoottiyhdistyksen retki, sallin mukaan myös kajakkeja, jos meloja on muuten tuttu. Virva tuli mukaan hankkiakseen kestävyyttä Virossa melottavaa 100 km mittaista Võhandu-maraton -melontakilpailua varten.
Metsäosuuksilla oli joen poikki kaatuneita puita. Kuvan puu voitiin alittaa pienellä kumarruksella.
Rannoilla oli paikoitellen lunta.
Ateriatauko 10 km jälkeen. Tässä porukassa on väriä. Siitä kamera tykkää.
Pekalla oli risukeitin.
Matkalla on pieniä koskia, joissa kaikki pärjäsivät hyvin. Kypäriä käytettiin, mikä kuuluu asiaan koskenlaskussa. Mallia näyttävät Tuula ja Matti.
Kun puissa ei ole vielä lehtiä, melojat saavat aurinkoa.
Saavuimme Nukarinkoskelle 17,5 km jälkeen. Olin ohjeistanut kaikkia ottamaan kärryt mukaan.
Minua itseäni ei ole vielä kuvissa näkynyt, joten lainaan Tuulan kuvaa, jossa kumikanoottikaksikkoa kärräämme minä ja Mika (kuva Tuula Klen).
Nukarinkosken ohikärräys tehdään vasenta rantaa pitkin ja on 1,2 km pituinen. Välillä on siltoja, joilta voi ihailla kosken pauhua.
Nukarinkosken jälkeen alkaa 11,5 km osuus Myllykoskelle. Virva näyttää miten loiskaistaan pienen virtapaikan läpi.
Nukarinkosken ja Myllykosken välissä on ollut viime vuodet 100-metrinen ryteikkö, josta pääsee sujuvasti läpi vain huipputulvalla. Siinä se oli yhä paikoillaan. Tiina ja Jouni ylittävät puuta [karttalinkki].
Ryteikön tiheimmissä kohdissa kanootit on nostettava rantatöyräälle. Röykkiön ohituksen jälkeen kanootit luikautetaan takaisin veteen.
Onneksi tuo oli ainoa iso ryteikkö. Sen jälkeen matka taas joutuu.
Teimme perinteisen pysähdyksen Linnanojan laavulle [karttalinkki].
Laavu ei ole erityisen suosittu. Sen sisällä oleva vieraskirja alkaa vuodesta 2004 ja yhä tila riittää. Minun merkintöjä löytyy vuosilta 2010, 2011, 2012, 2014 ja 2015. Tällä kertaa Virva kirjoittaa terveiset.
Kun lupaan vetää ”ohjatun retken”, niin se tarkoittaa, että ennen jokaista koskea annan lyhyen kuvauksen mitä on odotettavissa ja neuvon miten koski lasketaan. Sitten lasken kosken ja muut seuraavat. Näin aikaa säästyy, kun koskia ei tarvitse ennakkokatsastaa maitse.
Tässä lasketaan Myllykosken yläpuolinen helppo Pikkukoski.
Leiriydyimme 29 km jälkeen Vuohenpääkosken laavulle [karttalinkki].
Yöllä satoi. Sunnuntaiaamuna Mikan ja minun nukkumapaikkana toiminut kotakangas oli märkä. Pallo on kuvassa siksi, että joesta löytyneestä kelpo pallosta saa lapselle lelun.
Pekan loue oli aivan riittävä varuste sadetta vastaan.
Sataa räntää. Mika ja Pekka odottelevat.
Kello 8 jälkeen päästään liikkeelle.
Myllykoskelle saavutaan pian. Se on laskettavaksi liian vaikea, joten ohitetaan 400 metriä vasenta rantaa pitkin. Kärryistä ei ole apua portaissa. Pekan kanootti täytyy kantaa.
Myös Tuulan ja Matin kanootti kannetaan.
Kanootit lasketaan vesille kosken alla. Retken vetäjän tehtävä on lähteä liikkeelle aina viimeisenä.
Sunnuntai on viileä. Sataa, +2 astetta.
Sunnuntaina kanssamme meloo kumikajakilla myös Ville.
Jos kaatunut puu on vesirajassa, sen ylitys onnistuu ryhmätyönä. Ensin Tuula ja Matti ajavat puun päälle, joka heidän painosta painuu alemmas. Sitten muut melovat puun yli vuorotellen.
Virtaus on Myllykosken alapuolella hyvä. Vaikka kevättulva ei ole iso, saavutamme pitkiä aikoja 8-9 km/h matkavauhdin – ilman tulvaa olisi reilu 5 km/h.
Myllykoskelta Vantaankoskelle on 29 km, minkä jälkeen Vantaankosken ohitus tapahtuu vasemmalta, 400 metriä.
Vantaankosken ylityksen alkumetreillä tapahtui hauska kohtaaminen. Virolainen grilliseurue oli ryhmittynyt juuri portaiden kohdalle, mistä kanootit oli määrä nostaa joesta ylös ja lähteä kärräämään kosken ohi.
Tällainen tilanne johtaa helposti kyräilyyn tyyliin ”mitä ne tuon grillin ovat pystyttäneet just meidän reitille” tai toisinpäin ”mitähän nuo suomalaiset melojat mahtavat ajatella, kun ollaan niiden tiellä ja tuo meidän koirakin haukkuu peloissaan”.
Tällaiset ajatukset mielessä nousin rantaan. Kysyin englanniksi mistä olette kotoisin? Ai virosta! Voisitteko auttaa, ottakaa vaikka tuosta keulasta kiinni, niin saan kanootin helpommin tuonne polulle.
Hetken emmittyään kaksi raavasta miestä tarttui tupakka suussa kanoottiin ja se nousi kevyesti ylös. Aitäh. Palju tänu! Kohta muutkin saivat kantoapua (pyytämättä) ja kun ryhdyimme virittämään pyöriä kanoottien alle, yksi virolainen herrasmies tuli vielä tarjoamaan grillipihviä evääksi.
Eivät menneet pihvit kaupaksi, mutta tuli tunne, että kansojen välinen kohtaaminen oli tehty oikein suotuisissa merkeissä. Hyvissä tunnelmissa jatkoimme matkaa.
Tuula ja Matti ihailevat Vantaankosken kuohuja.
Vantaankosken jälkeen alkaa viimeinen 16,5 km merelle. Tällä etapilla sijaitsevat Vantaanjoen suurimmat avokanootilla laskettavat kosket: Pitkäkoski, Niskalankoski, Ruutinkoski. (Eivät ne silti kovin suuria ole, luokkaa I sekä Ruutinkoski luokkaa I+ tai II-.)
Tässä lasketaan kuitenkin ensin Mustakoski. Melonta aina kiinnostaa katsojia.
Pitkäkoski on kilometrin mittainen. Laskin sen muiden edellä kuten muutkin kosket. En ottanut valokuvia.
Pitkäkosken ja Niskalankosken välissä on pohjapato, jonka läpi lasketaan portin kautta. Tällä vedenkorkeudella asialla ei tosin ole väliä – vettä riittää joka tapauksessa.
Jäin kuvaamaan, kun kaksikot tulivat Niskalankosken alas.
Ruutinkosken loppu on jyrkempi ja isoaaltoisempi kuin Pitkäkoski ja Niskalankoski. Pekka laskee rauhallisesti.
Tietenkin yläkäden kuuluisi puristaa melaa kahvasta eikä varresta. En silti jaksa nähdä Pekan tyylissä ongelmaa, sillä laskin itse koskia katkaistulla kajakkimelalla 8-10 vuotta sitten. Ei siinäkään kahvaa ollut.
Ruutinkosken jälkeen joki rauhoittuu ja virtaa viimeiset 8 km merelle useiden siltojen alta. Parhaita näkymiä ovat suuret kummitusmaiset puut.
Sunnuntain etappi päättyy Vanhankaupunginkoskelle 47 km jälkeen. Yhteensä 76 km.
Tällainen oli Vantaanjoki päästä päähän vuonna 2016 – rasittava retki kuten pitikin ja hyvää testiä kesän pitkiä Lapin retkiä varten. Lapissa säät tuskin ovat yhtä viileitä kuin Vantaanjoella, mutta päiväetapit ovat ajassa yhtä pitkiä.
Retki teki siis tehtävänsä. (Ensi vuonna uudestaan.)
Tagged: Melonta, Vantaanjoki
