Lauantaille 24.10.2015 sattui täydellinen tuuli-ikkuna meloa kumikanootilla Segelskärille. Hemmetin tyhmä ajatus, koska se on ihan ulkomerellä [karttalinkki].

En edes olisi keksinyt mennä Segelskärille, jos pari tuntemaani Helsingin Melojien kajakkimestaria eivät olisi käyneet siellä viikoa aiemmin tunnelmia välittämässä (oli mm. nähty hylje rantakalliolla). Näin se sosiaalinen media toimii – joku tekee ensin jotain ja se toimii inspiraationa muille, jotka tekevät myös.

Kirjoitin tuohon alkuun ”hemmetin tyhmä ajatus”, ja se on varoitukseksi niille, jotka lukevat tätä blogia ja yrittävät mennä Segelskärille, koska minä olen puolestani inspiroinut heitä. Älkää menkö, sillä Segelskär on tosiaankin ulkomerellä.

Mutta lähdetäänpä alusta.

On lauantai 24.10.2015 – kello on 8:45 Lappohjan uimarannalla [karttalinkki].

Ulappa on mitä rauhallisin. Olemme lähdössä Segelskäriin Mikan kanssa kahdella kumikanootilla.

Upea aamu.

Segelskäriin on linnuntietä reilut 16 km. Emme melo sinne suoraan vaan pieniä etappeja saaresta toiseen, jotta saamme taukoja sopivin välein. Alla Kalvönin ja Spattenin välinen kapeikko [karttalinkki].

Reitti kulkee edelleen Tvärminnen uloimpia saaria hipoen. Vihdoin tulee viimeinen isompi saari, Långskär, josta on lähdettävä pitkälle meriylitykselle [karttalinkki].

Matkaa Segelskäriin on vielä 8,7 km.

Ennen retkeä olin katsonut sääennusteita (tunnin tarkkuudella, esim. yr.no) ja havainnut, että Långskäristä Segelskäriin olisi aamupäivällä leuto 1-2 m/s myötätuuli. Iltapäivällä tuulen suunta kääntyisi ja niin saisimme paluumatkallekin sivumyötäistä tuulta 3-4 m/s.

Pääsimme kyllä Segelskärille.

Syötiin.

Lähdettiin kiertämään saarta, jos jossain rannalla olisi hylje – olihan se hylje viime viikollakin näyttäytynyt.

Siinä vasta täydellinen uima-allas hylkeelle.

Entäpä tuo allas?

Ei hyljettä.

Todettiin saari kumminkin kaikin puolin upeaksi – etenkin jääkauden pyöristämät kalliomuodot (kuvissa näkyvä valkoisista tiilistä rakennettu mökki ei ole lukossa vaan toimii hätämajoitteena, jos joutuisi myrskyn vangiksi).

Melottiin pois eri reittiä. Tuulen voima ja suunta olivat paluumatkallakin sitä mitä ennusteissa luvattiin.

MUTTA sen tällä retkellä totisesti opin, että ne hiton tuuliennusteet eivät riitä.

Pitäisi tietää myös millainen tuuli oli päivää aiemmin toisella puolella Itämerta, koska siitä riippuu mainingin suunta ja koko ulkomerellä. Eivät ne mainingit nyt tosin niin suuria olleet, että tämä retki olisi läheskään vaaralliseksi muuuttunut (aallonkorkeus 40-50 cm), vaan aivan rauhallista tahtia kuitenkin voitiin edetä (ainakin minä).

Sen verran jatkuva aaltoilu kuitenkin hidasti matkantekoa, että ehdimme Byxholmenin retkisatamaan vasta auringon laskettua [karttalinkki].

Kodan ja kamiinan rakensimme pimeässä (kuva aamulta, hmm, miksi mieleeni tulee Muumi-kirjojen mörkö?)

Kaikki hyvin, mutta silti. Oli olemassa asia, jota minä en huomioinut ja jonka tästedes huomioin aina.

Tiivistelmä:

• Älä lähde kumikanootilla ulkomerelle.
• Jos kuitenkin lähdet, katso tuntikohtaiset tuuliennusteet Ilmatieteenlaitoksen sivuilta tai esim. yr.no.
• Katso aina myös ennustettu aallonkorkeus Ilmatieteen laitoksen sivuilta tai esim. Aaltopoiju-palvelusta (klikkaa poijun kuvaa) – kiitän Helsingin Melojien Ilkka Salmea näistä linkkivinkeistä!

Tämä 1:41-mittainen tanssillinen retkifilmi esittelee Suomen Käsivarren sekä Norjan Finnmarkin maisemia 27.6.–3.7.2015 (Toriseno–Kautokeinoelva). Kiitos Esko Kurroselle ja Mika Sigvartille avusta + toki melontaseurasta myös. Filmin alussa näkyy Kutukosken autiotupa, jossa vierailimme lyhyesti 28.6.2016 [karttalinkki].

Sitten se filmi.

Varsinainen retkijuttu tulee myöhemmin…

PS. Annan samalla tunnustusta ProjectOneLife- YouTube-persoonalle, sillä inspiraation yllä olevaan filmiin sain tästä hienosta tanssifilmistä.

Lisäys (ohje):
Alla järjestely, jolla voit tehdä oman filmin, jossa eri aikoina eri paikoissa kuvatut otokset saadaan sovitettua yhteen (=tällaista järjestelyä minä käytin).

1. Kameran jalusta kootaan aina samaan vakioasentoon, jotta kameran korkeus maan pinnasta on sama. Minulla korkeus oli noin puolet pituudestani.
2. Kameraan aina laajakulmaisin asetus (ei zoomailla), jotta tämä saadaan vakioitua.
3. Kamera suunnataan vaakasuoraan, jolloin kuva-alan alapuoli on maata ja yläpuoli taivasta.
4. Mela oli minulle näppärä tapa mitata vakioetäisyys kameraan. Alkuvoimistelu oli 2 melan pituuden etäisyydellä – lopun ympärijuoksu 3 melan pituutta.
5. Kun edelliset kohdat on tehty huolellisesti, kaikki muu seuraa perässä: esim. se, että alkuvoimistelussa yläpuolellani on noin pään korkeuden verran tilaa – ja heti taaemmas siirryttyäni pystyn nostamaan melan pääni päälle ilman, että se katoaa kuvasta ulos.

Sen jälkeen tarvitaan vielä filmin leikkausohjelma ja hyvä silmä, joiden avulla eri otokset liitetään yhteen, mutta sitä en tässä käsittele.

Kuten huomattiin avainsana kuvauksessa on vakiointi. Jos kuulostaa hankalalta, niin ei tämä kuitenkaan niin viimeisen päälle tarkkaa ole. Ihmisen aivot ovat niin huikea kapistus, että se antaa anteeksi pienet kohdistusvirheet. :)

Yhä löytyy Lapista minulle uusia melontareittejä, joissa ylitetään vedenjakaja ja saavutetaan harvoin melottu tuntematon joki. Tällä kertaa kolme miestä teki ylityksen Suomen Käsivarren kohdalta (Toriseno) Norjan Finnmarkiin (Kautokeinoelva). Muista vedenjakajia ylittävistä reiteistä tämän etu on, että molemmat joet virtaavat alas – vastavirtaan ei tarvitse mennä.

Torisenoa on toki moni melonut, mutta Kautokeinoelvasta ei tiedetty mitään. Kesäkuun alun Käkkälöjoki-Anarjohka-retkestä oppineena suunnittelin päivittäiset melontamatkat kohtuullisiksi – näin aikaa jäisi ylätunturissa patikointiin, vaikka kosket olisivat vaikeita ja vaatisivat ohi kantamista. (Alla olevassa kuvassa Kautokeinoelvan koskipätkän tyypillinen näkymä, kun joki kulkee kanjonissa.)

Päivittäisiin tunnelmiin.

Lauantai 27.6.2015

Kolme kumikanootilla liikkuvaa miestä poistui bussista Kalkkoaivin tien kohdalla, jossa odotti sovittu mönkijäkyyti [karttalinkki].

Pääosa tavaroista kulki peräkärryssä. Hiekkatie oli paikoin huonokuntoinen, sillä tietä ei huolleta aktiivisesti.

25 km matka kesti pari tuntia. Röykytystä oli sen verran, että 2 välitaukoa tarvittiin.

Alla olevassa kuvassa tie on jo kadonnut ja lähestymme Ylimmäisen Vuontisjärven rantaa, josta lähdimme melomaan [karttalinkki].

Yllä olevan kuvan taustalla on Kalkkoaivi-tunturi, jonka laella kävimme Eskon kanssa [karttalinkki].

Näkymä alas Ylimmäiselle Vuontisjärvelle, johon kanootit jäivät.

Meloimme Ylimmäistä Vuontisjärveä kevyesti 4,5 km, jonka jälkeen laitoimme leirin rantaan. (Mika oli tällä välin saanut mittavan harjuksen, jonka jämät söimme.)

Sunnuntai 28.6.2015

Jälleen liikkelle. Eskokin meloi kumikanootilla (aiemmin ollut Lapissa kovalla kanootilla).

Ylimmäisestä Vuontisjärvestä lähtevän joen alussa on Kutukosken autiotupa sekä itse Kutukoski, jossa oli vettä aivan riittävästi, jotta helppo koski voitiin laskea [karttalinkki]. Mallia näyttää Esko ilman kypärää – kypärät laitoimme päähän heti tämän jälkeen.

Ylimmäisen ja alemman Vuontisjärven välinen 1 km joki putoaa 8 metriä. Kosket ovat helppoja ja laskettavissa kesäkuun lopun vesimäärällä. Mönkijäyrittäjältä kuulimme, että suurin osa retkeilijöistä (kalastajista) saapuu Torisenolle vasta elokuussa, jolloin kosket täytyy raahata ohi.

Alemman Vuontisjärven rannalla on lunta.

Näkymä alemman Vuontisjärven puolivälistä pohjoiseen, jossa Mika ja Esko jo melovat [karttalinkki].

Vuontisjärvien ympäristön maasto on paljakkaa ja näkymät ovat avarat. Maaston muodot kumpuilevat loivasti.

Vuontisjärvien jälkeen alkaa leventynyt virta, jossa on koskia taajaan.

Kivikosketuksilta emme välttyneet. Koskien suurin haaste oli löytää se paras reitti, jossa kanootista ei tarvitse nousta virtaan seisomaan ja nostamaan välinettä alla olevan kiviryhmän yli.

Laskin useimmat kosket ensimmäisenä, jonka jälkeen kipusin hiekkatörmälle kuvaamaan, kun Mika ja Esko laskivat perässä. Tämän komean näkymän taustalla on Caibma-tunturi [karttalinkki].

Päivä päätettiin kahden kosken väliseen lompoloon, jonka Mika katsoi hyväksi kalapaikaksi (kuitenkin vain yksi mittakelpoinen harjus). Teltat pystytettiin törmälle [karttalinkki].

Lähdin illansuussa patikoimaan Caibma-tunturille, jonne oli matkaa 6 km. Joki on alla olevassa kuvassa järven takana.

Ylätunturissa on aina mahtavaa kävellä ja kuunnella lintuja (täällä lähinnä kapustarintoja, tunturikihuja). Sovittu 3 tunnin patikointiaika ei riittänyt huiputukseen, joten kävin vain tunturin juurella katsomassa sitä [karttalinkki], minkä jälkeen palasin ilta-aterialle.

Maanantai 29.6.2015

Aamu jatkui muutamalla koskella. Kuten alla olevasta kuvasta ilmenee, Mika käyttää kumikanootissa 2-lapaista kajakkimelaa.

Pian virta tasaantuu pitkäksi suvannoksi.

Mika veti kanootin perässä vaappua, mikä toi kaksi 1,5 kg taimenta. Upeaa.

300 metriä ennen kuin Toriseno yhtyy Lätäsenoon, joen yli kulkee silta. Kyltit varoittavat sillan olevan heikossa kunnossa [karttalinkki].

Sitten lounas. Kahdesta taimenesta saimme vatsat täyteen (kuvassa niistä toinen). Nam.

Tämä on hyvä paikka julkaista reittimme yleiskuva.

Satelliittikuvassa näkyy paljon muitakin reittejä kuten mm. 2014 kesä-heinäkuun Rommaeno-Lätäseno-melonta, joka risteää tämänkertaisen reitin kanssa (keltainen melontaa, punainen patikointia).

Tarkemmasta vedenjakajan kuvasta ilmenee, että meloimme Lätäsenoa vastavirtaan 1,5 km (virtaus noin 2 km/h), kunnes aloimme kantaa kanootteja Norjaan kohti Muotkejavria [kantamisen lähtöpaikan karttalinkki].

Kantomatka 1,8 km oli sen verran pitkä, että kanootit päätettiin purkaa ja kantaa repuissa. Huilaustauko.

Anteeksi outo sivuhuomio … minulle tuo kuva tuo mieleen Albert Edelfeltin maalauksen Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä (1887).

Poroaita kulkee melko tarkasti Norjan rajalla. Aita alitetaan jostakin sopivasta kohdasta.

Saapuminen Muotkejavrille, jonka länsipää näkyy juuri ja juuri Maanmittauslaitoksen nettikartassa tarkemmalla tasolla [karttalinkki].

Tarvitsimme toki kaksi kantokeikkaa: ensin leiritavarat ja ruoat, sitten kanootti.

Sen jälkeen kanoottien desinfiointi. Eli koska on olemassa riski levittää Gyrodactylus salaris -lohiloinen (Itämereen laskevasta) Tornionjoen vesistöstä (Jäämereen laskevaan) Altajoen vesistöön, desinfioin kanootit Virkon S -aineella ulkoa ja sisältä.

Tässä vedän ainetta pesusienellä Mikan kanootin pohjaan (kuvat Mika Sigvart).

Tässä käsittelen Eskon kanootin kyljet. Miksi muuten minusta näyttää, että hoidan kuvassa delfiiniä?

Tässä desinfioin oman kanoottini sisäpuolta.

Tämä oli neljäs desinfiointini. Ensimmäisen tein Käkkälöjoki-Kietsimäjoen retkellä 2014, josta liitän mukaan täydellisemmän kuvasarjan selosteineen: 1 = Virkon S desinfiointijauhetta purkissa. 2 = Noin ruokalusikallinen litran purkkiin, siis 15 millilitraa. 3 = Purkki täytetään purovedellä, näin saadaan 1,5 % liuos (1 % liuos riittäisi). 4 = Sekoitus. 5 = Kaadetaan nurin käännetyn kanootin pohjaan. 6 =Levitellään esim. sienellä. 7 = Käännetään kanootti ja tyhjennetään reunat. 8 = Sivellään kaikki poimut. 9 = Jos ainetta jää yli, kaadetaan maahan, ei suoraan vesistöön.

.. paitsi, että tällä kertaa kaadoimme ylijääneen nesteen varmuuden vuoksi kenkiimme.

Kalastusvälineitä emme desinfioineet, koska Mikalla ei ollut aietta kalastaa Norjassa.

Muotkejavri on vedenjakajalla siten, että se kuuluu teknisesti Tornionjoen vesistöön – sen vedet näet valuvat suon läpi Lätäsenoon. Täysin oikeaoppinen desinfiointipaikka olisi siten ollut vasta Muotkejavrin ylityksen jälkeen. En kuitenkaan usko, että mikään lohikala nousee suon läpi Muotkejavriin, joten vakavaa virhettä tuskin tapahtui.

Muotkejavri on hieno ylänköjärvi 451 metriä meren pinnasta, jolla oli juhlallista meloa.

Näkymä Muotkejavrin yli takaisin Suomeen päin (oikealla Caibman terävä laki, jonka äärellä olin käynyt eilen).

Oikea vedenjakaja on siis vasta Muotkejavrin itäpäässä. Maasto harjun päällä on rikkonaista, mutta teltat löytävät kyllä paikkansa.

Tiistai 30.6.2015

Seuraavana aamuna Esko ja Mika pääsivät varhemmin liikkeelle ja odottavat minua seuraavan pienen järven takana.

Jäljellä on yhä raahattavaa kohti Bajit Vuohcetjavria. Kuitenkin kertaponnistuksena niin pieniä matkoja ja pehmeällä suopohjalla, että vedämme kanootit maata pitkin.

Raahausmatkalle sattuu sopivasti pienempiä järviä, joiden läpi melotaan ja niiden jälkeen taas kannetaan.

Varsin pian olemme Bajit Vuohcetjavrilla. Tämä on Finnmarkia, kuten Norjalaiset sanovat (suomalaisittain Ruija). Loivapiirteinen 660-metrinen Bastevarri-tunturi hallitsee maisemaa.

Bajit ja Vuolit Vuohcetjavrien välinen korkeusero on 1 metri. Helposta virtapaikasta pääsee läpi ongelmitta.

Joki kääntyy Vuohcetjavrien jälkeen etelään. Kosket ovat helppoja tai joskus vähän haastavampia (luokkaa II-). Vesi riittää, mutta kiviä täytyy väistellä.

Ateriataukoa pidämme hiekkatöyrään päällä.

Iltapäivällä melotaan välillä joessa, välillä järvillä.

Helppo päivä. Leirin teemme paikkaan, jonka nimi on norjalaisissa kartoissa Goahteluoppal.

Avoimessa ruohomaastossa on useita rakennuksia, joista yksi on norjalaiseen tyyliin fjellstuga. Muita ihmisiä ei paikalla ole. Kaikki rakennukset ovat lukossa paitsi puusee.

Koska aikaa on, pystytämme harjoitusmielessä tarpin käyttäen meloja tukipuina (yllä olevassa kuvassa vasemmalla).

Koska aikaa on, otamme Connecting big and small -valokuvan (mistä on kyse, lue täältä).

Koska aikaa on, käymme uimassa, mutta haittana on mäkärien määrä.

Koska mäkärät eivät viihdy sisätiloissa, viemme kukin vuorollamme pyyhkeen ja vaihtovaatteet puuseehen. Uinnin jälkeen puuseessa voi rauhassa kuivata ja pukea päälle, kun hämmentyneet mäkärät parveilevat huussin ikkunaa vasten.

Keskiviikko 1.7.2015

Ensimmäinen todellinen koskenlaskupäivä – tulemme alas 65 korkeusmetriä mitä erilaisimpia koskia.

Emme juuri tarkista koskia, koska useimmista näen (viimeistään koskenniskalla kivelle seisomaan nousten), että kosken voi laskea suoraan läpi. Taktiikka on silloin tämä:

• Lasken kosken ensimmäisenä ja pyörähdän puolivälissä parkkiin kiven taakse akanvirtaan katsomaan, ettei Eskolla ja Mikalla ole ongelmia – eikä koskaan ole paitsi jos joku on jäänyt hetkeksi johonkin kiveen kiinni.
• Kun Esko ja Mika tulevat pyörähtämään samaan akanvirtaan, jatkan koskea eteenpäin, kunnes pysähdyn taas seuraavaan akanvirtaan.
• Näin jatketaan, kunnes koski on ohi.

Seuraavan kosken kuitenkin tarkistimme ennakkoon, koska sen loppukuohujen muoto ei näkynyt ylävirrasta hyvin. Kosken luokka on II, sillä siirtyminen melojan näkökulmasta oikealle on tarpeen, jotta lopun voi laskea sopivasta kohdasta. Filmissä laskemme kosken järjestyksessä minä, Mika, Esko (pituus 48 sekuntia, minun ja Mikan laskun kuvaus Esko Kurronen).

Minulla ja Eskolla on ero kuinka ohjaamme 1-lapaisella melalla (ei vain tässä vaan vastaavissa tilanteissa koko retkellä). Molemmilla kanootin keula osoittaa menosuuntaan, mutta:

• Kun minä liikun kohdassa 0:07-0:09 sivusuunnassa oikealle, melon oikealta ja vedän vettä itseeni päin.
• Kun Esko tekee saman kohdassa 0:36-0:38, hän meloo vasemmalta työntäen vettä taakse.
• Kolmas tapa olisi ollut ”perälossaus” eli kääntää kanootin keula pois menosuunnasta ja meloa sivuttaissiirtymä takaperin. Mika teki tätä muutamissa koskissa nätisti kajakkimelalla, vaikkei tässä filmissä teekään (ei ole tarvetta).

En aio tässä pohtia laajemmin mikä on paras sivusiirtymisen menetelmä, kunhan itse hahmottaa realistisesti oman menetelmän mahdollisuudet ja rajoitteet käytännön tilanteissa. Toisin sanoen: jos tulee tunne/pelko, ettei ehdi tehdä tarvittavia siirtymisiä jossakin koskessa, silloin se koski kannetaan ohi.

Se siitä.

Päivän ja koko retken oudoin tapaus liittyy joutseniin, joilla oli kaksi poikasta. Kun lähestyimme perhettä, joutsenvanhemmat lensivät pois. Meloimme joen vasenta reunaa niin rauhallisesti kuin kykenimme, jotta voisimme ohittaa poikaset ja tilanne menisi ohi. Silloin toinen joutsenvanhempi tuli tarkistamaan keitä olemme, lensi 6 metrin korkeudelta ylitsemme, käänsi päätään, tarkkaili meitä ja – syöksyi suoraan metsään törmäten koivuun.

Ällistys.

Joutsen mätkähti maan kamaraan, lojui siellä 15 sekuntia, kunnes keräsi itsensä, luikersi kaula matalana takaisin joelle ja lähti lentoon. Siinä vaiheessa otin kaksi kuvaa.

Yleensä luonto karsii epäkelvot yksilöt, mutta tämä oli jo ehtinyt lisääntyä. Toivomme poikasille onnea, vaikka teidän isäpappanne on kahjo.

Leirin pystytimme joen sisämutkaan toiveena tuuli, joka pitäisi mäkärät poissa (turha toivo, oli melkein tyyntä). Soralla eivät telttakiilat pidä, niinpä asetin kiilojen päälle painavia kiviä.

Toinen syy valittuun telttapaikkaan oli 2 km etäisyydellä sijaitseva Goarjevarri-tunturi. Huippunäkymä kohti Suomea, kuvan keskellä jälleen teräväpiirteinen Caibma-tunturi.

(Kannoin tunturille melan, koska täälläkin kuvasin palasen tanssifilmiä, jonka julkaisin edellisessä artikkelissa.)

Paluu takaisin joelle. Se on kuvassa sijaisevassa kanjonissa.

Torstai 2.7.2015

Toinen koskenlaskupäivä. Jälleen tulemme alas 65 metriä, mutta nyt vain 12,5 km matkalla.

Homma toimii yhtä sujuvasti kuin eilen.

Välillä koski levenee ja kivien väleissä saa etsiä hyvää reittiä.

Kosket jatkuvat ja jatkuvat, erilaisina versioina.

Liitän mukaan filmin vaikeammasta II luokan koskesta, jonka laskulinja tarkastettiin ennakkoon (filmin pituus 6 sekuntia, laskijoina minä ja Esko).

Kosken hankaluus on, ettei ylävirrasta nähnyt selkeästi paikkaa, josta pieni köngäs lasketaan. Molemmat ajautuvat liikaa oikealle, molempien perä heilahtaa oikealle ja haukkaa hiukan vettä (Eskolla enemmän), mutta kun vesi virtaa eteenpäin, kanootti ei kallistu vasemmalle nurin vaan jatkaa matkaa. Kommentoin teknistä eroa:

• Olen ottanut tavaksi könkäissä päättää etukäteen kummalta puolen teen alatuen, siis kummalta puolen vastustan melalla, jos kanootti alkaisi kallistua nurin. Melani on kriittisellä hetkellä vedessä vasemmalla puolella hiukan takaviistoon, joten en voisi kaatua tätä vasemmalle.
• Eskollakin mela on vasemmalla puolella mutta alatukea ei ole, vaan hän nostaa melan vedestä kriittisellä hetkellä. Kaatumisriskiä ei silti ole, sillä könkään muoto korjaa kanootin asennon automaattisesti.

Lopulta kosket laantuvat ja eteen tulee luonnon amfiteatteri.

Kyseessä on puolikaaren muotoinen hiekkarinne (Mika rentoutuu kanootissaan sorasärkällä joen keskellä).

Amfiteatterin toinen pääty.

Koko ajan tapahtuu. Törmäpääskyt lentävät pesistä ulos ja takaisin pesiin, kun ovat keränneet suunsa täyteen hyönteisiä.

Kun tuulee, hiekka valuu ylärinteestä törmäpääskyjen pesien editse eivätkä nämä pääse koteihinsa.

Jos asia ei avautunut valokuvista, seuraava 40 sekunnin filmi kertoo törmäpääskyjen määrän ja mitä haittaa valuvasta hiekasta niille on.

Katseltuamme pari tuntia pääskyjä, jatkoimme, mutta teimme leirin heti amfiteatterin jälkeiselle hiekkarannalle. Ilta sisälsi muun muassa uintia, kokkausta sekä jutustelua hyttystakit päällä.

Perjantai 3.7.2015

Edessä oli melonta Kautokeinoon. Joki rauhoittui, virtaus lakkasi.

Kautokeinossa kärräsimme kanootit Thon-hotelliin, jonka pihasta norjalainen bussi vei illalla eteenpäin.

Yhteenveto

Norjan Finnmarkissa (eli suomalaisittain Ruijassa) sijaitseva Kautokeinoelva on ehdottoman hieno erämainen virta, jota voisi luonnehtia keskivaikeaksi (kosket korkeintaan luokkaa II tai II+). Esko vertasi Kautokeinoelvaa Vaskojokeen, mikä vertaus on kohdallaan, sillä molemmissa on paljon koskia ja ne voidaan kaikki laskea. Noin 5 koskea tarkistettiin ennakkoon maitse ja laskulinjat suunniteltiin (näin myös Vaskojoessa, josta olen kirjoittanut aikaisemmassa blogissa).

Lainaan kommentin Eskolta: Jos olisin ollut tällä joella omalla kovalla kanootilla, en olisi laskenut kaikkia koskia. Eli kyllä näissä koskissa silti vaativuutta on. Esko tottui nopeasti kumikanoottiin ja piti sitä lopulta turvallisena työkaluna.

Vaikka joki on hieno, Kautokeinoelvaa melotaan harvoin, sillä reitti sinne kulkee Lätäsenon poikki – luultavasti 99 % melojista laskee alas Lätäsenon eikä heille tule mieleenkään kantaa kanootteja Norjaan.

Loppulukemat GPS-paikantimessa.

Kanootti liikkui retkellä 113 km, josta 110 km meloen sekä 3 km kantaen ja raahaten. Patikointia tuli yhteensä 32 km. Aktiivisia tunteja kertyi yhteensä noin 39 (=näin paljon tein töitä 7 päivässä), mikä on hiukan vähemmän kuin aiemmalla Käkkälöjoki-Anarjohka-reissulla, jossa aktiivitunteja oli 56 (8 päivää).

Jälleen yksi hieno reissu. Kiitos retkiseurasta Mikalle ja Eskolle. Saatanpa käydä Lapissa melomassa vielä kolmannen kerran vuonna 2015. Katsotaan…

Kautokeinoelvan melontaretken jälkeen päätin mennä Utsjoelle tutkiakseni Paistunturin erämaa-alueen pohjoisosaa. Tekemäni pohjatyö oli olematon, sillä en ollut lukenut edes Luontoon.fi-saitin artikkelikokoelmaa Paistunturista, mikä sentään olisi antanut mukavan alkutiedon mitä on odotettavissa.

Niin tai näin, kartta minulla sentään oli ja varusteetkin sopivat aivan hyvin Paistunturin soiseen maastoon (kumisaappaat). Tietopuolta paikkasi maastossa tapaamani kalasteleva retkeilijä, joka kehotti käymään ikivanhalla poroerotusaidalla, jonka kuva alla [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 4.7.2015

Saavuin Kautokeinosta Utsjoelle niin myöhään, ettei kannattanut lähteä Paistunturiin. Teltan pystytin Camping Lapinkylään.

Kävin illalla Ailegas-tunturilla, joka on aivan Utsjoen kyläkeskuksen vieressä [karttalinkki]. Koska kaikki valokuvaavat tunturin päältä saman maiseman – Tenojoen silta sekä joessa sijaitseva saari [karttalinkki] –, päätin lisätä valokuvaan oman persoonallisen mausteeni.

Tämä oli toinen kerta Ailegas-tunturilla, sillä kävin siellä nuorukaisena vuonna 1980. Silloin ei ollut olemassa hiekkatietä, jota pitkin tällä kertaa kuljin, vaan tunturille noustiin jyrkkää polkua. Yritin kysyä paikallisilta tämän muinaisen polun sijaintia, mutta kukaan ei tuntunut tietävän. Muistaisiko joku lukija?

Sunnuntai 5.7.2015

Jätin kumikanootin ja muut ylimääräiset varusteet Camping Lapinkylään. Lähdin maastoon Utsjoen luontotuvan takaa [karttalinkki] käyttäen Utsjoen retkeilyreittiä, jonka varrella on kiitettävän selkeät merkinnät.

Maasto on 3 km jälkeen paljakkaa.

Käytin reppuna 130 litran kanoottisäkkiä, jossa ei ole lantiovyötä. Pitemmän päälle olkapäät rasittuvat. Lepäsin usein nojaamalla käsiä polviin, jolloin olkapäät saavat hetkellisen levon.

Retkeilyreitin polku on helppo. Edes kapeaa puroa ei tarvitse ylilttää kivillä hypellen [karttalinkki].

Näkymä luoteeseen Roavvoaivi-tunturilta [karttalinkki]. Lumihuippuiset tunturit horisontissa sijaitsevat Norjassa Tenojoen takana.

Ensimmäisen päivän kiinnostava kohde on Kuoppilasjärvi. Se sijaitsee kanjonissa, jonka hahmo erottuu kaukaa.

Kuoppilasjärvi pohjoispäästä retkeilyreitin varrelta [karttalinkki].

Sama järvi katsottuna järven puolivälistä pohjoiseen.

Kuoppilasjärven eteläpäässä on autiotupa [karttalinkki], jossa jutustelin maastossa jo 4 päivää kalastelleen retkimiehen kera. Kalaa oli tullut, rautuakin. Häneltä sain vinkin käydä muinaisella poroerotusaidalla. Pystytin pihapiiriin teltan, jotta pääsen aamulla omassa rauhassa liikkeelle.

Hyvä päätös, sillä illan aikana tupaan majoittui vielä pariskunta kahden koiran kanssa. Tämä on varsin suosittu autiotupa – vieraskirjasta löytyi mainintoja vuoden ympäri liki jokaiselle viikolle.

Maanantai 6.7.2015

Kuoppilasjärvi vielä kerran.

Poistuin heti aamulla Utsjoen retkeilyreitiltä poluttomaan maastoon.

Ennen puolta päivää ehdin Erttetvarri-tunturin huipulle, 459 metriä [karttalinkki], josta Norjan lumihuippuiset tunturit näkyivät hienosti.

Hmm, minulla taisi jäädä Ailegas-tunturilta voimisteluvaihde päälle.

Kokeelliset valokuvat ovat aina mieleeni eikä kokeiluinto mennyt vielä ohi. Koska Erttetvarrin rinne on melko piirteetön eivätkä korkeuserot näy, päätin kokeilla saisiko rinteen muodon esille sarjallisella valokuvalla. Toisin sanoen laitetaan kameraan 20 sekunnin vitka + säädetään kamera ottamaan 10 kuvaa peräkkäin 2 sekunnin välein.

Siis ensin kävely alas. Odotetaan, kunnes kamera ottaa ensimmäisen kuvan. Juostaan sopivan kaarevaa reittiä kohti kameraa, jotta kukin juoksuvaihe voidaan yhdistää lopulliseen kuvaan eri ruudusta. Helppoa? Ei ihan, sillä ensimmäisellä ja toisella kerralla juoksin kameran näkökentästä ulos. Kolmas yritys kelpasi.

Yllä oleva valokuva kertoo myös Paistunturin pohjoisosan luonteen.

• Maasto on tasaista paljakkaa sisältäen vain laakeita kukkuloita. Taustalla ovat alueen korkeimmat huiput kuten Gaimmoaivi, 619 metriä.
• Paistunturin maastossa on paljon soita, jotka näkyvät kuvassa vaaleampina alueina. Soita ei voi välttää, jos aikoo kävellä Utsjoelta Gaimmoaiville – on vain valittava lyhin reitti soiden läpi.
• Suot ovat kosteita, mutta kumisaappain suureksi osaksi kohtuullisesti käveltävissä (saapas uppoaa 4-8 cm).

Se siitä.

Mäkärät ja hyttyset eivät häirinneet ruokatauolla kovin paljon, sillä sää oli viileä, lämpötila alle +10°C.

Ikivanhat poroerotusaidat ovat Erttetvarrin huipulta 2 km lounaaseen.

Latu & Polku -lehden numerossa 1/2015 (sivu 15) on Matti Melan kirjoittama pieni artikkeli Erttetvarrin kivikaarre, jossa kerrotaan mm. seuraavaa:

Porojen paikallaan pitämistä ja käsittelyä varten on rakennettu satojen metrien pituinen aitaus, jonka keskeiset osat on ladottu irtokivistä. Kaarteen rakennuttajana pidetään 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta Ivvar Pieskiä. Aitausta laajensi myöhemmin 1800-luvun lopulla toinen kuuluisa poronomistaja Nils Vuolab (Gadja-Niila). Aluksi kiviaitausta käytettiin porojen lypsykaarteena, mutta myöhemmin myös vasanmerkityksissä. Tässä toiminnassa aitausta pidettiin kunnossa pitkälle 1900-luvun puolelle asti.

Utsjoelta tunnetaan […] toinenkin vastaavanlainen kivikaarre Paistunturin länsireunalta, joskin kooltaan pienempi.

Hmm, vai lypsykaarre … enpä ole tullut ajatelleeksi, että 200 vuotta sitten poronmaitoa käytettiin ihmisravinnoksi. Googlailemalla löysin HS:n artikkelin, että YK kehottaa juomaan poronmaitoa, jossa on ”neljä kertaa lehmänmaitoa enemmän proteiinia ja kuusi kertaa enemmän rasvaa, mutta vähemmän laktoosia”, […] mutta ”poronmaitotuotanto on Suomessa marginaalista, sanoo Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila”.

Toinen kuva. Tässäkin seison portilla, mutta nyt kivikaarteen sisäpuolella.

Kuvasta käy ilmi, että kivikaarre on loivassa rinteessä siten, että portti on ylimpänä.

Kiviaitauksen pyöreähkö muoto ja noin 65 metrin halkaisija näkyy hyvin Kansalaisen karttapaikan ilmakuvassa [ilmakuvalinkki]. Ilmakuvasta näkyy myös, että alarinteessä pääkaarteen ulkopuolella on lisää kiviaitoja, jotka auttoivat ajamaan porot pyöreään aitaukseen. Kokonaisuudessaan kivirakennelmien pituus (linnuntietä) ylhäältä alas on noin 200 metriä.

Kolmas kuva. Pääkaarteen sisällä on yksittäisiä kivikasoja. (Voimistelukärpänen yllätti jälleen, pahoittelen.)

Onko Erttetvarrin kivikaarre Suomen Stonehenge?

Laitan tässä ”Stonehengen” vaatimukseksi sen, että se on tehty kivikauden tekniikalla, joten Ruotsin vallan aikaisia linnoituksia ei lasketa, vaikka ovat vanhempia kuin Erttetvarrin kivikaarre.

Ei tule äkkiä muita ehdokkaita mieleen, sillä onhan tämä kuitenkin paljon mahtavampi kuin esim. rannikollamme sijaitsevat jatulintarhat. Rakennustekniikka on tietysti karkea: kivet ladottu enempää suunnittelematta toistensa päälle 1–1,5 metrin korkeuteen – toisaalta rakenteen koko ja selkeä tarkoitus nostavat sen laatuaan tärkeämmäksi. (Jos joku tietää muita Stonehenge-ehdokkaita, kertokoon?)

Oli miten oli, kivikaarteen jälkeen otin tavoitteeksi käydä Gaimmoaivilla, jonne oli vielä alkuillastakin pitkä matka – kuva Linkinvarrin huipulta [karttalinkki].

Ylitettyäni pienen puron, pystytin teltan illalla paikkaan, josta kartta käyttää nimeä Njiljohmohavzi [karttalinkki]. Kuvassa teltta erottuu punaisena.

Tiistai 7.7.2015

Heräsin varhain ja lähdin kävelemään kohti Gaimmoaivia. Ohitin alussa kolme poromiesten taloa, jotka oli rakennettu palsasuon keskellä sijaitseville kuivemmille paikoille [karttalinkki].

Tässä olen edennyt jo Nilijoelle, jonka ylitys oli helppo [karttalinkki].

Vesipullon täyttö aivan Gaimmoaivin alla [karttalinkki].

Gaimmoaivin huippu, 619 metriä [karttalinkki].

Näkymiä oli moneen suuntaan, esim. kohti Nilijoen alajuoksua (luoteeseen kohti Tenojokea).

Palasin teltalle, jossa lounastin. Lepäilyä, sitten teltan purku ja matkaan. Carsejohkan ylitys vaati sopivan paikan etsintää [karttalinkki].

Kävelin illaksi Kevon luonnonpuiston rajan liepeille, jossa yövyin. Luonnonpuiston rajojen sisälle ei ole kesäaikaan lupaa kävellä muuten kuin merkittyjä reittejä myöten [Luontoon.fi-sivuston ohjeistus].

Keskiviikko 8.7.2015

Heräsin varhain. Päivän ohjelma oli yksinkertainen = kävelen takaisin tielle seuraten suurin piirtein Kevon luonnonpuiston rajaa.

Saavuin iltapäivällä uudestaan Carsejohkalle, joka oli tässä vaiheessa kasvanut isommaksi virraksi.

Ylitin sen paikasta, jossa vettä oli puolireiteen [karttalinkki].

Sen jälkeen 100 metriä jyrkkää rinnettä ylös luonnonpuiston rajapyykkejä seuraten (Jiesnnalvarri-tunturin laen ylittäen).

Kun saavuin alas Jomppalanjärvelle, kävin vielä katsomassa miltä näyttää karttaan merkitty Carsejohkan vesiputous [karttalinkki].

Ei ihmeellinen.

Kävely Patonivalle [karttalinkki], josta soitin taksin ja palasin takaisin Camping Lapinkylään.

Yhteenveto

Paistunturi tarjosi suurin piirtein sitä mitä kaipasin. Parasta oli olla välistä yksin liikkeellä ja järkeillä reittiä, kuntoa, varusteita, turvallisuutta ja kaikkea muutakin itsekseen – patikointi kun ei ole minulle kuitenkaan se paras laji.

Tavarat kannoin melontareissun jäljiltä kanoottisäkissä ja kuljin kumisaappaissa. Jalkinevalinta oli oikea, koska Paistunturissa on paljon soita eikä niitä voi välttää, jos aikoo kulkea alueella vapaammin. Rinkkavalinta oli väärä, kun muuta ei ollut, mutta tämäkin menetteli.

Paistunturin sijainti Lapissa ilmenee alta (tai oikeastaan Paistunturin pohjoisosan sijainti).

Alla tarkempi kartta. Kuvassa näkyvät myös vuonna 2014 kävelemäni Guivi-tunturin reitti sekä Kevon kanjoni. Nämäkin kuuluvat Paistunturin erämaa-alueeseen.

Nyt luulen tutkineeni Paistunturia tarpeeksi. Sen sijaan yllä olevassa kartassa on tyhjää oikeassa laidassa Kaldoaivin erämaa-alueen kohdalla – siellä on käytävä tulevina vuosina!

Takaisin Paistunturiin. Hienoimpia kokemuksia sain keskimmäisinä päivinä, jolloin näin ikivanhan poroerottelupaikan (Erttetvarrin kivikaarteen) keskellä ei mitään sekä Gaimmoaivi-tunturin huipun.

Linnustosta ylen tutuiksi kävivät monet tunturikihut, jotka lentävät päältä tarkistaakseen kuka siinä kulkee (tai muusta syystä – en voi tietää miksi), kapustarinnat, pulmuset tunturien huipuilla, riekot, pään päällä naukuvat piekanat sekä yksi punakuiri, jonka tunnistin jälkikäteen valokuvan perusteella.

Kävelyä tein 96 km neljään päivään + ennen retkeä 13 km Ailegas-tunturia huiputtaessani.

Kyllä näiden takia kannatti Paistuntureilla käydä. :)

Vuoden 2014 Vätsärin läpi Jäämerelle -reissun jälkeen tajusin, ettei tätä valtavaa erämaa-aluetta voi yhdellä retkellä kartoittaa. Varsinkin Routasenkuru [karttalinkki] on kartalla niin silmiinpistävä, että sen läpi on kerran melottava.

Varasin ajaksi heinäkuun lopun 2015. Julkaisin suunnitelman Avokanoottiyhdistyksen foorumilla. Pitkään näytti, etten saa muita yksikkökanootteja seuraksi enkä edes etumelojaa kanoottiin – yksin en halunnut lähteä, sillä isommalla porukalla saa monipuolisempia valokuvia –, kunnes retkiluistelu/melontatuttu Auli soitti kertoen, että toinen retki oli peruuntunut: ”Vieläkö olet lähdössä Vätsäriin?” Suunnitelma käytiin läpi. Mukaan päätettiin ottaa suurempi kumikanoottini, kaksikko.

Alla huippumaisema Routasenkurusta 26.7.2015 klo 22, kun ilta-aurinko valaisee rotkon järviketjua [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Torstai 23.7.2015

Aulin ehdotuksesta lähdimme Lappiin autojunalla (Aulin autolla). Jäimme junasta pois Rovaniemellä, eväät ostimme Inarista, Sevettijärvelle ehdimme klo 16 paikkeilla.

Alla olemme lähtötunnelmissa Sevettijärven hiekkarannalla [karttalinkki]. Tavoitteena on tehdä rengaslenkki Sevettijärvi – Routasenkurun läpi – Sevettijärvi.

Sevettijärvi on osa Jäämereen laskevaa Näätämöjoen vesistöä, johon kanoottia tai kalastusvälinettä ei saa tuoda kosteana. Riskinä on nimittäin levittää Gyrodactylus salaris -lohiloinen jostakin Itämereen laskevasta vesistöstä Näätämöjokeen. Jos kanootti tai kalastusväline on kostea, Sevettijärveltä löytyy desinfiointipiste. Kun totesin kanootin kuivaksi eikä kalastusaikeitakaan ollut, tällä kertaa en desinfioinut. (Omat desinfiointipulverit olivat kyllä mukana.)

Retken suunnittelussa oli eräs hankala tekijä. Melontareitti on kovin rikkonainen – paljon järviä, joiden väliset kannakset täytyy kantaa yli – joten on vaikea arvioida kuinka kauan matka kestäisi. Niinpä keksin uuden arviointimenetelmän:

• Oletin melontavauhdin järvillä olevan varovaisesti 4 km/h.
• Oletin kävelyvauhdin (kantamisvauhdin) maastossa olevan 1,5 km/h, mikä tarkoittaisi, että maalla etenemme 0,5 km/h, sillä kukin maakannas täytyy kulkea kolmesti: ensin tavarat yli, paluu, sitten kanootti yli.

Tämän perusteella muokkasin ja tulostin kartan, johon olin numeroinut päälle tunnit 1-2-3-4 jne. Näin sain aikaiseksi arvion missä olisimme kunkin tasatunnin kohdalla.

Kun olin numeroinut tällä perusteella koko reitin, olin saanut kokonaismääräksi 45 karttatuntia. Jos haluat tutkia suunnitelmaani, muokkaamani kartat ovat isossa koossa tässä (osa 1) ja tässä (osa 2).

Huom! Karttojen mittakaavan voi lukea oikeassa reunassa olevista plusmerkeistä, joiden etäisyys on 1 kilometri. Kartoista ilmenee myös, että suunnittelin reitin alunperin päättyväksi Näätämöön. En korjannut numerointia, vaikka muutimme reitin loppupaikaksi Sevettijärven.

Päivittäinen tavoite oli 6-7 karttatuntia, jolloin aika riittäisi sopivasti ja ehtisimme takaisin paluujunaan. Sopiva tavoite ensimmäiselle päivälle oli 3,5 karttatunnin kohdalla oleva tulipaikka [karttalinkki]. Koska lähdimme Sevettijärveltä liikkeelle klo 17, tulipaikalla olisimme tämän perusteella klo 20:30.

Sitten suunnitelmaa toteuttamaan. Aivan ensin ylitetään Sevettijärvi ja mennään patikoijien sillan alta [karttalinkki].

Heti päästään pienimuotoiseen veteen. Virtausta sillan alla ei juuri ole, vaikka silta on kapea ja sen ali juoksee Vätsärin useiden järvien vedet (esim. 6 km pitkä Sollomusjärvi).

Pian nousemme ylös Sollomusjokea, saameksi Coolmasjuuha [karttalinkki]. Joki on suureksi osaksi melottavissa vastavirtaan (leveys 4-8 metriä), mutta välillä on noustava veteen vetämään kanoottia.

Poroaitoja läpäisemme 3 kpl. Niin moni on noussut kanootilla Sollomusjoen ylös, että venynyt alituskohta löytyy helposti eikä kanootista tarvitse poistua: tartu kädellä aidan alaosaan, nosta se pääsi yli samalla kanoottia alla liu’uttaen.

Sollomusjoessa on pitkiä kivisiä virtapaikkoja, jotka estävät paitsi melonnan myös kanootin uiton. Näihin kohtiin on rakennettu veneteitä, joita pitkin puuveneen tai kanootin voi kiskoa yli joutuisammin kuin varvikossa (kuva Auli Köresaar).

Veneteissä on poikkipuita metrin välein naulattuna pituussuuntaisiin puihin. Puut ovat osin lahoja ja osa puista puuttuu. Jokaisella vetokerralla puita katkeaa lisää. Tästä huolimatta venetiet ovat käyttökelpoisia – varsinkin niissä kohdissa, joissa kuljetaan louhikon yli. (Milloin venetiet on rakennettu, sitä en tiedä?)

Ensimmäisenä iltana vedin kanootin kahden venetien yli. Ensimmäinen oli 250-metrinen (ylempi kuva) [karttalinkki] ja toinen peräti 750-metrinen (louhikkokuva) [karttalinkki].

Pääsimme tulipaikalle 4 tunnissa klo 21, mikä oli enemmän kuin suunniteltu, mutta venetiet ottavat aikansa. Hikistä puuhaa. Mäkäriä oli haitaksi asti.

Kanootin alituinen purkaminen ja lastaaminen tuli jo ensimmäisenä päivänä niin tutuksi, että toimintatapa vakioitui:

• Jotta kantaminen sujuu kätevästi, pääosa tavaroista pakataan kahteen säkkiin.
• Jotta lastaaminen sujuu kätevästi, säkkejä ei sovitella virtaviivaisesti kanootin pohjalle, vaan saavat törröttää partaan yli, jolloin ne voi siitä helposti nostaa kannettavaksi.

Tulipaikan lähelle oli hyvä laittaa teltat, sillä siinä ei louhikkoa ole.

Perjantai 24.7.2015

Lähdimme likkeelle klo 9. Lahonneet ja harvapuiset venetiet eivät aina tuntuneet käyttökelpoisilta, joten (kannettuamme ensin säkit yli) vedin usein tyhjän kanootin kahden järven välisen virtapaikan yli vesitse.

Jos koskenniskalla oli kynnys ja kiviä, nostin kanootin yli (kuva Auli Köresaar).

Tämä on toinen mallikuva järvien välisestä jyrkästä koskesta, jolloin ensin vietiin tavarat, minkä jälkeen uitin ja nostin tyhjän kanootin yli.

Jos järvien välisessä virtapaikassa ei ollut merkittävää kynnystä, lastia ei purettu, vaan Auli veti lastatun kanootin köydellä läpi ja minä ohjasin melalla. Kuva kertoo kuinka kivisiä nämä virtapaikat ovat.

Kun järvien välisessä virtapaikassa oli patikoijien tekemä silta, nostin kanootin lasteineen yli.

Liitän saman tien kuvan retken toiseksi viimeiseltä päivältä, jolloin Auli purki vastaavan sillan, jotta lastattu kanootti saatiin helpommin etenemään. Kun kanootti oli saatu läpi, rakensin sillan takaisin.

Toisinaan järvien välissä on niin tiuha louhikko, ettei vettä myöten pääse ylös, mutta varsinainen venetiekin on hajonnut. Silloin jäljelle jääneistä yksittäisistä puista on muodostettu väliaikainen ”venetie”. Tällainen korvike ei pysy paikallaan yhtäkään läpivetoa, sillä puut pyörivät alta pois. Kun pääsin ylös, siirsin liikkuneet puut suurin piirtein samoille sijoilleen.

Päivän mittaan tilanteet vaihtelivat järveltä toiselle siirryttäessä. Matka etenee pieniä ongelmia ratkoessa eikä aika tule pitkäksi.

Jälleen on yksi väli noustu ja kanootti lastattu, järven ylitys edessä. Melottavat järvet eivät ole pitkiä, kilometrin tai kaksi.

Karttaa ja GPS-paikanninta seurattiin sen mukaan, kun saavutimme uusia tuntipaikkoja: Nyt olemme 5 tunnin kohdalla, mutta aikaa on kulunut 6 tuntia 20 minuuttia. Ennakkoon asettamani aikataulu ei pitänyt, sillä erilaisia kantamisia oli enemmän kuin arvelin. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä suunnitelmassa tekemäni virhe oli systemaattinen – yksi kartalle merkitty tuntiväli olikin 70 minuutin mittainen.

Mäkärät haittasivat yhä, mutta vain järvien välisissä kantopaikoissa. Tuulisilla järvenselillä mäkärät katosivat eivätkä maihin tullessa heti meitä löytäneet. Niinpä pidimme ateriataukoa heti Sollomusjärven pohjoispäähän saavuttuamme [karttalinkki]. Tästä kohdasta alkoi reittimme viimeinen venetie kohti Kurttejärveä – rahtasimme tavaramme sinne vasta aterian jälkeen.

Auli otti nokoset aterian jälkeen.

Kurttejärveltä kävimme katsomassa Sollomusjärven autiotupaa [karttalinkki], jossa oli kolme kalastelevaa patikoijaa pääkaupunkiseudulta (kuvaa autiotuvasta en ottanut).

Kun venetiet loppuivat, jatkoimme ilman. Jos järvien välissä oli vettä kanootinlevyisesti eikä liikaa korkeuseroa, emme purkaneet lastia vaan uitimme läpi: Auli veti köydellä, minä nostin veneen yksittäisten kivien ja kapeikkojen yli.

Yksittäisten nostoissa käytettiin kuvan mukaista tekniikkaa. Ensin kanootin keula kiven päälle. Sitten: A = Minä nostan keulaa. B = Samalla Auli vetää köydestä. Kun kanootti on saatu keikahtamaan kiven yli: C = Minä nostan perää. D = Samalla Auli vetää köydestä.

Jos järvien välissä oli korkeuseroa, mentiin maastoon. Jos maasto oli pääosin sammalta/varvikkoa, kanootti kiskottiin maata pitkin: minä edellä vetäen (mahdollisesti kaksin käsin, jolloin etukädessä köysi olan yli), Auli perässä köysi kädessä, jolla voi joko vetää tasaisessa maastossa sivulta tai nostaa kanootin perää ylämäessä.

Jos maasto oli kivistä, Aulin käsien pituus ei riittänyt nostamaan kanootin keulaa tai perää luontevasti. Niinpä kannoin nämä pätkät 27 kg kanoottia olalla [karttalinkki].

Kantaminen oli aivan ok, kunhan puusto ei ollut tiheää. Jos oli, kanootti tarttui yhtenään oksistoon ja vaati kääntelyä ja vääntelyä, mikä vei energiaa.

On myös sanottava tämä: Minun ja Aulin joukkue oli erinomainen tälle retkelle. Olemme molemmat kestäviä kaikessa sellaisessa, jossa edetään pienellä sykkeellä koko päivä (9 tuntia). Kun mennään, niin mennään – ruokataukoja ei turhaan venytetä – kumpikin haluaa tehdä osuutensa ja vähän yli. Käsitin erittäin hyvin, että Aulia harmitti, ettei hän pystynyt auttamaan kivisillä pätkillä enempää.

Kantamisesta vielä… laitan alle kuvan tilanteesta pari päivää myöhemmin, jossa olemme juuri laskeutumassa Routasenkuruun. Tässä vaiheessa kantaminenkin oli virtaviivaistunut. Auli näet purki kanootista kaiken ylimääräisen (myös vetoköydet), jotta voisin keskittyä oleelliseen.

Tämän blogin pitkäaikainen seuraaja tietää, että olen melonut Nuuksion kaikki 165 järveä ja lampea (yht. 367 km melontaa) sekä kärrännyt ja vetänyt kanoottia lampien välit (255 km raahausta). Tällä retkellä tuntui, että se kaikki oli vain harjoitusta. Olen raahaamisen, riuhtomisen ja kantamisen erikoismies, joka pääsi vihdoin luonteelleen sopivaan erämaahan.

Takaisin retkelle. Toistaiseksi pisin ja vaikein kantopätkä oli Pätsikotajärven ja nimettömän järven välinen kannas [karttalinkki]. Nousua oli 26 metriä, jonka jälkeen laskua 10 metriä. Samalla ylitimme vedenjakajan Näätämöjoen vesistöstä Uutuanjoen vesistöön. Näin pääsimme järvelle, jonka vesi oli kirkasta, syvää ja turkoosia kuin uimahallissa. Alla olevan kuvan värejä ei ole korjattu.

Vielä yksi maakannas, jonka jälkeen saavuimme Pahtareikäjärvelle, jonka tuuliseen niemeen pystytimme teltat [karttalinkki]. Tässä tuulessa mäkärät pysyivät poissa, mikä tuntui enemmän kuin mahtavalta.

Olimme tehneet hyvän päivätyön. Leiri oli 10 karttatunnin kohdalla kuten pitikin (tosin aikaa oli tässä vaiheessa kulunut yli 12 tuntia).

Lauantai 25.7.2015

Auli oli ottanut mukaan kevyen varustuksen. Maastosta löytyi tikkua risukeittimeen. Puurolautanen odottaa kuumaa vettä, jonka pieni kattila keittää.

Aamu oli sumuinen. Pahtareikäjärven itäpäässä on komea kallioseinä. Äskeinen leiriniemi näkyy udussa [karttalinkki].

Auli päätti, ettei kiipeile (maisemien takia) nyt eikä myöhemmin.

Kannoimme tavarat sumuiselle Tuulijärvelle melko lyhyen kannaksen yli. Meloimme järven yli jatkaaksemme sen jälkeen kohti Isoa Rovijärveä. Alla näkymä Tuulijärven itärannalta kohti länttä [karttalinkki].

Jälleen oli edessä pitkiä työläitä maastoja eli kivisiä ylämäkiä, jossa kannoin kanootin olalla. Jotta kantaminen saatiin pienempiin osiin, meloimme myös Tuulijärven ja Ison Rovijärven väliset 3 pientä järveä [karttalinkki].

”En se ollut minä” – näin tuo mänty tuntuu sanovan. :)

Saavutimme koko retken korkeimman järven, 176 metriä merenpinnasta [karttalinkki]. Kun lähtöpiste Sevettijärvi oli ollut 95 metriä, nousua kanootille oli tullut 81 metriä. Vuoroin alas, vuoroin ylös – näin reitti jatkui tästä eteenpäinkin (alla oleva kuva on ainoa, jossa kannamme jotain muuta kuin kanoottia).

Iso Rovijärvi on nimensä mukaisesti laaja. Maasto alkaa muuttua, sillä rannoilla on tiuhemmin kalliojyrkänteitä. Huippunäkymä kapean niemen kannaksen yli, jossa kanootti parhaillaan odottelee [karttalinkki].

Ison Rovijärven jälkeen lähdemme kipuamaan järviketjua ylävirtaan kohti itää. Tässä jälleen lyhyt kannas, jossa kanootin voi lastia purkamatta uittaa ja nostella läpi [karttalinkki].

Olemme maastossa, jossa kävin jo vuoden 2014 Vätsärin reissulla. Kipusin Rovipäälle kuten viimeksi, sillä se on tarpeeksi korkea, jotta kännykkä toimii [karttalinkki].

Vertailuna molempien vuosien kuvat. 2014:

2015:

Hmm. Aurinkoisella säällä parempi.

Kanootti parkissa. Tämänkin järvien välisen kannaksen patikoija voi ylittää kivillä hyppien [karttalinkki].

Jatkoimme kapeaa järvien ketjua itään.

Leirin teimme kahden pienen nimettömän järven väliselle kannakselle, kun alkoi tihkuttaa [karttalinkki].

Tarppi on loistava apuväline. Sen alla kokkaa kuivana (Aulilla oli kuivaa tikkua tallessa).

Sunnuntai 26.7.2015

Aamu alkoi kantamisella seuraavaan nimettömään järveen, melonnalla sen läpi ja kantamisella sitä seuraavaan, nimeltään Ristijärvi. Saavuimme niin jylhiin maisemiin, etten ollut Vätsärissä ennen nähnyt [karttalinkki].

Upeaa. Kuvan keskellä on kuru. Kun sen perukalle meloo ja nousee ylös, näky on huikea.

Auli yrittää vierittää vesialtaiden välissä olevaa kiveä pois.

Kurun toisella puolella on toisenlaista hienoa maisemaa [karttalinkki].

Rotkon pohjalla on neljän järven ketju, joista alla oleva on eteläisin [karttalinkki].

Yllä olevan kuvan kallioseinän takana on suurempia järviä (joista vesi tulee), mutta sinne en jatkanut, koska kartan mukaan tästä ei maisema parane.

Takaisin kävellessä kuvasin yhden välissä olevan järven.

Auli oli sillä välin löytänyt pehmeän kiven.

Jatkoimme Ristijärven pohjoispäässä olevaan kapeikkoon [karttalinkki].

Pidimme ateriatauon luonnon vesiliukumäen vieressä [karttalinkki].

Vesiliukumäki laskee nimettömään järveen, jonka lempinimi on ”Miehen hauis” – ymmärrätte, kun katsotte karttaa [karttalinkki].

Nyrkin ja hauiksen välisessä niemessä oli leiri, josta tuprutti savua. Huutelin miehelle ja koiralle hyvää päivää (toinen mies oli kuulemma nukkumassa). Koottava kanoottikin heillä oli. Tarina alkoi luistaa, kun vaihdoimme englantiin. Kaksi norjalaista ja iso kiltti koira olivat pitkällä retkellä, 24 päivää erämaassa. Lähtö oli tapahtunut Inarista, sieltä Inarijärven läpi Surnuvuonoon – Surnujoki ylös – Surnujärvi – kantaminen ilmeisesti Lujapuolijärven kautta kohti Routasenkurua. Norjalaisen eräguru Lars Monsenin Vätsäri-filmit olivat tuttuja. Kalastus kuului asiaan.

Yllätyin, kun norjalaismies kertoi meloneensa Routasenkurun läpi 2 vuotta sitten. Millaista siellä on, kysyimme Aulin kanssa ja otimme kartan esiin. Mies varoitti: ”Ei kannata laskeutua Routasenkuruun heti – jos näin teette, pian joudutte louhikkoon, jossa on talon kokoisia kiviä”.

Mies kertoi, että louhikon läpi on äärimmäisen vaikeaa kuljettaa kanoottia. Koira voisi siinä pudota korkealta ja loukkaantua. Siksi tällä kertaa norjalaiset aikovat kiertää ansan pudottautumalla Routasenkuruun vasta louhikon jälkeen, mikä tietää kantamista 500 metriä enemmän. Eli karttalinkkeinä: ei tästä Routasenkuruun [karttalinkki], koska pian tulee louhikko [karttalinkki], siksi mieluummin alas tästä [karttalinkki].

Kiitimme vihjeistä ja jatkoimme eteenpäin.

Kukkuu.

Laitan väliin filmin.

Minulla oli idea tehdä hupsu filmi Tom of Uganda Routasenkurussa (aiempia Tom of Uganda -filmejä tässä ja tässä). Juoni jääköön salaisuudeksi, sillä en lopulta saanut materiaalia kasaan. Niinpä leikkasin kokoon ”tavallisen” filmin eli ne pätkät, joissa (alkua ja loppua lukuunottamatta) näkyy hienoimpia Routasenkurun ja ympäristön maisemia. Epäloogista ehkä, mutta luettelen filmin paikat siinä järjestyksessä kuin ne tulivat maastossa vastaan:

0:24–0:35 melontaa Ristijärven kurussa [karttalinkki]
0:36–0:39 koskenlaskua vesiliukumäessä, joka laskee ”Miehen hauis”-järveen [karttalinkki]
0:14–0:23 kanootin kantoa ”Miehen hauis”-järveltä nimettömälle järvelle, joka edeltää Routasenkurua [karttalinkki]
0:08–0:13 kanootin kantoa Routasenkurun yläpuolella [karttalinkki]
0:40–0:49 melontaa Routasenkurussa heti louhikon jälkeen [karttalinkki]
(filmin viimeinen järvi ei ole Routasenkurussa)

Takaisin retkelle. Norjalaiset jäivät taakse, kun meloimme ”Miehen hauis”-järven yli. Laitoin tekoviikset nenän alle ja liinan päähän. Auli kuvasi filmiä, kun kannoin kanootin Tom of Ugandana pienemmälle järvelle ennen Routasenkurua [karttalinkki]. Vaikka filmasimme, olin samalla lumoutunut kuinka upeissa maastossa liikuimme.

Saavuimme Routasenkurun yläpuolelle [karttalinkki].

Tästä olisi 15 metrin pudotus kanjonin pohjalle. Käytiin keskustelu:

Minä: Se norjalainen tyyppi varoitti laskeutumasta alas.
Auli: Mennään alas. Eikö me tultu tänne melomaan eikä kantamaan?
Minä: Okei.

Näin helposti annoin periksi, sillä ajattelin: Olkoon. Jos Auli haluaa vaikeuksia, tulkoon mitä tulee. Kai sieltä jotenkin läpi selvitään?

GPS-jäljen mukaan kesti 32 minuuttia, kunnes tavarat ja kanootti oli laskettu alas vesialtaaseen. Polku tai kiviluiska on jyrkkä, mutta aina löytyi paikka asettaa jalka tukevasti. Kanootti laskettiin köysivarmistuksella, Auli ylhäällä, minä alhaalla.

Ei liene monta valokuvaa, jossa kanootti on Routasenkurun ensimmäisessä altaassa, vesiputouksen edessä.

Harmitti, etten tullut ottaneeksi valokuvaa vesiputouksesta silloin, kun olin kanjonin yläpuolella.

Meloimme 300 metriä, kunnes tulimme louhikkoon. Talon kokoisia kiviä. Se on totta. Minä vasta ihmettelin mitä tehdään, kun Auli otti kassinsa ja lähti kiipeämään kiveltä toiselle.

Jos norjalaiset ovat päässeet läpi, kaipa mekin?

Pyysin Aulia ottamaan kuvan, kun katson tulosuuntaan.

Keplottelimme tavarat ylös ja eteenpäin sen verran kuin oli selkeää (25 metriä). Kävin tutkimassa maastoa eteenpäin ja löysin reitin: vinoa kiellekettä pitkin, sitten alas – alas – alas – ylös – ylös – alas – alas – alas ja olisimme jälleen kanjonin pohjalla, mutta emme vielä läpi.

Poistin kaiken ylimääräisen kanootista. Alla olevassa kuvassa olen nostanut sen pystyyn kiveä vasten. Auli pitää kanoottia köydellä paikoillaan, jotta voin kivuta ylös kiskomaan sitä seuraavan lohkareen yli.

Vinoa kiellekettä pitkin – alas – alas – alas. Näin pääsimme alla olevaan kohtaan, jossa olen voinut laskea kanootin koivua vasten.

Avoin vesi näkyy kaukaisuudessa. Tästä ylös – ylös – alas – alas – alas, kunnes olimme kanjonin pohjalla, jossa hetken aikaa kivien yli, kunnes jälleen nousu ylös – vasemmalle – ylös – kapeikosta läpi – kanootin pudotus, jolloin olemme seuraavassa kuvassa (kuvattu tulosuuntaan).

Parimetristen kivien louhikkoa – alas – louhikkoa – alas. Olimme läpi.

GPS-jälki kertoo, että 130 metrin louhikossa meni aikaa 1 tunti 58 minuuttia (1 m 10 cm / minuutti). Selvisimme tästä äärimmäistä varovaisuutta vaativasta toimenpiteestä ehjinä.

Kuva eteenpäin heti louhikon jälkeen [karttalinkki].

Jalusta rantaan ja yritys ottaa selfie. Huono valaistus kanootille, mutta olkoon todiste, että siinä me ollaan.

Ilta oli pitkällä. Kurun pohjalla meloen järvet ylittyivät kepeästi. Järvien välisissä puroissa ei vesi riittänyt, vaan ne ohitettiin – välillä puron pohjakivien päällä kiskoen, välillä maitse. Pysähdyimme ensimmäiseen paikkaan, johon teltat sai järkevästi [karttalinkki].

Ilta-aurinko oli komea. Vaelsin rotkon reunoilla valokuvaamassa.

Myös artikkelin alussa ollut kuva on tältä illalta. Toistan sen tässä. Tuolta tulimme, aurinko valaisee rotkon järviketjua [karttalinkki].

Nousin kanjonin toiselle puolelle, jotta sain kuvan ylempää. Täältä katsoen Routasenkuru on varsin suora [karttalinkki].

Aivan mahtava päivä. Päätin sen uintiin mäkäristä ja hyttysistä välittämättä. Aah.

Kun vetäydyin telttaan, kuulin ulkoa puhetta. Nousin ja juttelin pari sanaa norjalaisille, jotka meloivat ohi. Harmi, etten otanut valokuvaa.

Maanantai 27.7.2015

Eilisistä vaikeuksista huolimatta olimme aikataulussa, karttatunnin 23 kohdalla (oikeasti olimme käyttäneet 30 tuntia). Ohitimme norjalaisten koottavan Ally-kanootin. Heidän leiri oli jossain kauempana.

Päivä jatkui monenlaisella melomisella ja uittamisella. Köyden kanssa kanoottia veti jälleen Auli. Minä nostin kanootin yksittäisten kivikkojen yli.

Välillä kipusin korkeammalle.

Yhtään koskea Routasenkurussa ei voinut laskea. Kanootti jätettiin tuohon keskelle ”mittatikuksi” [karttalinkki].

Hmm. Jälleen paikka, jossa kanjonin seinät ovat romahtaneet ja tukkineet reitin [karttalinkki].

Katse ylhäältä tulosuuntaan.

Eiliseen pahaan paikkaan verrattuna tämä oli helppo kantaa läpi.

Rotkon pohjalle laskeutui samaan aikaan vaeltaja Ikaalisista.

Kun hän ei päässyt toiselta puolelta sujuvasti jatkamaan, Auli meloi hänet seuraavan pienen järven yli.

Nämä kuvat ovat ainoat, joissa olen kuvannut liikkuvaa kanoottia yläperspektiivistä. Olisin halunnut tehdä sitä useammin, sillä onhan kanootti jyrkänteen varjostamassa mustassa vedessä upea näky.

Sinne meni Ikaalisten mies.

Ratkoimme Aulin kanssa erilaisia tilanteita koko päivän. Sujuvaksi melonnaksi tätä ei voi kutsua. Suurin osa ajasta vedetään köydellä, riuhdotaan sekä kannetaan tavarasäkkejä ja kanoottia.

Routasenkurun loppu ei ole uljas, sillä se päättyy laveaan kivikkoon, jonka väleihin vesi suureksi osaksi katoaa [karttalinkki].

Kannoin kanootin Uutuanjoelle, jota nousimme vastavirtaan reilun kilometrin verran, kunnes alkoi sataa rankasti. Pystytin tarpin vanhan tulipaikan kohdalle siten, että molempien telttojen ovet pysyivät kuivina. Alla oleva kuva on toki aamulta, kun ei enää satanut [karttalinkki].

Tiistai 28.7.2015

Köysi kanootin keulaan ja perään. Päivä alkoi perinteisellä uitto- eli liinaustekniikalla, jolla nousin Uutuanjoen virtapaikat.

Emme nousseet Uutuanjokea Vuontisjärville asti, vaan reittisuunnitelman mukaisesti ryhdyimme melomaan ylös Pakanajokea [karttalinkki].

Se ei kauan onnistunut, sillä joki levenee ja mataloituu. Auli otti jälleen vetovastuun.

Pääsimme näin Jankkilaan eli Pakanajoen varaustuvan kohdalle [karttalinkki].

Tästä ylöspäin Pakanajoki levenee yhä ja muuttuu mahdottoman kiviseksi.

Tuonne ei kannata jatkaa. Muutimme (Aulin ehdotuksesta) suunnitelmaa ja kannoimme kanootin Pakanajärvelle, jonka kautta jatkoimme pienten järvien läpi luoteeseen kohti Ruuhivaaraa.

Laitan tähän väliin kokonaiskartan rengasreitistä Sevettijärvi – Routasenkurun läpi – Sevettijärvi.

Alla tarkempi kuva, jossa näkyy myös:

• Vuoden 2014 reitti Nitsijärvi – Vätsäri – Uutuanjoki – Jäämeri.
• Sandneselvan reitti, jota pitkin en tiedä kenenkään meloneen Vätsäristä Jäämerelle. Onko halukkaita? :)

Alla vielä tarkempi kartta, johon olen merkinnyt kaikki leiripaikkamme. Klikkaa täysresoluutiokuva auki tästä.

Vielä yksi kuva: tiistain 28.7.2015 etappi.

Tiistai 28.7.2015 oli raskas. Pakanajoen varaustuvan jälkeen kanoottia melottiin järvillä 3 km sekä raahattiin tai kannettiin epätasaisessa maastossa toiset 3 km ylämäkeen (nousua 40 metriä). Tähän meni koko päivä. Helpompi ratkaisu olisi ollut jatkaa Uutuanjokea alas Jäämerelle kuten tein vuonna 2014 (jossa olisimme olleet perillä illalla). Mutta kun tavoite oli tehdä rengasreitti, niin sellainen tehtiin.

Valokuvia ei juuri ole. Tämän pyöreän peilikirkkaan lammen valokuvasin jossain välissä, kun palasin hakemaan kanoottia.

Ah, melkein unohdin. Oli hyviäkin hetkiä (4 sekunnin filmi).

Kuvasin näet tunnin verran puuttuvia pätkiä Tom of Uganda -filmiin (ei se silti valmiiksi tullut). Samaan aikaan Auli kävi uimassa ja otti nokoset.

Töitä tehtiin myöhempään kuin muina päivinä, sillä kohtuullinen leiripaikka löytyi vasta Hevosenkenkäjärveltä [karttalinkki].

Keskiviikko 29.7.2015

Meloimme aamulla Hevosenkenkäjärven läpi. Kipusin Ruuhivaaralle ottamaan valokuvaa [karttalinkki].

Vasemmalla Hevosenkenkäjärvi. Kannoimme kanootin oikealle Ottujärveen, jonka jälkeen taakse Karekkijärveen.

Päivä oli paljon eilistä helpompi, sillä tällä kertaa järvet olivat suurempia, järvien välit lyhempiä ja koko päivä mentiin alavirtaan. Alla yksi esimerkki: Ottujärven ja Karekkijärven välinen kannas [karttalinkki].

Sujuva päivä päättyi Kirakkajärvelle. Kännykkä alkoi pitkästä aikaa toimia.

Auli tiesi Kirakkajärven ja Sevettijärven välisellä kannaksella olevan Porotila Toini Sanilan, joka tarjoaa majoitusta [karttalinkki]. Kun olin laskenut Kirakkajärvestä Sevettijärveen laskevan kosken, marssimme porotilalle. Sauna + suihku + nukkumista pitkästä aikaa sisätiloissa.

Torstai 30.7.2015

Enää oli jäljellä 15 km melonta Sevettijärven läpi autolle. Ei kantopaikkoja.

Välipalatauko hiekkarannalla.

Kova myötätuuli toi jännitystä päivään (ilmatieteen laitoksen sivuilta katsottuna 8 m/s koillistuuli). Sevettijärvellä on kapeikkoja, jotka hillitsevät aaltojen kasvua. Toisaalta kyllä 4 km järvenselkäkin ehtii keräämään voimaa, jossa aalto vuorotellen työntää takaa ja kulkee murtuen kanootin alta. Grabnerin kumikanoottikaksikko pärjäsi tässä aallokossa loistavasti – moni virtaviivaisempi avokanootti olisi ollut täynnä vettä tai ainakin vaikeammin hallittava.

Saavuimme Sevettijärven kylään klo 13. Auto oli siellä, mihin se viikko sitten oli jätetty. Kanootin purku ja pakkaus. Viimeinen retkiateria. Ajoimme illaksi Inarin leirintäalueelle, josta seuraavana päivänä junalle ja etelään.

Yhteenveto

Tämä oli kolmas ja viimeinen Lapin melontani vuonna 2015. Loppulukemat GPS-paikantimessa.

Pilkoin GPS-jäljen 121 osaan, jotta voin sanoa:

• Kanootti liikkui 92 km, josta vesitse (meloen, köydellä vetäen, uittaen) 80 km sekä maitse (raahaten tai kantaen) 12 km.
• Patikoin maastossa 50 km, josta siis kanoottia raahaten tai kantaen 12 km.
• Tähän kului aktiiviaikaa 55 tuntia.
  • GPS tosin sanoo, että liikuimme 45 tuntia, mutta lopusta 13 tunnista lasken ainakin 10 tuntia aktiiviseksi. Nämä tarkoittavat esim. niitä hetkiä, jolloin jätin paikantimen Routasenkurussa kanoottiin samalla, kun kannoimme tavaroita lyhyen matkaa eteenpäin, jotta kanootti olisi hetken kuluttua kevyempi kiskoa puroa alas.
• Meloimme 78 järvellä, joiden väleissä jouduimme aina tekemään jotakin:
  • Helpommillaan vetämään köydellä kanootin kapeikosta läpi (1 minuutti)
  • Vaikeimmillaan kantamaan tavaroita 130 metriä Routasenkurun louhikossa talonkokokoisten lohkareiden seassa (1 tunti 58 minuuttia)

Työlästä oli, mutta Routasenkurun hillittömän upeuden takia ehdottoman palkitsevaa. Tuli tunne, että tämän parempaa retkeä ei voi Vätsärissä tehdä.

Minun tuskin tarvitsee suositella tätä retkeä kenellekään, sillä tarina ja kuvat puhuvat puolestaan. Jos haluaa päästä helpommalla, niin:

• Älä ota kanoottia ollenkaan. Routasenkuruun voi myös vaeltaa.
• Ota kevyempi kanootti kuten packraft. Vätsärissä ei ole niin suurta järveä, ettei sitä voisi meloa hitaammallakin välineellä.
• Älä tee rengasreittiä vaan jatka Jäämerelle. Vuoden 2014 GPS-datan perusteella matka Routasenkurulta Jäämerelle kestää 9 aktiivituntia (meillä Routasenkurulta Sevettijärvelle noin 20 aktiivituntia).
• Käytä enemmän aikaa kuten norjalaiset, niin ei tarvitse rehkiä niin hitosti joka päivä.
• Voit myös kalastaa, niin ei tarvitse ottaa yhtä paljon ruokaa. Ehkä. :)

Lopuksi kiitän Aulia aktiivisesta ja luotettavasta matkaseurasta. Seuraavat Lapin melonnat teen vuonna 2016.

Opettavainen tarina tai miten sen nyt ottaa? Maksoin tänään useita satalappusia sakkoa (8 päiväsakkoa) johtuen törttöilystäni Paistunturin erämaa-alueella heinäkuussa 2015.

Lähdetäänpä alusta…

Patikoin Paistunturin erämaa-alueella 5.-8.7.2015.

Sunnuntaina 5.7.2015 aloitin Utsjoelta. Kävelin Kuoppilasjärvelle, jonka autiotuvassa nukuin yhden yön [karttalinkki].

Maanantaina 6.7.2015 kävelin Kuoppilasjärveltä Erttetvarrin muinaiselle poroerotusaidalle. Pystytin illalla teltan paikkaan, josta kartta käyttää nimeä Njiljohmohavzi [karttalinkki].

Tiistaina 7.7.2015 kävelin Gaimmoaivi-tunturille. Majoituin illaksi Madjohkan autiotupaan [karttalinkki].

Madjohkan autiotuvalla luin vieraskirjaa. Ihmettelin, miksi täällä on kesäisin niin vähän kävijöitä: 2015 minua ennen yksi, 2014 ei ketään, 2013 kaksi porukkaa (talvella käy useita hiihtoporukoita). Tajusin, että autiotupa on Kevon luonnonpuiston alueella – en saisi olla täällä, koska Kevon luonnonpuistossa saa liikkua kesäaikaan vain merkityillä reiteillä. Madjohkan autiotuvan ympärillä ole reittejä. Niinpä tämä autiotupa on tarkoitettu vain hiihtäjille. En halunnut salata mokaa, vaan jätin vieraskirjaan oman merkintäni.

Valokuvasin myös puuseen, jonka seinä oli revennyt tuulessa.

Keskiviikkona 8.7.2015 kävelin Madjohkan autiotuvalta takaisin tielle seuraten luonnonpuiston rajaa.

Palasin kotiin. Kirjoitin blogitarinan patikoinnistani Paistunturissa, minkä julkaisin 21.7.2015. Tarinassa kuvasin avoimesti käyntini Madjohkan autiotuvalla siten kuin yllä olen kirjoittanut. Lähetin sähköpostia Metsähallitukseen, jotta korjaisivat autiotuvan huussin (lähetin valokuvan ja linkin blogitarinaan). Muutaman tunnin kuluttua toimistovirkailija vastasi sähköpostiini. Hän kiitti ilmoituksesta ja kertoi tykänneensä tarinasta.

Parin päivän kuluttua minulle soitti Ivalossa toimiva erätarkastaja Jari Liimatainen. Hän kiitti tiedosta, että Madjohkan puusee on hajonnut, ja sanoi, että asia korjataan. Hän kysyi tiedänkö, että olen rikkonut lakia? Tiesinhän minä. Kerroin puhelimessa sen, minkä ylempänä kerroin. Kerroin, että arvostan Metsähallituksen palveluja ja haluan toimia yhteistyössä. Annoin myös linkin blogiin.

Luettuaan blogitarinan erätarkastaja Liimatainen soitti uudestaan (tai itse asiassa joku muu oli lukenut tarinan ja sitten referoinut sen erätarkastaja Liimataiselle). Hän tiedotti minulle kaksi asiaa: 1) Koska Metsähallitus on valtion laitos, tästä lähtee liikkeelle rikosprosessi. 2) Hän suositteli minua poistamaan blogista sen osan, jossa kerron käyneeni Madjohkan autiotuvalla (=ei voi käskeä, koska minulla on vapaus omassa julkaisussani – voi vain suositella).

Totesin, ettei minulla ole mitään pientä muokkausta vastaan. Muotoilin blogiartikkelin tekstiä siten, että en olisi käynyt Madjohkan autiotuvalla. Poistin yllä mainitut valokuvat.

Syyskuussa kotiin tuli ”kutsu saapua”, jossa mainittiin, että ”sakko on noudettava Espoon pääpoliisiasemalta”.

Tänään 24.9.2015 kävin Espoon pääpoliisiasemalla. Sain käteeni rangaistusvaatimusilmoituksen, josta vasta selvisi mikä oli rikkomukseni ja tekotapa (no tiesinhän minä ne muutenkin) sekä lainkohdat ja sakon suuruus (rangaistusvaatimusilmoituksen kuva on tämän artikkelin alussa).

Rangaistusvaatimusilmoitusta ei lähetetä suoraan kotiin, jotta virkailijapoliisi saa tilaisuuden kysyä, haluanko vastustaa rangaistusvaatimusta? En halunnut. Oikeus toteutui.

Menin nettiin ja maksoin sakon.

Nyt, kun rikosprosessi on päättynyt, sakko on maksettu ja asiakirjat ovat paperilla ja lopulliset, katson, että voin kertoa koko tarinan. Sen pituinen se.

Vuoden neljäs ja viimeinen Lapin reissu suuntautui Muotkatunturiin, Muotkan postipolulle. Tirrosta Karigasniemelle kulkeva postipolku oli minulle ennalta tuttu retkeilypalstojen kirjoituksista (kuten tämä) – mutta sielläkin vain mainintana, että sellainen on ollut.

Päivitys 7.10.2015: Muotkan postipolku on pelkkä väärä legenda. Katso selitys tästä. Jätän kuitenkin alla olevan tekstin ennalleen.

Kuka perusti Muotkan postipolun? Milloin reitti oli vilkkaimmillaan? Sellaista historiaa olisi mukava kertoa, mutta laihaksi jää nettihakujen tulos. Edes Luontoon.fi-saitin Muotkatunturin reitit -artikkeli ei mainitse postipolkua.

Sovelletaan. Museoviraston sivut kertovat Utsjoen postipolusta – liekö Muotkan polun tarina samantapainen? Reitti on kaiketi toiminut virallisena postinkuljetusreittinä Inarista Karigasniemelle 1800-luvun lopulta 1940-luvulle (sodan jälkeen voitiin kulkea saksalaisten rakentamaa tietä Kaamasesta Karigasniemelle). Alkumatka Inarin puolella lienee kuljettu hevosella Muddusjärvelle, soutaen yli, josta (Tirron kautta) jatkettu jalan, hiihtäen tai porolla erämaiden läpi Karigasniemelle.

Reitillä on ollut postimiesten yöpymispaikaksi tarkoitettuja postitupia. Jos Utsjoen reitillä posti jaettiin parhaimmillaan kolmen postimiehen voimin kolme kertaa viikossa kumpaankin suuntaan, ei Muotkan reitti liene ollut vähemmän kuljettu?

Oli miten oli, tämä oli kostein patikointini ikinä – sadetta ja sumua – mutta kameraan tarttui myös paljon värejä.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Torstaina 17.9.2015 lensin aamukoneella Ivaloon. Käytyäni Ivalossa kaupassa minua potkaisi onni, sillä ohitseni ajoivat Avokanoottiyhdistyksen itäsuomalaiset jäsenet Heno ja Terhi, jotka olivat Lapissa kouluttamassa koiraa riekkometsälle. Täksi päiväksi ei heillä ohjelmaa ollut, joten sain 50 km kyydin Tirroon, joka on Muotkan postipolun eteläinen päätepiste [karttalinkki].

Paljon kiitoksia!

Ehdittyämme polun ensimmäiselle järvelle teimme ateriaa ja ihastelimme Lapin värejä. Puissa oli yhä lehtiä.

Jatkoin järveltä eteenpäin postipolkua. Puihin ja kiviin (tiettävästi 1960-luvulla) merkityt punaiset täplät ovat yhä näkyvissä.

Polkua ei kukaan ylläpidä, joten kadotin sen yhtä mittaa.

Sitten taas löysin. Paitsi punainen pilkku myös haavanlehdet paljastavat polun.

Ken Muotkan postipolulle etelästä lähtee, saa ylittää monia soita.

Kumisaappaat olivat ehdottoman hyvä valinta, mutteivät armahda kaikelta vaivalta. Kerta toisensa jälkeen märkiä soita ylittäessäni mieleen juolahti hankala tilanne Vätsärissä 2014 kantaessani kanoottivarusteita Äälisjärveltä Isolle Rovijärvelle. Jäin tuolloin saappaineni mutaan niin syvälle, etten päässyt irti. Syli täynnä tavaroita en pystynyt kiskomaan saappaita käsin – enkä halunnut laskea tavaroita mutaan. Jumissa. Huusin kaverin apuun, heitin hänelle varusteet, minkä jälkeen onnistuin kiskomaan saappaanvarret mudasta. Huh.

Siispä tarkkana. Postipolun alkutaipaleella soiden keskiosat ovat todella märät – tein lukuisia kiertolenkkejä välttääkseni kiinni jäännin, enkä jäänyt.

Soiden ylityksien jälkeen hukkasin postipolun jokaisen kerran. En vain osunut polun kohdalle tai sitä ei edes ollut.

Yhden aistien täyteisen hetken koin, kun istuin määttäällä erään suoylityksen jälkeen. Syksy ja värit. Ei tuulta. Hiljaisuus. Mutta hei? Kuuluu rapinaa, kahahtelua. Käänsin päätä. Se hetki, jolloin koivun lehdet putoavat. Kaikkialla ympärillä sateli lehtiä. Ei tuullut. Rapinaa, kahahtelua.

Löysin polun jälleen, kun pompin Verkkojärven pohjoispuolella Vestojoen yli [karttalinkki].

Päätin päivän Mukkalompoloon laskevan Vestojoen viereen [karttalinkki]. Tässäkin on muinoin sijainnut postitupa, mutta sittemmin poltettu.

Perjantaina 18.9.2015 lähdin liikkeelle heti klo 7 jälkeen, sillä tiedossa oli, että iltapäivällä alkaisi valtava sade. Punaisia pihlajia Kuarvikoozajärven rannalla [karttalinkki].

Jos eilen oli ollut pilvistä, tänään sumu roikkui maan pinnassa. Suunnistamisesta tuli hankalaa. Alla olevan kuvan kohdalla olen kadottanut polun ja kävelemässä aivan väärään kuruun postipolulta 700 metriä itään [karttalinkki].

Näkyvyyttä ylöspäin ei ole. Otin alla olevan kuvan havainnollistaakseni, ettei kannata huiputtaa Kuarvikozzaa, Muotkatunturin korkeinta tunturia, 590 metriä meren pinnasta. Ei siellä mitään näkisi.

Jälkikäteen voin sanoa, ettei Kuarvikozza tuolla edes olisi – olin hankkiutunut jo kilometrin sivuun postipolulta.

Oli minulla GPS-paikannin, josta tajusin kulkevani väärään suuntaan (GPS-paikantimessani ei ole karttaa – näen vain suunnan, johon kuljen). Mutta eihän sitä viitsi takaisin kääntyä. On mukavaa testata suhteellisen turvallisissa olosuhteissa omaa avaruudellista hahmotuskykyä ja yrittää etsiä uusi reitti summamutikassa, vaikkei näkyvyyttä ole kuin 50 metriä.

Tietysti jos olisin halunnut, GPS-paikantimen ja kartan kanssa olisin pystynyt selvittämään sijaintini. Halusin mieluummin yrittää keksiä reitin pelkän kartan avulla. Saavuttuani Vuomajoelle totesin, että olin epäonnistunut, 2 km sivussa reitiltä. Kuljin Vuomajoen vartta, kunnes postipolku jälleen ilmaantui näkyviin. Tästä lähtien reitti olisi sama kuin vuoden 2014 Muotkan retkellä.

Vuomajoen ylityksen jälkeen postipolku kulkee Piekanaäytsin kurun läpi, minkä jälkeen polku jälleen katosi. Maasto on niin helppokulkuista, että on aivan sama onko polulla vai ei. Alla olevan kuvan karttalinkki.

Vedin sadetakkia niskaan, kun alkoi sataa. Puolen tunnin kuluttua ylitin Kielajoen, saavutin päivän tavoitteen ja pystytin teltan kosteaan maahan [karttalinkki].

Teltan suunta oli siten, että tuuli puhaltaa takaa. Hain keitto- ja juomavedet joesta. Riisuin sadevaatteet teltan eteiseen. Vedin villa-asun päälle. Asettelin varusteet paikoilleen pitempää oleskelua varten. Keittimellekin jäi tarpeeksi tilaa. Kello oli 15. Myrsky saa tulla.

Ja myrsky tuli.

Tuuli ja sade piiskasivat telttaa illan ja yön. Keittelin kaakaota ja söin keksiä. Minulla oli hyvä kirja, jota luin 200 sivua. Illalla kokkasin isomman aterian. Kun tuli kusihätä, virtsasin suurisuiseen pulloon, jota kuljetan mukana tätä varten. Vesiastioitteni koko ei ollut riittävä. Ennen nukkumaan menoa vedin sadetakin ja -housut päälle hakeakseni astiat täyteen. Muuten asuin teltassa 20 tuntia putkeen.

Lauantaina 19.9.2015 heräsin varhain. Yhä satoi, mutta vain normaalisti. Jatkoin kirjan parissa. Kun kello löi 11, olin purkanut teltan sisältäpäin. Lähdin liikkeelle viimeisten pisaroiden putoillessa. Alla olevassa kuvassa ylitän Urroaivia [karttalinkki].

En liene ainoa, joka on pannut merkille Urroaivin yksinäisen männyn. Kuvasin sen myös 2014 kävellessäni ohi.

Mikään ei ole muuttunut. Kivetkin paikoillaan.

Sivutuuli puhalsi kosteutta paljakassa. Riisuin sadevaatteet ja annoin housujen ja paidan kastua toispuoleisesti. Koivut olivat menettäneet myrskyssä valtaosan lehdistään. Pienen puron ylitys [karttalinkki].

Postipolku on Stuorroaivin ylängöllä selkeimmillään. Eksyä ei voi.

Polulta on järkevää poiketa, kun ylitetään tulviva Ratnojohka. Paras ylityspaikka on alla olevan kuvan paikkeilla. Kumisaappaiden mitta oli riittävä [karttalinkki].

Ratnojohkan ylityksen jälkeen postipolulle on helppo palata takaisin, sillä se kulkee poroaidan viertä. Vai pitäisikö sanoa poroaidan korjauspolku, sillä mönkijällä siitä on kuljettu ja siksi polku erottuu hyvin.

Sumu ja kostea sivutuuli eivät hälvenneet, kun lähestyin Stuorraäytsin rotkolaaksoa.

Stuorraäytsin rotkolaakso järviketjuineen on Muotkatunturin mittavin nähtävyys. Kuvasin sitä vuonna 2014 pohjoispuolelta, esimerkkinä alla oleva kuva (tänään olin saapunut laaksoon taustalla olevan järven takaa oikealta).

Nyt minulla oli aie kuvata kanjonia eteläpuolen korkealta rinteeltä (yllä olevan kuvan keskellä oikealla), mutta haaveeksi jäi. Sumu peittää rinteet [karttalinkki].

Jos nousee 10 metriä ylemmäs, rotkolaakson pohja alkaa hävitä utuun.

Kävelin länteen kohti Stuorraäytsin autiotupaa ja nousin järviketjua ylös. Tämän 500-metrisen järven toiselle puolelle ei näkyvyys ylety.

Saavuin autiotuvalle auringonlaskun aikoihin [karttalinkki].

Laitoin tulet kamiinaan. Ripustin vaatteet ja saappaat kuivamaan. Aah, tämä tuli tarpeeseen, sillä sade alkoi jälleen rankkana.

Sunnuntaina 20.9.2015 heräsin vailla kiirettä. Sade oli lakannut. Oli koko päivä aikaa kulkea kohti Karigasniemeä.

Aamun ensimmäiseksi toimeksi otin sarjakuvaa tuvan ovelta.

Yhdistelmäkuvan laatu on heikko. Päivä oli niin pilvinen, siis pimeä, että valotusaika on pitkä. Kameran laukaisu ei pysäytä liikettä.

Lähdin kuvaamaan Stuorraäytsin kanjonijärviä eteläreunan rinteeltä kuten oli jo eilen tarkoitus. Alla kanjonin korkeimmalla sijaitseva järvi [karttalinkki].

Sitten katse itään. Tuossa on toiseksi korkeimmalla sijaitseva järvi.

Oikeastaan kuvasin nuo molemmat sumun läpi. Olen yrittänyt poistaa udun jälkikäsittelemällä värejä, tuon paremmin en osaa.

Yltyvän sumun vuoksi palasin autiotuvalle. Lähdin kipuamaan rinnettä kohti pohjoista.

Paljakassa taas.

Olin kaukana postipolusta. Tarkoitus kokeilla jälleen sumussa suunnistusta.

Käytin GPS-paikanninta apuna sen verran, että etenin rinteessä 420-440 metrin korkeuskäyrää. Alla oleva pieni outo järvi löytyi käyrältä. Järvessä ei ole laskuojaa, vaan se purkautuu alempaan järvialtaaseen pohjan kautta [karttalinkki].

Vaellukseni tunturiylängön sumussa jatkui, kunnes sattui jotain hämmästyttävää. Taivas selkeni. Tunturiylängön valtavat mittasuhteet pääsivät oikeuksiin. Huikeaa. Näin ensi kertaa kauas. Kuvan keskellä oleva nyppylä on Vudnjoscohkka [karttalinkki].

Aurinkoa en sentään nähnyt kuten en koko retkellä. Mutta silti. Kuinka helppoa on suunnistaa, kun näkee minne on matkalla. Tässä kohteena on satula Vudnjoscohkkasta vasemmalle, jolloin kulkisin jälleen postipolkua pitkin.

Postipolku löytyikin. Leiriydyin illalla pienen lammen ääreen [karttalinkki].

Maanantaina 21.9.2015 otin tavoitteeksi saapua Karigasniemelle hyvissä ajoin. Upean mutta sumuisen avotunturin olin jo jättänyt taakse. Kuvasin vain sellaista, joka sattuisi matkan varrelle. Erikoinen oksa.

Soiden ylityksiä.

Pirunpelto täynnä vettä.

Polku alkaa laskeutua kohti Tenojokea (kuljen kuvassa ylämäkeen pelkästään valokuvauksellisista syistä).

Myös Karigasniemen puolella postipolun viereisistä puista löytyy punaisia pilkkuja (hmm, ehkä hiukan liioittelen asian innostavuutta?).

Saapuminen päätielle. Silta Karigasjoen yli.

Täällä alempana puut ovat vielä lehdessä. Näkymä Karigasjoen toisen haaran sillalta ylöspäin.

Muotkan postipolku satelliittikuvassa.

Lähikuva.

Oli minulla syykin kiirehtiä. Kiirehdin, jotta tapaisin Karigasniemen bussiasemalla Tapani Kunnaksen, toisen retkibloggarin, jonka Lapin patikointeja olen seurannut pitkään [www.tapanikunnas.net].

Valokuvan otti Juuso Jokinen, kolmas retkeilijä, joka sattui olemaan bussissa [Juuson Twitter-tili]. Kiitos! Jutustelimme 15 minuuttia kaksin ja kolmisin, kunnes bussi lähti.

Majoituin yhdeksi yöksi Camping Tenorinteen mökkiin.

Karigasniemen lisälenkki

Suihkuun en kiirehtinyt, sillä päivä ei ollut pitkällä ja olin saanut Tapanilta karttaprintit Karigasniemen takamaastoihin, jossa hän oli vaeltanut aiemmat päivät. Tämän poroaidan portin kautta kulkee reitti tunturiin [karttalinkki].

Maaruskan värit olivat juuri täällä parhaimmillaan.

Pieni Lapin ruska- ja marjaopas

Tällä retkellä söin:

Puolukkaa.

Mustikkaa.

Juolukkaa.

Variksenmarjaa.

Variksenmarjaa oli tarjolla eniten, etenkin ylätunturissa. Sen maku on mieto, mutta kokonaisflavonoidimäärä suurempi kuin muissa kotimaan marjoissa – en ole ravintotuntija, lainasin vain Wikipedia-artikkelia. :)

Suurimman osan Lapin maaruskan väreistä luo juolukka. Siitä pieni filmi.

Juolukka synnyttää useita värejä:

– punaisenvioletti, kun lehtien väri on täysin kehittynyt
– pinkki, kun punaisenvioleteilla lehdillä on aamukastetta (näkynyt useissa kuvissa tätä ennen)
– oranssi tai keltainen, kun lehtien värit ovat vajaat

Huikeimmillaan juolukka luo maastoon useita värikenttiä kuten alla.

Juolukka ei ole koskaan kirkkaan punainen. Jos sellaista näkyy, se on todennäköisesti mustikka.

Pieni ruska- ja marjaopas loppui tähän.

Palataan retkelle. Kävelin mönkijäuraa ylös tunturiin. Intouduin maan väreistä niin, että kuvasin äskeisen tietoiskun. Mönkijäura vie lopulta paljakkaan ja päättyy mutaan. Takana tavoitteeni, Meaddenvarri-tunturi.

Kuten monta kertaa aiemmin, oli kuljettava kasteisen varvikon läpi, jossa housut kastuvat ja kosteus valuu lopulta saappaisiin.

Noustuani rinnettä jonkin matkaa ihailin alla olevan metsän värejä.

Meaddenvarrin huipulta näkyy Tenojoki.

.. mutta vain hetken, sillä sumuista tuollakin oli.

Hep ja ponnistus. Meaddenvarri, 463 metriä, oli koko retken ainoa tunturi, jonka huiputin [karttalinkki].

Yhteenveto

Muotkan postipolun pituus Tirrosta Karigasniemelle on suorinta reittiä noin 80 km. Mutkitellen kuljin sitä 92 km (+ Karigasniemellä lisälenkki 11 km).

Arvelen postimiesten kulkeneen Muotkan postipolun muinoin 2 tai 3 päivässä. Itse kulutin siihen 5 päivää, joista keskimmäiset 3 päivää avotunturissa – ensimmäinen ja viimeinen päivä kulkivat mänty- ja koivumetsissä sekä suolla.

Ken helppokulkuisen avotunturin takia Muotkalle saapuu (ja sen takiahan sinne useimmiten saavutaan), hakekoon lähtöpaikan mieluummin Kaamasentien varresta: Muotkanruoktusta, Kielajoelta tai Kaamasmukasta. Sieltä matka Muotkatunturin upealle sydänalueelle on puoli päivää lyhempi kuin Karigasniemeltä tai Tirrosta.

Kaiken kaikkiaan Muotkan postipolun reittiä oli upeaa tutkia, vaikka sää ei suosinut. Oli palkitsevaa todeta, että pärjäsin sateessa ja sumussa ja varusteet toimivat – järkeä käyttäen pysyy kuivana kovallakin kelillä ja reitti löytyy, vaikkakin joskus mutkainen.

Hieno reissu. En silti usko palaavani Muotkatunturiin lähivuosina. Lapissa on muita minulle toistaiseksi tuntemattomia kolkkia, jotka kiinnostavat enemmän.

Muotkan postipolkua ei ollut koskaan olemassa.

Olen levittänyt väärää tietoa. Pahoittelen. Julkaistuani artikkelin Muotkan postipolusta 4.10.2015, vaellusaiheisilla palstoilla minua heti korjattiin [linkki].

Todisteet vastaan:

• Ei löydy autenttisia nettilinkkejä. Aivan päinvastoin: jos googlettaa, niin kirjoittamani artikkeli nousee (tänään) tilalle 2. Hyvin epäilyttävää.
• Ei löydy autenttisia historiallisia viitteitä. Aivan päinvaston: niissä Lappia käsittelevissä teoksissa, joissa kerrotaan Lapin reiteistä, Muotkan postipolusta ei ole sanaakaan.

Vaellusnetissä nimimerkki Seppo mainitsi Kansalliskirjaston digitoidut aineistot ja erikseen vuoden 1889 julkaisun ”Matkasuuntia Suomessa”, jossa selostetaan erilaisia Lapin reittejä [linkki digitoituun aineistoon]. Kun puheeksi tulee reitti Inarista Karigasniemelle (kirjassa nimellä ”Niittyvuopio”), niin matka tehdään ensin Tirrosta Vaskojokea ylös kohti Angelia (kirjassa ”Vuopion suuhun Inarijoen varrelle”) ja sitten Inarijokea pohjoiseen, kunnes tullaan Niittyvuopion taloon. Suoraa reittiä Tirrosta Niittyvuopioon ei mainita.

Vaellusnetissä nimimerkki mettäantero jopa skannasi kartan, joka on ollut irrallisena liitteenä kirjassa ”Lapin opas matkailijoita ja retkeilijöitä varten”, Suomen Matkailijayhdistys, julkaisuvuosi 1939. Karttaliite on painettu Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1938. Kuva alla.

Kulkureitit on merkitty vuoden 1938 karttaan punaisilla katkoviivoilla. Katkoviiva Inarista Angeliin on piirretty aivan samaan paikkaan kuin kirjassa Matkasuuntia Suomessa 1889. Kartassa on myös suorempi reitti Inarista Niittyvuopioon, mutta se ei kulje ”postipolun” reittiä, vaan Kaamasjoen vartta, johon saksalaiset rakensivat tien maailmansodan aikaan (tosin vähän etelämmäs).

Nuo kirjat ja kartat vuosilta 1889 ja 1938-39 olisivat varmasti maininneet Muotkan postipolun, jos sellainen olisi ollut olemassa. Mikä se maastoon merkitty reitti sitten on? Jälleen turvaudun vaellusnettiin, jossa mettäantero kirjoittaa:

Suomen Matkailijayhdistyksen retkeilyosaston julkaisema Pohjois-Suomen Retkeilykirja vuodelta 1962 esittelee polun Tirrosta Karigasniemelle. Samoin sanoin kertoo reitistä vuonna 1967 ilmestynyt Suomen Matkailuliiton retkeilyosaston kirjanen Pohjois-Suomen Retkeilyopas (4. painos). Vuonna 1975 julkaistu 5. painos kertookin sitten uusin sanoin ko. reitistä: ”Muotkan uusi viittapolku vie vaeltajansa varmasti halki tunturimaan…”

Kyseessä oli siis Suomen Matkailijayhdistyksen (Matkailuliiton) 1960-luvun alussa (?) maastoon merkitsemä Tirron retkireitti, siinä kaikki.

Yhteenveto

”Muotkan postipolku” on pelkkä väärä legenda, jota tietämättömät vaeltajat levittelevät toisilleen. Itsekin erehdyin – annoin jopa mielikuvitukseni lentää niin, että ryhdyin arvaamaan postinkantajien viikoittaista määrää perustuen Utsjoen postipolun dokumentoituun historiaan. Utsjoen postipolku on siis todella ollut olemassa (sen reitti on piirretty yllä olevaan 1938 karttaankin).

Kiitän Seppoa, mettäanteroa ja muita vaellusnettiläisiä arvokkaista tiedoista. Kiitoksen ansaitsee myös Vaellusnetin keskusteluilmapiiri, jossa kaltaiseni Lapin tiedon aloittelija saa hyvän kohtelun.

Case closed.

Kerronpa Avokanoottiyhdistyksen melontaretkestä, jota en suunnitellut. Olin vain mukana – Helvetinjärven kansallispuistossa ilman karttaa [Luontoon.fi-linkki] – kysellen alinomaa yhdistyksen sihteeriltä Pasi Talvitieltä mihin seuraavaksi? Sellaistahan se lampipoukkoilu on, kun tavoite on löytää helpoin kulkutie metsän läpi seuraavaan vesialtaaseen.

Yhteensä meloimme kolmessa päivässä 15 järvellä / lammella. Alla Iso Helvetinjärvi [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Perjantaina 25.9.2015 saavuimme lähtöjärven eli Koveron rantaan, kun aurinko oli jo laskenut [karttalinkki].

Kyseessä on julkinen veneranta, jossa puusee ja kotarakennus (lukittu). Tilaa oli usealle autolle.

En pidä pimeässä melomisesta. Niinpä olisin mielellään jäänyt lähtörantaan yöksi, mutta tämä ei ollut minun retki. Otsalamppujen valossa meloimme Koveron luoteisnurkkaan, josta kärräsimme kanootit hiekkatietä pitkin Luoma-nimiselle järvelle [karttalinkki], jota pitkin edelleen Luoman läntiselle tulipaikalle, johon pystytimme teltat [karttalinkki]. Tulipaikka oli aivan kelpoinen, tilaa noin 5-8 teltalle, puusee on.

Iltanuotiolla.

Lauantaina 26.9.2015 lähdimme liikkelle. Ruska alkaa saapua Keski-Suomeen.

Meitä oli mukana 5 henkeä. Pasi yksikkönä Gumotex-tehtaan kumikanootissa. Minä ja Chris kaksikkona Grabnerin kumikanootissa, Tiina ja Jouni kaksikkona Pakboatilla. Siis kaikki kokoonpantavilla välineillä.

Kuvassa minä ja Chris (kuva Pasi Talvitie).

Alla oleva tilanne toistui päivän mittaan. Raahausta Luomalta kohti Pitkää Helvetinjärveä [karttalinkki].

Pasi raahasi tavaransa yhdellä kerralla. Kaksikkomelojat nautiskelivat keveämmästä lastista ja kantoivat ensin varustesäkit, sitten kanootin. Tiinan ja Jounin tyylinäyte.

Tässä toinen tyylinäyte Tiinalta ja Jounilta.

Kantaa vai vetää perässä? Se taisi ratketa heillä sen perusteella, oliko alla kova polku vai märkä suo. Jos polku, kantoivat – jos suo, vetivät.

Minä ja Chris vedimme kanoottia. Helvetinjärven kasvillisuuden peittämät maastot soveltuvat kanootin vetoon hyvin. Kivet eivät täällä pilkota maan povesta (uhaten raapia kanootin rikki) niin kuin joissakin muissa Suomen erämaissa (kuten Vätsärissä heinäkuussa 2015, jossa jouduin kantamaan kanoottia yllin kyllin).

Jotkut lammet ovat todella pieniä ja tarjoavat vain lyhyen levon ennen seuraavaa raahausta. Melotaanko tämäkin, tuntuu Chris kysyvän 50-metrisellä Sammakkolammilla [karttalinkki].

Helvetinjärven kansallispuiston supernähtävyys on Helvetinkolu. Näkymä alhaalta.

Ylhäältä avautuu mainio näkymä Isolle Helvetinjärvelle [karttalinkki].

Varsinainen juttu on kuitekin 50-metrinen kuru ylhäältä alas järvelle. Turistikohde jo 1800-luvulla. Helvetinkolu.

Sikäli kuin järvien väleillä oli hiekkateitä, käytimme niitä. Tätä varten kärryt ovat tarpeen.

Ja näin ryhmä liikkuu (kuva Tiina Kujansuu).

Tiina otti lopulta käyttöön helpoimman vetokeinon = köysi kiinni melontaliivien hakaseen.

Katsotaanpa reittiä kartalla. Keltainen on melontaa, punainen tietä (kärryt) tai metsää (veto tai kanto).

Tulipaikoista suurin on Haukanhieta [karttalinkki], jossa oli ohitushetkellä 8 telttaa. En ottanut valokuvia.

Helvetinjärven kansallispuistossa on rajoituksia: avotulen teko, leiriytyminen ja kalliokiipeily on sallittu vain niitä varten osoitetuilla paikoilla. Koska lauantai-illaksi ei sopivaa tulipaikkaa ollut reitillä, parkkeerasimme teltat yksityiselle maalle jokamiehen oikeuksien perusteella [karttalinkki].

Pitkää ruohoa, ei siis mikään hyvä leiripaikka.

Eikö kansallispuiston alueelta löytäisi parempaa leiripaikkaa vaikka salaa? Kyllä varmaan, mutta koska tämän retken alla oli juuri sattunut se tapaus, jossa olin maksanut sakot yöpymisestä Kevon luonnonpuistossa, asia oli pinnalla eikä kukaan ehdotellut muuta paitsi vitsinä: ”Ei me voida yöpyä kansallispuistossa, Janne kertoo Metsähallitukselle ja käräyttää koko porukan”.

Iltayön kokeilu, nelikätinen mies.

Sunnuntaina 27.9.2015 aamu oli pilvinen.

Kävimme katsomassa tervahautaa, kuvassa taustalla [karttalinkki].

Tässä on mäntyä poltettu ja terva valunut putkea alas astiaan, selostaa Pasi Chrisille. Sitten se terva vietiin Britanniaan, jotta sinun esi-isät tilkitsivät sillä laivat vedenpitäviksi ja valloittivat laivoilla maailman.

Päivä jatkuu meloen, hiekkatietä kärräten ja välillä metsässä raahaten, jos hiekkatietä ei ole. Tämän järvien välisen kapeikon läpi pääsee meloen [karttalinkki].

Pasin tyylittelyä.

Jounin ja Tiinan tyylittelyä.

Tarkistimme alla olevan saaren. Aivan oiva leiripaikka, mutta 60 metriä kansallispuiston sisäpuolella, joten ei saa yöpyä [karttalinkki].

Tuleville Helvetinjärven rengasreitin kiertäjille tiedoksi, että alla olevan 1 km pitkän puron läpi pääsee meloen [karttalinkki].

Vain kahdessa kohdassa on ”silta”, jossa joutuu hiukan jaloittelemaan.

Helvetinjärven karpaloiden määrä oli kiitettävä.

Viimeisiä järviä. Tässä kaiketi purjehditaan.

Lopulta jälleen Koverolla.

Reitti loppui samaan pisteeseen mistä alkoi.

Minun GPS-paikannin tallensi rengasreitin pituudeksi 32 km, josta vesillä 23,5 km ja maalla 8,5 km. Maalla kuljetusta matkasta 6 km meni kärräten ja 2,5 km metsässä vetäen.

Aivan kelpo reitti kevyeen lampipoukkoiluun, joskin Chris totesi, että metsää oli liikaa. ”Tällaisia kantopätkiä minä suosin”, sanoi Chris siinä ainoassa lyhyessä ylityksessä, jolloin kantomatka oli 15 metriä [karttalinkki]. :)

PS. Pasikin kirjoitti retkestä omassa blogissaan.

Connecting Big and Small -projekti on päättynyt. Mikäs se olikaan? Noh, julkaisin helmikuussa retkiaiheisen kuvatehtävän vuodelle 2015 eli kerroin kerääväni valokuvia, joissa iso ja pieni olento vuorovaikuttavat keskenään [alkuperäisen artikkelin linkki]. Lupasin julkaista kuvat lokakuun alussa blogissa (=katso kuvat alta) ja tarjota niitä sitten johonkin retkeilyaiheiseen lehteen.

Valokuvia kertyi yhteensä 15 kappaletta. Kuvissa esiintyy yhteensä 20 olentoa (16 ihmistä, 4 koiraa). Kiitän kaikkia valokuvissa esiintyneitä sekä etenkin valokuvaajia.

Jos haluat tarkastella valokuvia suuressa koossa, tässä gallerialinkki.

Luonnostelin alkuperäisessä artikkelissa neljä menetelmää, joilla syvyysulottuvuus saadaan valokuvasta katoamaan, jolloin olennot eri etäisyyksillä vaikuttavat olevan tekemisissä keskenään. Luokittelen kuvat alla tämän perusteella.

Menetelmä 1 = Kamera maan tasolla

Tässä menetelmässä horisontti on kuvan alareunassa.

Menetelmä 2 = Kamera-objekti-maa -linja

Tässä menetelmässä pienempi olento on osittain jonkin esineen takana.

Menetelmä 3 = Objekti ilmassa

Tässä menetelmässä syvyysulottuvuus katoaa, koska pienempi olento on ilmassa.

Menetelmä 4 = Iso pää ja varjo

Tässä menetelmässä iso olento näkyy kuvassa vain osittain (iso olento voi olla pelkkä käsikin).

Toisaalta

Luokitteluni ei ole täydellinen, sillä seuraava kuva on pienen olennon kannalta menetelmän 1 mukainen mutta ison olennon kannalta menetelmän 4 mukainen.

Seuraava kuva on puolestaan pienen olennon kannalta menetelmän 3 mukainen mutta ison olennon kannalta menetelmän 4 mukainen.

Valokuvaajat

Seuraavissa valokuvissa laukaisinta on painanut Rami Aapasuo. Kuvissa on Markus Thomenius. Kuvat on otettu Boliviassa Salar de Uyunin suola-aavikolla 5.12.2014. (Suola-aavikon pelkistetty tyhjyys suorastaan pakottaa pelleilemään – kannattaa tehdä Google-kuvahaku ”Salar de Uyuni” ja kelata alaspäin mitä muut ovat keksineet.)

Seuraavan valokuvan on ottanut Minna Lumirae. Kuvassa on Sini Vepsä, Tuija Makkonen ja Marita Vokkolainen. Kuva on otettu Pöyrisjärven erämaa-alueella 21.6.2015. (Hmm, tulee aivan mieleen jotkut näkemäni luontokuvat, jossa orava tai kettu katsoo luontokuvaajan kameraan tai piilokojun reiästä sisään.)

Yhteenveto

Vaikka valokuvia on kelpo määrä (15), valokuvaajia on vain kolme, sillä kaikki loput valokuvat ovat minun ottamiani. Kolme on vähän. Tässä mielessä on tunnustettava, että projekti epäonnistui. Tämä kuvatehtävä oli liian vaikea?

Onnistuin kuitenkin houkuttelemaan eri retkillä muita ihmisiä valokuviin. Jos haluat tarkistaa keitä kuvissa on ja missä kuvat on otettu, avaa gallerialinkki ja klikkaa sitä kautta yksittäisiä kuvia. Näin esille tulee lisätietoa.

Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille! Onko tässä aineksia lehtijuttuun, selvinnee lähiaikoina. :)

Lauantaille 24.10.2015 sattui täydellinen tuuli-ikkuna meloa kumikanootilla Segelskärille. Hemmetin tyhmä ajatus, koska se on ihan ulkomerellä [karttalinkki].

En edes olisi keksinyt mennä Segelskärille, jos pari tuntemaani Helsingin Melojien kajakkimestaria eivät olisi käyneet siellä viikoa aiemmin tunnelmia välittämässä (oli mm. nähty hylje rantakalliolla). Näin se sosiaalinen media toimii – joku tekee ensin jotain ja se toimii inspiraationa muille, jotka tekevät myös.

Kirjoitin tuohon alkuun ”hemmetin tyhmä ajatus”, ja se on varoitukseksi niille, jotka lukevat tätä blogia ja yrittävät mennä Segelskärille, koska minä olen puolestani inspiroinut heitä. Älkää menkö, sillä Segelskär on tosiaankin ulkomerellä.

Mutta lähdetäänpä alusta.

On lauantai 24.10.2015 – kello on 8:45 Lappohjan uimarannalla [karttalinkki].

Ulappa on mitä rauhallisin. Olemme lähdössä Segelskäriin Mikan kanssa kahdella kumikanootilla.

Upea aamu.

Segelskäriin on linnuntietä reilut 16 km. Emme melo sinne suoraan vaan pieniä etappeja saaresta toiseen, jotta saamme taukoja sopivin välein. Alla Kalvönin ja Spattenin välinen kapeikko [karttalinkki].

Reitti kulkee edelleen Tvärminnen uloimpia saaria hipoen. Vihdoin tulee viimeinen isompi saari, Långskär, josta on lähdettävä pitkälle meriylitykselle [karttalinkki].

Matkaa Segelskäriin on vielä 8,7 km.

Ennen retkeä olin katsonut sääennusteita (tunnin tarkkuudella, esim. yr.no) ja havainnut, että Långskäristä Segelskäriin olisi aamupäivällä leuto 1-2 m/s myötätuuli. Iltapäivällä tuulen suunta kääntyisi ja niin saisimme paluumatkallekin sivumyötäistä tuulta 3-4 m/s.

Pääsimme kyllä Segelskärille.

Syötiin.

Lähdettiin kiertämään saarta, jos jossain rannalla olisi hylje – olihan se hylje viime viikollakin näyttäytynyt.

Siinä vasta täydellinen uima-allas hylkeelle.

Entäpä tuo allas?

Ei hyljettä.

Todettiin saari kumminkin kaikin puolin upeaksi – etenkin jääkauden pyöristämät kalliomuodot (kuvissa näkyvä valkoisista tiilistä rakennettu mökki ei ole lukossa vaan toimii hätämajoitteena, jos joutuisi myrskyn vangiksi).

Melottiin pois eri reittiä. Tuulen voima ja suunta olivat paluumatkallakin sitä mitä ennusteissa luvattiin.

MUTTA sen tällä retkellä totisesti opin, että ne hiton tuuliennusteet eivät riitä.

Pitäisi tietää myös millainen tuuli oli päivää aiemmin toisella puolella Itämerta, koska siitä riippuu mainingin suunta ja koko ulkomerellä. Eivät ne mainingit nyt tosin niin suuria olleet, että tämä retki olisi läheskään vaaralliseksi muuuttunut (aallonkorkeus 40-50 cm), vaan aivan rauhallista tahtia kuitenkin voitiin edetä (ainakin minä).

Sen verran jatkuva aaltoilu kuitenkin hidasti matkantekoa, että ehdimme Byxholmenin retkisatamaan vasta auringon laskettua [karttalinkki].

Kodan ja kamiinan rakensimme pimeässä (kuva aamulta, hmm, miksi mieleeni tulee Muumi-kirjojen mörkö?)

Kaikki hyvin, mutta silti. Oli olemassa asia, jota minä en huomioinut ja jonka tästedes huomioin aina.

Tiivistelmä:

• Älä lähde kumikanootilla ulkomerelle.
• Jos kuitenkin lähdet, katso tuntikohtaiset tuuliennusteet Ilmatieteenlaitoksen sivuilta tai esim. yr.no.
• Katso aina myös ennustettu aallonkorkeus Ilmatieteen laitoksen sivuilta tai esim. Aaltopoiju-palvelusta (klikkaa poijun kuvaa) – kiitän Helsingin Melojien Ilkka Salmea näistä linkkivinkeistä!

Miksi yhä sinne Nuuksioon menet, kysyi naapuri, etkö ole jo kaiken siellä nähnyt? Ehkä olen, vastasin, mutta nyt kun tunnen Nuuksion maastot, ne ovat hyvää materiaalia viedä sinne uusia ideoita ja tehdä hupsuja filmejä.

Tässä 58 sekunnin filmissä kokeilin uutta trikkiä – metsäakrobatiaa. Paikaksi valitsin Hiidenpesän luolan takaisen louhikkoisen kalliometsän, josta alla oleva kuvakin on [karttalinkki].

Pidemmittä puheitta filmi.

Vaikka filmi kestää alle minuutin, sen kuvaamiseen kului 5 tuntia – siitä 1,5 tuntia kuvauspaikkojen etsintään. Maasto ei tarjonnut niin hyviä kuvauspaikkoja kuin ennakoin. Olisin kaivannut silokallioita sekä silokallion viereisiä tasaisia pystykallioita – käsitätte kyllä miksi, kun katsotte filmin.

Herra akrobaatilla ei ole vielä nimeä. Ehkä se löytyy seuraavaan filmiinsä mennessä? :)

Hieno fiilis. Tällä kerralla ideoimani hupifilmi onnistui poikkeuksellisen hyvin. Kiitos kuuluu aivan mahtavalle tiimille: Henri Hemppa Modig, Tuula Klen, Iia ja Virva Vuorenpää sekä minä käsikirjoittajana ja ohjaajana. Alla olevassa kuvassa koko huikea tekijäjoukkue juhlii 21.11.2015 Nuuksion Kolmoislampien välisellä sillalla [karttalinkki].

Pitemmittä puheitta filmi.

Nuuksion poluilla oli päivän mittaan paljonkin vastaantulijoita. Monenlaisia hämmästelyjä saatiin kuulla varusteistamme, mutta yleensä linja oli: En tiedä mitä teette, mutta mukavalta näyttää.

Havainto oli oikea. Päivään kuului paljon naurua. :)

Julkaisukynnykseni on korkea. Jotain *tarpeeksi* erikoista pitää olla, jotta retkestä kertoisi. Nyt kerron neljästä loppukesän ja syksyn jämäretkestä, joissa kynnys ei ylittynyt, mutta otin kuitenkin rutkasti kokeellisia valokuvia. Suomenlahden ja Nuuksion kuvia, olkaapa hyvät.

1. Melontaretki Kivenlahti – Lauttasaari – Ulko-Hattu – Kivenlahti 15.-16.8.2015

Meloin Kivenlahdesta Lauttasaareen. Kanootin kyytiin tuli siskon perhe, jonka kanssa vietimme aikaa Ulko-Hatussa, pienessä saaressa Lauttasaaren edustalla [karttalinkki]. Ohjelmaan kuuluu aina tutkimista, kivien ym. materiaalin keräystä, rakentelua, askartelua. Löysin 36 pyöreää kiveä. Kokosin seuraavan.

Olin yötä Käärmesaaressa. Meloin seuraavana päivänä kotiin.

2. Telttaretki Rövarenille 29.-30.8.2015

Taas liikkeellä siskon perheen kanssa – tällä kertaa Espoon saaristoveneellä yöksi Rövaren-saarelle [karttalinkki]. Jatkoimme kahden viikon takaista kivirakentelua. Tein kaulakorun.

Ilta pimeni. Kuu purjehti taivaalle.

Pimeni lisää. Kuu nousi.

On ollut kauan mielessä, että voisi hyödyntää auringonlaskun värejä ja tehdä silhuetteja. Kokeilin sitä. Aihe syntyi siitä, että olin joskus kiekonheittäjä (minulla on yhä Vantaan Salamien miesten seuraennätys 54,10 m).

Myöhemmin syksyllä yritin silhuettia kahdella ihmisellä, kun oltiin Helvetinjärvellä melomassa.

Tähän temppuun täytyy vielä palata…

3. Melontaretki Tammisaari – Gölisnäs – Inkoo 17.-18.10.2015

Lähdin varhain liikkeelle Tammisaaren leirintäalueelta [karttalinkki].

Jomalvikin kanavan silta on pläkässä graafisen upea [karttalinkki].

Kalastajat ohittivat minut juuri ennen kanavaa.

Kalamiehet hommissa. Vesi höyryää. Aamulla oli pakkasta.

Pysähdyin syömään Små Ramsörarnalle ja asettelin kanootin huikeaan vastavaloon [karttalinkki].

Auringon säteet paistoivat yksijalkaiseen mieheen.

Nousin lentoon.

Taas vesille. Kävin verryttelemässä jalkoja Ådgrundetilla, jossa oli mielenkiintoinen kuvio [karttalinkki].

Ihailin puulaivaa upeassa säässä.

Zoomailin myöhemmin valokuvista, että laivan nimi on Naantali.

Jatkoin yöksi Gölisnäsin retkisatamaan, joka on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen leirisatama [karttalinkki].

Luen kirjaa teltassa, kuulen puhetta.

– Hei elämäntapaintiaani. Tuu saunaan meidän kanssa.

Mistä tulen, kuka olen, kyselevät miehet lauteilla. He ovat laittamassa Gölisnäsin retkisatamaa talviteloille Hyvinkään purjehdusseuran piikkiin. Aitat ja mökit siivotaan ja lukitaan. Mahtavaa toimintaa, kehun, mutta nyt lähden, enempää en voi saunoa, muuten juon koko vesivarastoni tyhjäksi, tarvitsen huomennakin.

– Päärakennuksesta saat vettä.
– Tuhannesti kiitoksia.
– Kiitos ittelles. Me ollaan niin kyllästyneitä toisiimme, että tarvitaan välillä uusi juttukumppani.

Meloin seuraavana päivänä Inkooseen.

4. Patikointiretki Nuuksion Valkealammen ympäristöön 28.-29.11.2015

Kun Mikan kanssa retkeilee, mukana on kota ja kodassa kamiina. Se on viileässä säässä luksusta (ulkona pakkasta, kodassa +15°C). Kota seisoi Valkealammen leiripaikalla, jonne polttopuut piti kantaa, koska puuhuoltoa ei ole [karttalinkki].

Hetken mielijohteesta olin pakannut laukun pohjalle frisbeen. Kun mukana oli myös rulla mustaa teippiä, keksin frisbeelle käyttöä. Eikö tuo kota ole vähän kuin Muumi-kirjojen mörkö?

Kuva syntyy näin: Laitan kameran ottamaan 10 kuvaa 2 sekunnin välein. Liikutan frisbeetä, jotta yksittäisiin kuviin syntyy kaikki silmät. Loppukäsittely tapahtuu kotona kopioimalla eri kuvien silmiä ja ukkoja yhteen kuvaan (se on helppoa, koska kuvissa on sama rajaus).

Silmäidea on samaa perua, jota käytin vuonna 2013 Tuijotus metsässä -sarjakuvassa.

Toinen yritys.

Kolmas yritys. Taustalla oleva komea järvi on Pöksynhaara [karttalinkki].

Loin hienoissa maisemissa myös monikollisia kävelykuvia. Tekniikka on sama kuin silmäkuvissa. Parhaimmillaan monikkokuva kertoo olennaista lisätietoa maaston muodoista.

Valkealammen telttapaikka [karttalinkki].

Valkealammen uintipaikka.

Pöksynhaaran telttapaikka [karttalinkki].

Pöksynhaaran lippaluola [karttalinkki].

Pöksynhaaran itäinen maisemakallio [karttalinkki] – kuvan keskellä aurinkoisessa niemessä on Pöksynhaaran telttapaikka.

Pöksynhaaran läntinen maisemakallio [karttalinkki] – tämänkin kuvan taustalla on Pöksynhaaran telttapaikka.

Pikku-Pöksynhaaran suolampi [karttalinkki].

Ison Majaslammen pohjoispuolen maisema [karttalinkki].

Ison Majaslammen itärannan kaunis maisema [karttalinkki].

Pienen Majaslammen epävirallinen telttapaikka [karttalinkki].

Espoon korkein kohta, 114 m 20 cm [karttalinkki].

Matkalla kohti Kakarlampea.

Kakarlampi [karttalinkki].

Pohjois-Nuuksion maisemien kauneus on harvojen tiedossa. Emme nähneet viikonlopun aikana ketään muita.

Hyvää joulua, toivottaa Avisuora-blogi.

Tämä joulufilmi kuvattiin Nuuksiossa 12.12.2015. Kutsuin porukan kasaan sosiaalisessa mediassa. Ennakkotehtäväksi annoin keksiä 10-15 sekunnin tanssiaskelluksen (koreografian). Kukin opettaisi askeleet toisilleen – sitten kuvataan Nuuksion hienoissa paikoissa kuten Hynkänlammella [karttalinkki].

Miten tästä kaikesta syntyy tarina, sen paljastin etukäteen vain Eppu Blomqvistille, joka lupautui pääosaan. Paljon kiitoksia rempseille tanssijoille Tuula Klen, Nina Wikman, Pia Hyle, Katja Lehtola. (Aivan filmin lopussa myös minä ja mun tanssi.)

Pitemmittä puheitta filmi (tanssin keksijä johtaa tanssin).

Pari kommenttia tanssijoiden kotijoukoilta, jotka näkivät filmin viikko sitten:

• Kreisii! Toivottavasti mäkin olisin yhtä sekasin sun ikäsenä.
• Iskä mä en olis uskonu susta.

Hauskaa oli. Jos ette usko, alla makeimmat epäonnistumiset.

Rauhallista joulun aikaa. :)

Tammikuun alun -20ºC pakkaset houkuttelivat kokeileman temppua, jonka muistin nähneeni joskus valokuvissa. Kun heittää ilmaan kiehuvaa vettä, vesi jäätyy salamana ja sataa lumena maahan.

Se toimii. Yllä olevan kuvan otin 14.1.2016 (lämpötila -12ºC).

Jos on pimeää, vastaavaa kuvaa kannattaa yrittää katulampun vieressä (7.1.2016, lämpötila -22ºC).

Enkä tietysti jättänyt kokeiluja tähän. Toimiston porukalla kokeiltiin ryhmäkuvaa (8.1.2016, lämpötila -19ºC).

Tämä kuva meni pieleen sikäli, että osa vedestä meni suoraan kollegan (Katin) takkiin eikä ehtinyt muuttua lumeksi. ”Sehän aivan kuin räjähti”, sanoi toinen kollega kuvan ulkopuolella.

Onneksi mukana on aina kaksi termospulloa, jotta voi yrittää toisen kerran.

Maassa makaava valokuvaaja Timo Honkanen sai tästä mahtavan otoksen.

Harmittavaksi asiaksi jäi vain se, että taustataivas ei ollut sininen.

Koska pullon pohjalle jäi kuumaa vettä, heitin loput vedet ylhäältä alas .. joskaan alla olevassa kuvassa ei ole enää eroa, olisinko vain lapioinut lunta Katin niskaan.

Lisää hienoja kuvia löytää vaikkapa Googlen kuvahaulla ”hot water cold air”.

Mihin ilmiö perustuu? Pitääkö veden olla kiehuvaa? Eikö kylmä vesi toimi? Kyseessä on Mpemba-efekti [Wikipedia] ja sen mukaan veden tosiaan täytyy olla kuumaa.

Tekemieni kokeilujen perusteella pakkasen määrällä on väliä. Kun pakkasta oli -12ºC (ensimmäinen kuva), osa vedestä putosi takaisin kasvoilleni – ei kuitenkaan kiehuvana vaan lämpimänä. Kun pakkasta oli -22ºC, kaikki ylös heitetty vesi muuttui lumeksi.

Aivan lähipäivinä ei Suomessa ole -20ºC pakkasia missään, mutta kun on – mars ulos vettä heittämään!

Tässä kokemuksia La Palmalla patikoinnista 16.-23.1.2016 (La Palma on Teneriffasta 90 km luoteeseen). Blogi-ideologian vastaisesti kokoan tähän artikkeliin kaikki La Palmaa koskevat retket ja havainnot, jotta tämä palvelisi paremmin lukijaa.

(Muita kirjoittamiani Atlantin patikointiartikkeleita: Gran Canaria, Teneriffa, La Gomera, Azorien São Miguel, Azorien keskisaaret, Färsaaret.)

Aloitetaan.

Käytin patikoidessa Paddy Dillonin kirjoittamaa Walking on La Palma -kirjaa vuodelta 2011, jota suosittelen. Kirja esittelee yhteensä 45 reittiä, joiden korkeuserot ja aika-arviot helpottavat suunnittelua – samoin tieto miten pääsee reitin alkupisteeseen ja lopusta pois (usein bussilla). Kaikki kirjan reitit ovat käveltävissä yhdessä päivässä, mutta jotkut ovat kovin vaativia (niistä myöhemmin lisää). Kirjan oheen kannattaa hakea turisti-infosta kelpo kartta (ilmainen), jossa patikointireitit näkee laajemmassa yhteydessä.

Kerrataan perusasiat.

Suoria lentoja ulkomailta La Palmalle ei monta ole, mutta Berliinin kautta pääsee perille (Air Berlin).

Laivaliikennettä La Palman ja Teneriffan välillä on muttei joka päivä. Aikatauluja löytyy Armas– ja Fred Olsen -yhtiöiden sivuilta.

Retkikaasu ostetaan espanjankielisissä maissa rautakaupasta (ferreteria). Kattilat sun muut ateriointivälineet tuon Suomesta.

Retkiruoaksi kaupasta saa säilykkeitä (mm. monia lihapullalaatuja), riisiä, pätkittyä spagettia, puurohiutaleita. Jos joku ihmettelee, että mainitsen tästä, niin voin kertoa, että esim. Etelä-Amerikassa kaupoista ei lihasäilykkeitä saa – La Palmalla ei onneksi tarvitse turvautua tonnikalaan.

Vettä voi juoda hanasta, sillä La Palma on puhtaan veden suhteen omavarainen. Maanalaiset vesivarastot purkautuvat lähdepuroina suoraan vuorten rinteistä, mikä mahdollistaa vesitäydennyksen joillakin reiteillä. Itse kannoin kuitenkin veteni repussa enkä maistellut lähdevesiä.

Bussireitistö on La Palmalla on kohtalaisen kattava. Reitistön akselin muodostavat pääkaupunki Santa Cruz de La Palma sekä itärannikon Los Llanos. Näiden kaupunkien väliset kolme bussireittiä kulkevat pohjoisrannikon kautta, etelärannikon kautta sekä suoraan saaren halki vuorten läpi (muitakin bussireittejä on). Aikataulut mahtuvat kaksipuoleiseen A4-monisteeseen, joka on saatavilla turisti-infoista ja hotelleista sekä online tästä linkistä (saari mahtuu 46 x 26 km neliöön). Patikoijan kannalta harmittava seikka on, että bussilla ei pääse muutamiin keskeisiin patikoinnin lähtöpisteisiin – siitä myöhemmin lisää.

Aurinko pysyttelee La Palmalla horisontin yläpuolella tammikuussa 10 ja puoli tuntia (klo 8:00-18:30). Pimeä tulee nopeasti. Kiitän GPS-paikannintani, joka kertoo montako tuntia on auringonlaskuun.

Leirintäalueita La Palmalla on muutamia, mutta mikään niistä ei ole kätevässä paikassa bussireitistöön nähden. Jokamiehen oikeutta ei ole, mutta villitelttailua kuulemma tapahtuu. Koska olin ottanut teltan mukaan, nukuin yhden yön ihan virallisesti ja luvan kanssa Caldera Taburienten leirintäalueella (luvan saa kansallispuiston infosta, Centro de Visitantes Parque Nacional).

Patikointireitit ovat La Palmalla selkeitä, muodostaen koko saaren kattavan verkoston – tämä on merkittävä ero Teneriffaan ja Gran Canariaan, joissa vastaavaa polkuverkostoa ei ole, vaan reitit ovat enimmäkseen yksittäisiä.

Polkujen tärkeissä risteyskohdissa on viittoja.

Reitistöjä on rinnakkain kaksi ja kylttejäkin erilaisia, keltainen (paikallisreitit, PR-LP) ja punainen (pääreitit, ylemmässä kuvassa punaisella taustavärillä tai alempana erillisessä kyltissä, GR NNN).

GR 130 kiertää saaren ja GR 131 läpäisee sen pituussuunnassa komeimmalta kohdalta. La Palman GR-reittejä voi tarkastella myös netissä tästä linkistä.

Jos polun mutkassa ei näy kylttiä, kannattaa etsiä katseellaan värikoodeja – paitsi punaisia ne voivat olla myös keltaisia.

Alla ”the path continues this way”.

Reitistöjen keskeisissä pisteissä (taukopaikoilla) on infotauluja. Tämä on El Pilarissa.

Tuo ei ole aivan edustava kuva, sillä infotaulun sisältö on enemmänkin tällainen (sisältäen mm. korkeuskäyrät kolmelle Los Andenesin läpi kulkevalle reitille).

Vaelluskengät vai lenkkarit? Otin mukaan kahdet lenkkarit ja valinta oli hyvä, kun sadetta tuli vain yhtenä yönä. Moni muu käytti raskaampia vaelluskenkiä eikä sekään huono valinta ole.

Polkuni satelliittikuvan päällä.

Sitten patikoimaan. Kerron reiteistä, joita kävelin, mutta kukin valitkoon omat reittinsä.

Lauantaina 16.1.2016

.. otin ensin bussin Santa Cruzista Fuencalienteen, saaren eteläosaan. Lähdin kävelemään Walking on La Palma -kirjan reitin 45 loppuosaa kohti Faro de Fuencalienten majakkaa – siis 900 metriä mäkeä alas. Ohitin aluksi Volcan San Antonion aikeena palata sinne takaisin iltapäivällä.

Nousin tunnin kuluttua Volcan Teneguian päälle katsomaan maisemaa kuin kuussa.

Volcan Teneguian kraateri (edessä) muodostui 1971 purkauksessa. Ylhäällä silhuettina on Volcan San Antonio, jonka olin ohittanut (se purkautui 1677).

Volcan Teneguia on melko epämääräisen muotoinen. Alla oleva lisäke on meren puoleinen huippu.

Jatkoin alas kohti La Palman eteläkärjen majakkaa. Tulivuorihiekan tummentamat polut ovat yllättävän sävykkäitä.

Majakalle saavuin juuri sopivasti hypätäkseni pikkubussiin, jolla pääsin rinteen takaisin ylös.

Tässä vaiheessa on sanottava, että La Palman bussiaikataulujen lukemista hankaloittaa se, että paikoilla on tuplanimiä:

• Fuencaliente = Los Canarios
• San Pedro = Brena Alta
• Villa de Garafia = Santo Domingo

Esim. yllä olevassa kuvassa bussin etuikkunassa lukee ”203 Fuencaliente”, mutta aikataululehtisessä linjan 203 kohde on ”Los Canarios”. Sama paikka silti.

Jäin bussista San Antonion tulivuoren kohdalla. Kyseessä on turistinähtävyys ja museo, jossa on sisäänpääsymaksu. Poimin museon tarjonnasta seuraavan kuvan, johon editoin päälle purkausvuosia.

Saaren yläosan keskellä oleva Caldera Taburiente on silmiinpistävä (kaldera = romahtaneen tulivuoren kattilamainen laakso). Tämä kaldera ei muodostunut tulivuoren räjähtäessä (kuten tavallista), vaan selkeä mereen viettävä muoto syntyi eroosion vaikutuksesta. Siis samalla tavalla kuin liian jyrkiksi rakennetut hiekkakasat lopulta sortuvat.

San Antonion tulivuoren kraaterin reunaa pääsee kävelemään. Pohjalla kasvaa kanarianmäntyjä.

Kraaterin reunaa voi kulkea puoli kierrosta. Polun päässä on näköalatasanne, josta aukeaa maisema etelään.

Merta vasten näkyy Volcan Teneguian huippu, jossa kävin aiemmin. Horisontin sumussa näkyy Hierro, eteläisin Kanariansaari.

San Antonion muoto on pyöreä, mutta kraaterin muotoa on hankala hahmottaa sen reunalta.

Pyöreys näkyy kuitenkin hyvin satelliittikuvasta [Google Maps -linkki].

Palasin bussilla Santa Cruziin. Kävelyä 11 km.

Sunnuntaina 17.1.2016

.. minulla oli yhä ongelma, ettei Air Berlin ollut tuonut laukkuani. Päätin tehdä toisen lyhyen patikoinnin ja tutkia La Palman rinteiden lähdevesiä = Walking on La Palma -kirjan reitti 2.

Otin bussin San Pedroon (eli Brena Altaan), jonka keskustasta kävelin ulos opaskirjan ohjeiden mukaan. Rinne kylpi aamuauringossa.

Ohjeiden mukaan löytyi polun alku ja lopulta metsäpolku, joka nousi laakeripuumetsään.

Polku kulkee viiden rinnelähteen kautta. Mikään niistä ei ole erityisen näyttävä, sillä vesi on nykyisin putkitettu yhdyskuntakäyttöön. Alla malliksi Fuente Espinel, jossa vettä näkyy, kun luukun avaa.

Myöhemmin kuulin, että pohjoisrannikolla olisi näyttävämpiä rinnelähteitä, joissa vesi purkautuu rinteestä roiskuvina putouksina. Jos se kiinnostaa, niin kyseessä on Walking on La Palma -kirjan reitti 31.

Juoksu on La Palman urheilua. Päivän mittaan minut ohitti usea juoksija.

Palasin San Pedroon. Koska päivä ei ollut pitkällä, kävelin reittiä 35 San Pedrosta kohti Santa Cruzin hotelliani. Reitin paras nähtävyys on Buenavistan näköalakukkula.

Tuolla rinnemetsissä olin hetki sitten tarponut.

Näköalakukkulan toisella puolella on mahtava maisema Santa Cruziin 400 metriä alempana.

Santa Cruzin eteläosa sijaitsee tulivuoren kraaterissa. Alla todisteeksi pari päivää myöhemmin bussin ikkunan läpi otettu räpsäys (näköalapaikka on kraaterin reunalla).

Kaupungin pääkadulta kraaterin havaitsee korkeana rinteenä.

Takaisin reitille 35, joka kulkee Buenavistan jälkeen alas kapeita katuja.

Jyrkkiä kapeita katuja.

Santa Cruzin maasto asettaa rakentamiselle kiinnostavia haasteita. Tähän 100 metriä leveään pitkulaiseen laaksoon mahtuu 1500 asukkaan lähiö ja yksi katu.

En yleensä kuvaa kaupunkeja, mutta olkoon tämä poikkeus, sillä oikeastaan katson näissä kuvissa ihmisen kekseliäisyyttä enkä kaupunkia.

Kävelyä 15 km, 600 nousumetriä.

Air Berlin toimitti laukkuni illalla. Teltta ynnä muut retkivarusteet vihdoin saapuivat.

Maanantaina 18.1.2016

.. otin bussin Caldera Taburienten kansallispuiston infoon (Centro de Visitantes Parque Nacional), joka sijaitsee La Palman keskusvuoriston itäpuolella. Bussi ei kulje vuoren yli vaan tunnelia pitkin läpi.

Tavoitteeni oli kävellä Walking on La Palma -kirjan reitti 15 ja huiputtaa Pico Bejenado, joka reunustaa Caldera Taburiente -kattilalaakson eteläpuolta. Otin kansallispuiston infosta taksin La Cumbrecitaan (8 euroa), joka itsessään on upea paikka.

Googlen katunäkymäautokin on tässä käynyt [Google-katunäkymä].

Kävelin kiemurtavaa rinnepokua ylös. Pian saavutin huikean poseerauspaikan.

Kattilalaakso on kuvassa vasemmalla puolella.

En pysty valitsemaan kumpi on parempi joten toinen kuva.

Polku jatkuu vinossa rinteessä.

Parin tunnin kuluttua Pico Bejenado.

Toinen kulma.

Evästelin ja lähdin alas sveitsiläispariskunnan kanssa.

Yllä olevan kuvan taustalla on matalampi huippu Roque de Los Cuervos, johon seuraavaksi kävelin.

Kanarianmännyt ovat niin graafisia.

Palasin La Cumbrecitaan, josta sain kyydin kansallispuiston infoon, josta edelleen bussilla Santa Cruziin. Kävelyä 10 km, 600 nousumetriä.

Tiistaina 19.1.2016

.. lähdin kävelemään volcano trackia eli Walking on La Palma -kirjan reittiä 45, tarkemmin sen alkuosaa – lopunhan olin kävellyt jo 3 päivää aiemmin. Volcano track on La Palman yksittäisistä patikointireiteistä tunnetuin.

Tämänkin päivän aloitin ottamalla bussin kansallispuiston infoon. Sieltä jatkoin taksilla El Pilariin (12 euroa), joka on monen patikointipolun alkupiste. El Pilarin valtavien kanarianmäntyjen tunnelmaa voitte aistia Googlen katunäkymästä.

Aamu oli viileä ja maa osin jäässä. Brittiryhmä lähti samalla hetkellä kuin minä.

Alkureitti kulkee metsässä. Silloin tällöin aukeaa näkymä Caldera Taburienteen.

Puolitoista tuntia kuluu, kunnes näkymä avartuu. Kuvaussuunta on pohjoiseen, eli sama kuin edellä. Eilinen huippu Pico Bejenado näkyy taustalla.

Pidin ruokataukoa Volcan Hoyo Negrolla. Tämä syntyi vuoden 1949 purkauksessa.

Maastossa tämä ei vaikuta pyöreältä kraaterilta, mutta satelliittikuvassa se on sellainen [Google Maps -linkki].

Seuraava huikea maisema on Durazneron laavatasanko. Tämäkin syntyi 1949.

Polku ei laskeudu tasangolle vaan jatkuu tumman maiseman läpi. Metrin leveältä polulta ei voi eksyä.

Katse taaksepäin. Myötävalossa äskeiset tummat vuoret ovat ruskeita.

Korkeimmillaan volcano track nousee 1950 metriin.

Reitin seuraava kiinnostava tulivuori on Volcan Martin, joka syntyi 1646 purkauksessa. Alla olevan kuvan terävä kärki on tulivuoren kraaterin oikeanpuoleinen rinne.

Tein sivulenkkiä nähdäkseni kraaterin syvyyksiin.

Sillä välin kolme italialaisnaista käveli alhaalta ohi.

Maaston värit ovat huikeat. Kun valo hohtaa kanarianmännyn pitkissä neulasissa, se vain korostaa maaston kontrastiväritystä, joka on suomalaiseen makuun outo.

Vielä yksi kuva-arvoitus. Miksi 30-50 senttiset laavakivikeot ovat järjestyneet noin suoriin riveihin? Tämä ei ollut ainoa paikka, joten en heti usko ihmisen tuota tehneen. Vaaleammat alueet laavakivien ympärillä ovat kanarianmäntyjen ruskeita kuivia neulasia, joita tuuli järjestää laavakekojen viereen.

Kyselin asiaa jo sosiaalisessa mediassa geologitutulta, mutta vastausta arvoitukseen ei löytynyt.  Ehkä tuo on sittenkin ihmisen tekemä puunistutuskokeilu – keot ovat alunperin suojelleet taimia, joista mikään ei menestynyt ja kokeilu hylättiin.

Jutustelin loppumatkan italialaisten kanssa.

Päätin kävelyn Fuencalienteen, josta palasimme koko ryhmä bussilla Santa Cruziin. Kävelyä 19 km, 600 nousumetriä.

Keskiviikkona 20.1.2016

.. matkustin aamubussilla pohjoisrannikolle Villa de Garafiaan, joka on toiselta nimeltään Santo Domingo (ensimmäistä nimeä käytetään kartalla, toista bussiaikataulussa). Kyseessä on Walking on La Palma -kirjan reitti 40, jota kuulin kehuttavan kauneimmaksi rannikkoreitiksi.

Parisataa metriä kuljettuani reitti poistuu asfaltilta ja putoaa rotkoon.

Jälleen merkinnät ovat selkeät.

Alkumatkan merinäkymää.

Polku kulkee kaktusten keskellä.

Näiden miesten työnä on kunnostaa tämä reitti vielä helpommin käveltäväksi ja selkeämmäksi.

Vastaan tuli mies maalisankon kanssa. Piti ihan kokeilla seuraavaa merkkiä.

Tälle reitille tullaan tämän näkymän takia.

Useat lopettavat kävelyn edessä olevaan kylään (Don Pedro) ja soittavat taksin paikalle – tai ainakin näin muut patikoijat kertoivat minulle tekevänsä.

Itse jatkoin kohti Francesesia, sillä tämän jälkeen näkymät vain paranevat.

Jälleen mäkeä alas meren tasoon ja sitten takaisin ylös.

Näkymä sinne mistä tulin.

Vielä yksi näkymä pohjoisrannikolle. Alla oleva kylä on La Fajana.

Upea rannikkoreitti.

Yritin kävellä tämän reitin Walking on La Palma -kirjan suositusaikaan = Garafiasta Francesesiin 17 km 5 tunnissa (1300 nousumetriä). Syynä tavoitteeseen oli, että bussit kulkevat pohjoisrannikolle harvakseltaan (2 tunnin välein) ja halusin ehtiä hotellille ajoissa.

En kuitenkaan pystynyt edes 6 tuntiin, vaikka pidin reipasta vauhtia. Ilmeisesti Paddy Dillon on ollut hurjassa kävelykunnossa tätä kirjaa laatiessaan? Tämä havainto sinetöi päätöksen olla kävelemättä reittiä 44, jonka arvelin olevan erittäin upea. Jos Paddy Dillon arvelee sen kestävän 11 tuntia, niin paljonko se on minulle? Siinä ei vuorokauden valoisa aika riittäisi?

Oli miten oli, palasin myöhäisbussilla Francesesista takaisin Santa Cruziin. (Täkäläisiä bussikuskeja voi kehua, kun ajavat Francesesin kapeita teitä. Googlen katunäkymäauto ei ole sinne uskaltautunut.)

Torstaina 21.1.2015

.. pakkasin mukaan rinkan ja lähdin bussilla Los Llanosiin, La Palman toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Olin hakenut aiempana päivänä kansallispuiston infosta lupapaperin telttailla Caldera Taburienten pohjalla sijaitsevalla leirintäalueella. Lupa on ilmainen ja se kirjoitettiin niin, että pystyin valitsemaan minä yönä siellä yövyn.

Patikointireitti 17 alkaa Los Llanosista, mutta koska kaupunkinäkymät eivät minua kiinnosta, otin taksin Los Brecitosiin, joka sijaitsee syvällä kattilalaakson sisällä.

Ken vuokra-autolla Los Brecitosiin pyrkii, tietäköön, että tie on kapea.

Los Brecitosin näköalapaikka. (Täälläkään Googlen katunäkymäauto ei ole vieraillut.)

Toinen suunta. Taustan vuori on jälleen Pico Bejenado, jossa kävin 3 päivää sitten.

Kävelin pitkään mukavan belgialaispariskunnan kanssa.

Mirador del Lomo de Tagasaste = upea näkymä – taustalla Pico Bejenado.

Saavuin leirintäalueelle, johon pystytin teltan. Illan mittaan paikalle kertyi 7 telttaa.

Päiväkävelijöille leirintäalue on vain välietappi. He jatkavat polkua, joka kulkee kattilalaakson pohjaa myöten laaksosta ulos.

Leirintäalueen päärakennuksessa on mm. vessat ja lavuaarit. Suihkua ei ole, mutta pestä voi purossa, kunhan ei käytä pesuaineita.

Paikalla oli myös metsänvartija, jolta kuulin, ettei tulta saa tehdä. Ei edes retkikeittimellä, sillä 5 cm paksu neulasmatto syttyy hetkessä tuleen.

Sen uskon. Maastopaloja on täällä tapahtunut, sillä kun paikallisia kanarianmäntyjä katsoo tarkemmin, niiden pinnat ovat noessa – ovat siis pysyneet hengissä viime maastopalon yli. (Tiukkoihin sääntöihin vaikuttaa sekin, ettei ole satanut 5 viikkoon.)

Kiertelin laakson pohjalla kuvaamassa. Kauempaa katsoen leirintäalue sijaitsee kahden kukkulan välisessä satulassa. Taustalla Pico Bejenado.

Tästä polku lähtee alas. Taustalla Pico Bejenado.

Nousin 200 metriä vastarinnettä saadakseni kuvaan terävän mäen = Roque del Huso.

Illan valot kattilalaakson reunoilla.

Iltaruoka oli kehnonpuoleinen. Minulla oli lihapullapurkki ja nuudeleita, mutten voinut lämmittää niitä, kun retkikeitintä ei saanut käyttää. Söin lihapullat kylmänä ja sekoitin joukkoon puurohiutaleita.

Kävelyä 11 km, 400 nousumetriä.

Perjantaina 22.1.2016

.. heräsin tapani mukaan varhain. Aamun valot.

Toinen kulma.

Hetken kuluttua.

Kävelemään.

Jonkin kilometrin jälkeen polku alkaa seurata joen pohjaa. Välillä polku nousee ylemmäs, kun jokipohja ei ole kulkukelpoinen.

Lähdin sivupolulle katsomaan Colores-vesiputousta.

Puron väri syntyy rautaperäisestä kalliosta.

Itse vesiputous.

Takaisin pääpolulle. Vastaan tuli ihmisiä, jotka nousivat joen pohjaa ylös, kun minä laskeuduin sitä alas. Kuvassa on päivän hankalin paikka, jossa jouduin laskemaan pyllymäkeä puroon.

Sama paikka alhaalta katsoen.

Liian hankala, tuntui moni miettivän ja kääntyi tässä kohdassa takaisin. Myöhemmin kuulin, että tämä on mahdollista kiertää – en vain ollut huomannut kuinka.

Patikointi päättyi Barranco de las Augustias -parkkipaikalle, josta liftasin takaisin Los Llanosiin ja edelleen bussilla Santa Cruziin. Kävelyä 12 km.

Lauantai 23.1.2016

.. oli viimeinen patikointipäivä. Hotellin edessä odotti taksi klo 7, minkä olin sopinut jo eilen taksitolpalla. Matka La Palman korkeimmalle huipulle (Roque de los Muchachos) maksoi 50 euroa.

Pysähdyimme matkalla monesti, sillä Teneriffan korkein vuori Teide näkyi 130 km eräisyydeltä upeissa väreissä.

La Palman korkein huippu Roque de los Muchachos, 2426 metriä, on Teiden jälkeen Kanariansaarten toiseksi korkein. Se on helppo saavuttaa, sillä parkkipaikka on 20 metrin päässä.

On jonkinlainen antikliimaksi, kun katselee noita 2,5 metriä korkeita ”mutapaakkuja”. Tässä vielä Google-katunäkymä [linkki].

Lähellä on parempiakin näköaloja Caldera Taburienten kattilalaaksoon.

Lähdin kulkemaan kattilalaakson reunapolkua, jonka lähellä kulkee asfalttitie lukuisille suurille kansainvälisten järjestöjen teleskoopeille. Korkea vuori ja ohut yläpuolinen ilmakehä parantavat näkyvyyttä.

Reunapolulta aukeaa näkymiä alituiseen moneen suuntaan.

Merkitsin kuvaan punaisilla viivoilla paikkoja, joissa kävin.

• Vasemmalla volcano trackin korkein kohta.
• Hiukan keskemmällä Pico Bejenado.
• Laakson pohjalla Caldera Taburienten leirintäalue.
• Oikealla La Palman korkein huippu, Roque de los Muchachos.

Lisäksi ulapalla kelluu Hierro-saari 100 km päässä.

Lähikuvassa volcano track (takana vasemmalla), Pico Bejenado (oikealla) ja Hierro (ulapalla).

Olisin voinut jatkaa vuorenhuippupolkua pitemmällekin ja päätyä lopulta El Pilariin, mutta se juuri oli Paddy Dillonin reitti 44, jonka hän arvioi 11 tunnin mittaiseksi. En ehtisi. Niinpä lähdin Los Andenesin kohdalla laskeutumaan alas reitin 27 mukaan.

Lopetin patikoinnin Roque del Faroon. Kävelyä 15 km.

Yhteenveto

La Palma on hieno patikointikohde kuten kaikki muutkin Kanariansaaret ovat olleet. Erityistä siellä on Caldera Taburienten ympäristön reitit sekä volcano track, jossa voi aistia, että La Palma on yhä geologisesti aktiivinen. (Toinen aktiivinen saari on Hierro.)

Nähtyäni neljä Kanariansaarta alkaa erojakin saarille hahmottua. Perheille paras on La Gomera, josta löytyy helppoja selkeitä patikointireittejä – ja toki vaikeampiakin. Teneriffa ja Gran Canaria sopivat kaikille. La Palma on vaikeammasta päästä, sillä kiinnostavimmat reitit vaativat kuntoa – osahan jäi minulta kävelemättäkin. (La Palmalla järjestetään myös Transvulcania-maraton, jossa juostaan saaren halki 76 km = peräkkäin reitit 43-44-45.)

Oiva reissu jälleen. Ensi vuonna taidan mennä Hierrolle, mutta katsotaan…

Vuoden 2016 joukkoistamismuotoinen kuvaprojekti on Dialogi silmästä silmään, englanniksi Interacting eye to eye. Aihe on leikkisä ja vaatii mielikuvitusta – ei juuri valokuvatekniikkaa. Tässä artikkelissa on muutamia esimerkkejä millaisia valokuvia aiheen piiriin kuuluu.

— Herra Laavaonkalo ymmärtää meikäläisen lapsellista huumoria.

Ohjeet:

• Mene retkelle. Muodosta maastoon yksi tai useampia hahmoja lisäämällä silmiä (esim. paperilautasia, joihin on tussattu mustat pilkut).
• Muodosta vuorovaikutustilanne, jossa on mukana ainakin yksi ihminen.
• Ota valokuva ja liitä siihen tekstiä, joka ilmentää miten hahmot kommunikoivat.

Yllä olevassa kuvassa vuorovaikutuksen sävy on positiivinen. Seuraavassa ei ole.

— Onpas herkullinen takki.

Kirjoitin ohjeeseen, että kuvaan liitetään tekstiä, joka ilmentää miten hahmot kommunikoivat. Usein yksi repliikki riittää.

Otetaan seuraava.

— Kiva kun otit mut mukaan tänne kauneushoitolaan.
— Sanos muuta, toi meidän stylisti on ihan ykkönen.

Tässä oli kaksi repliikkiä – kaksi kaktusneitoa. Ihminen on mukana pelkkänä kätenä ja se on aivan ok.

Otetaan seuraava.

— Vaari kyllä me sua tuetaan, vaikka mummia ei enää ole.

Tässä kuvassa on siirrelty maaston objekteja (käpyjä). Siirtely on sallittua, kunhan siirrettävät objektit ovat itsessään irrallaan. (Ei käydä sahaamaan puita siellä!)

Silmien asennolla voi vaikuttaa kuvan luonteeseen. Seuraavissa kuvissa aihe on sama, mutta tunnelma eri.

— Anna mullekin vettä, täällä ei oo satanu kuukauteen.

— Ai saatana, että on jano, tuun hulluksi.

Otin kaikki edelliset mallikuvat La Palmalla patikoidessa. Kahdessa viime kuvassa näkyy hyvin muinaisten maastopalojen jäljet (nokea kaarnassa), joista vahvat kanarianmännyt ovat kuitenkin selvinneet.

Kannoin patikointiretkillä repussa valmista silmäparia, jotta pystyin muodostamaan kuvan nopeasti. (Noh, ei se koskaan nopeasti onnistunut – aikaa vierähti helposti puoli tuntia.)

Pyrin pitämään silmäni auki ja tarkkailemaan persoonallisia puita ja laavakiviä, joissa olisi sopivia suuaukkoja. Toisinaan minulla oli valmis idea ja etsin vain paikkaa, jossa idean voisi toteuttaa (takkikuva, käpykuva). Toisinaan ideaa ei ollut, mutta havaitsin spontaanisti jotain niin kiinnostavaa, että se pakotti pysähtymään. Tällainen oli mm. Herra Laavaonkalo, jossa kuvan idea syntyi vasta pysähdyksen jälkeen.

Kaktuskuva oli oma tapauksensa. Sain päähänpinttymän, että täytyy kuvata kaktusta. Kuljin 15 minuuttia, katsoin satoja kaktuksia, kunnes ylempänä esitelty kaktuspari pysäytti. Idea syntyi välittömästi.

— Arvon neito, lähdetkö tanssiin?

Myös pitkästyminen laittaa ideavaihteen päälle – minulla ainakin. Tämä afrotyylinen palmutyttö oli Roque del Farossa bussipysäkin vieressä (vielä puoli tuntia bussiin).

Suomeen palattuani alkoi tuntua, että tarvitsen vielä yhden kuvan.

— Apua, aikooko tuo nainen vielä kauan rutistaa minua?

Puun halaus – ikivanha symbolinen ilmaus rakkaudesta luontoa kohtaan. Tähän kuvaan tarvitsin naisen. Kiitokset Satu!

Jälkiviisaana voin sanoa, että halauskuva olisi pitänyt ottaa jossain muualla kuin Nuuksiossa, jossa suuria vanhoja persoonallisia puita ei oikein ole. Nuuksion puuthan ovat kaikki alle 100-vuotiaita, sillä kiinalaiset sotavangit hakkasivat metsät 1916-1917 ensimmäisen maailmansodan aikaan (siitä olen kertonut täällä).

Ehkä tämä riittää? Kenties tätä artikkelia lukiessa mieleesi on jo syttynyt oivallus, jota seurata?

Lopuksi

Tämän artikkelin pääajatus on löytää uusia mielekkäitä tapoja pitää hauskaa luonnossa. Samalla tämä on jatkoa aiemmille joukkoistamisprojekteille eli vuonna 2015 Connecting big and small ja 2014 valokuvia tunturihypyistä.

Olen toki kiinnostunut näkemään, millaisia kuvia muut ottavat? Aion julkaista lisää Dialogi silmästä silmään -kuvia tässä blogissa lokakuun 2016 alussa. Jos haluat mukaan, lähetä minulle ottamasi hieno kuva ja siihen liittyvä repliikki tai repliikit (janne.pyykko at gmail.com). Älä lähetä alkuperäistä kuvaa – riittää vallan hyvin, että kuvan pitempi sivu on 960 pistettä.

Innostavia kuvaushetkiä toivoen,
-Janne Pyykkö

PS. Laita artikkeli kiertoon, jotta mahdollisimman moni tietää osallistua!

Olen melonut pakattavalla kanootilla 16 vuotta, 14 500 kilometriä. Miksi pakattava kanootti? Kirjoitin siitä 5-sivuisen artikkelin Melonta ja soutu -lehteen (numero 1/2016, alla ensimmäinen aukeama).

Artikkeli osoittaa pakattavien kanoottien kätevyyden neljässä tapauksessa (verrattuna koviin kanootteihin): joella, merellä, Etelä-Suomessa yleensä, Lapissa yleensä.

Olen toki käsitellyt aihetta aiemmin – en kuitenkaan printtimediassa. Artikkelin Lappi-tarinakin on tuttu tämän blogin lukijoille: retki Vätsärin läpi Jäämerelle vuonna 2014 suunnistajamestari Henrik Palménin kanssa.

Koko lehtiartikkelin voit lukea tästä.

PS. Mukavampi tietysti lukea lehti paperisena (tilaus täältä tai irtonumerona esim. Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta).

Helsinki-Vantaan lentokentältä päivää. Lähden taas koettamaan onneani täydellisen auringonpiennyksen näkemisessä. Paikka on pikkurunen Ternate-saari, Indonesiassa.

Ternaten koko on niin pieni, että se mahtuisi melkein 3 kertaa Helsingin maa-alan sisään. Silti sinne mahtuu 1720-metrinen Gamalama-tulivuori ja lentokenttä. Vertailun vuoksi, Maitara-saari etuoikealla alla olevassa kuvassa on pienempi kuin Lauttasaari (=eräs tunnettu saari Helsingissä). Avaa isompi 3D-näkymä Google Mapsiin tästä.

Ternaten minikokoisuus räjäyttää pään. Miten tuo voi olla olemassa? Asukkaita Ternatella on 145 000 [Wikipedia] – tai englanninkielisen Wikipedian mukaan 185 000.

Laskeudun Ternateen 4.3.2016. Täydellinen auringonpimennys on 9.3.2016. Lähden pois 11.3.2016.

Mahdollisuus nähdä pimennys on noin 35 %, koska yleensä siellä on pilvistä. Ei se mitään. Olen jo nyt ihastunut siihen miltä saari näyttää. Otetaan toisesta kulmasta.

Tuo puolestaan aukeaa Google Mapsiin tästä.

Tämä kuva paljastaa, että tulivuorisaaria on jonossa monta. Aikoinaan Ternate ja taaempana 2 km päässä sijaitseva Tidore-saari kävivät vuosikymmeniä sotaa ja hukkasivat vaurauttaan, jota saivat maustekaupasta. Mutta se on jo toinen juttu ja lopetan tämän esittelyn tähän.

Päivitän tänne matkakuulumisia sopivin väliajoin.