Torstai-iltana 16.11.2017 klo 18:40 Pohjois-Lapissa havaittiin poikkeuksellisen kirkas tulipallo, kun noin puolimetrinen 100-300 kg avaruuskivi putosi maan ilmakehään [Yle 17.11.2017][Yle 22.11.2017].

Kuulun Ursan tulipallotyöryhmään, joten saan tuoreeltaan tietoa: millaisia filmejä tulipallosta on julkaistu eri medioissa, mitä valokuvia on otettu ryhmän omilla automaattikameroilla, miten valokuviin ja filmeihin perustuva lentoradan matemaattinen mallinnus etenee. Mallinnuksen tulos: muutamia kymmeniä kiloja meteoriitin kappaleita on pudonnut Vätsärin erämaahan Inarijärven itäpuolelle (tarkemmin Kessiin) – suurin tapaus tulipalloryhmän perustamisen jälkeen.

Ainutlaatuisen tapahtuman vuoksi päätin osallistua etsintöihin. Yhteensä meitä etsijöitä oli neljä. Tässä raportti hetki hetkeltä.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Maanantai 20.11.2017

Etelä-Suomesta Vätsäriin lähti kolme etsijää. Tomas Kohout noukki minut kyytiin Pasilassa. Tampereelta mukaan tuli Mikko Suominen. Kaikki olemme Ursan tulipallotyöryhmän jäseniä. Kohout on myös Helsingin yliopiston asteroiditutkija.

Päivä kului autossa jutellen. Kun keskusteluun syntyy pitempiä taukoja, aivoihin nousee spontaani ajatus:

Hiihdämme rinnakkain järven jäätä Vätsärin erämaassa. Kädessä on paksut rukkaset, varpaita palelee, pakkasta on parikymmentä astetta. Joku havaitsee kaukana jotakin outoa tummaa keskellä valkeaa erämaata. Hän ilmoittaa havainnostaan muille. Hiihdämme lähemmäs. Se on kasa meteoriitin kappaleita iskusta lumeen hajonneena.

Ihmisen aivot ovat mahtava simulaatiokone. Vaikken edes yrittäisi, aivot luovat koko ajan tarinaa, jossa olen osa sankarillista tapahtumasarjaa. Näen edeltäkäsin tapahtuvaksi jotakin, jota salaisesti toivon (tai joskus pelkään). Samalla käsitän, että tämä on vain aivojen automaattitoimintaa, jonka tarkoitus on pistää keho hyrisemään – ylläpitää intoa sitä ponnistusta kohtaan, johon olemme parhaillaan ryhtymässä. Kun tämän käsitän, niin esiin astuu toinen ajatus: en luota ensimmäiseen ajatukseen.

Mikä on todennäköisyys, että löydämme jotain?

Siitä on eniten kokemusta Tomasilla, joka todella on löytänyt meteoriitteja:

• Saharan autiomaassa Sudanissa on syrjäinen alue, johon putosi 4,1-metrinen asteroidi vuonna 2008. Se oli ensimmäinen kerta, kun asteroidin putoaminen maan ilmakehään voitiin ennustaa etukäteen (tosin vain 19 tuntia etukäteen). Hiekka-aavikolle levisi tuhansia mustia kapppaleita, joista Wikipedia-artikkelin perusteella 600 on löydetty. Aavikolla on yhä senttimetrin kokoisia meteoriitin sirpaleita siellä täällä ja niitä on mahdollista löytää, kunhan käyttää tarpeeksi aikaa. Mustapintaiset meteoriittikivet erottuvat aavikon vaaleampaa hiekkaa vasten. Tomas keräsi omat kivensä 3 päivän etsinnällä vuonna 2009.
• Kirkas tulipallo tallentui Ursan tulipallotyöryhmän automaattikameroihin Lapissa 19.4.2014 [Tomasin kirjoittama artikkeli]. Meteoriitin laskettiin pudonneen Kuolan niemimaalle. Paikkaan järjestettiin tutkimusretki toukokuun 2014 lopussa, kun lumet olivat sulaneet. Putoamisalue oli soinen ja pensaikkoinen lukuunottamatta laajaa ruohokenttää, joka oli toukokuussa oraalla (=mustien avaruuskappaleiden havaitseminen mahdollista). Neljän hengen kahden päivän etsintä ruohokentällä oli ollut tulokseton. Tomas ajoi autoa pois tutkimusalueelta, kunnes äkkiä hänen vieressään istunut tähtitieteen harrastaja Nikolai Kruglikov huusi kovaan ääneen stop. Keskellä hiekkatietä oli 5 cm meteoriitin kappale (sen yli oli siihen mennessä ajettu useasti). Toinen kappale löydettiin seuraavana päivänä tieltä 120 metrin päästä. Siinä kaikki. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pala meteoriittia löydettiin Ursan tulipallotyöryhmän matemaatikoiden ja mallintajien avulla. Läheisen joen mukaan löydös sai nimekseen Annaman meteoriitti.

Meteoriitin sirpaleiden löytäminen on tärkeää, jotta voidaan tutkia sen kemiallinen koostumus. Kun lisäksi kamerahavainnoista lasketaan taaksepäin pudonneen avaruuskiven rata, saadaan tietoa asteroidien yleisestä koostumuksesta siinä avaruuden osassa, josta tämä kivi oli peräisin (Vätsärin meteoriitin tiedetään olevan peräisin asteroidivyöhykkeen sisäosasta). Meteoriitit ovat ainoa keino saada tätä tietoa tieteen piiriin.

Mikä siis on todennäköisyys, että löydämme jotain Vätsäristä? Taivaalta pudonneen miniasteroidin kokoluokka on sama kuin Kuolan/Annaman tapauksessa 2014 – toisaalta voi olla suurempikin, sillä arviovirhe voi olla 10-kertainen (Ursan lehdistötiedotteen lähtömassa 100-300 kg on ”varovainen arvio”).

Tomas ei ollut toiveikas: mahdollisuudet 5–10 %. Lunta maastossa on ilmatieteen laitoksen mukaan 15 cm, johon palaset ovat uponneet. Ainoat mahdolliset löytöpaikat ovat metsätiet (kuten Kuolassa) sekä tasaiset järvenselät, jonka päällä jokin tumma kappale saattaisi törröttää, kenties osin lumen peittämänä. Löydettiin tai ei, yritys on tärkeä. Jos ei anna sattumalle mahdollisuutta, mitään ei saa.

Katselin tulipalloryhmän kesken jaettua alustavaa etsintäalueen karttaa ja aprikoin sähköpostilistalla hyvää suunnitelmaa huomiseksi. Matemaatikko Esko Lyytisen ja mallintaja Jarmo Moilasen avulla merkitsin gps-paikantimeen joukon pisteitä: etsintäalueen rajat Marjapuuron metsätiellä, tienristeykset, järvien väliset parhaat kulkureitit.

Tiedossa oli, että meteoriitti oli hajonnut vähintään sadoiksi palasiksi. Pääkappale (luokkaa 10 cm tai yli) on lentänyt vaakalentoa kauimmas koilliseen. Pienemmät kappaleet ovat pudonneet 15 km aiemmin.

Saamamme ohjeistus kuului:

• Tarkistakaa kovapohjaiset metsätiet, josta meteoriitin sirpaleet ovat helposti havaittavissa (kokoluokka 1-2 cm).
• Edetkää kohti pääkappaletta. Tarkistakaa laajat järvenselät, jossa meteoriitin sirpaleet näkyvät kauas (kokoluokka 3+ cm).

Yövyimme Sodankylän lähellä, johon saavuimme puolen yön jälkeen.

Tiistai 21.11.2017

Unta 3,5 tuntia. Matka jatkuu.

Lapissa on kylmä. (Valopisteet taivaalla ovat kojelaudan elektronisen näytön heijasteita.)

Ajoimme Ivalon kautta Nellimiin ja edelleen Paatsjoen sillan yli [karttalinkki] kohti merkitsemääni paikkaa. Auto parkkiin ja ulos. Kello 10:40 sukset jalkaan ja liikkeelle. Lämpötila -17ºC.

Marjapuuron metsätie oli tuossa vaiheessa kaksi renkaanuraa eikä sellainen kova ja tasainen alusta, jota vasten voisi erottaa meteoriitin sirpaleita tien leveydeltä.

Meteoriitti on mahdollista tunnistaa näin:

Ota tumma kivi käteen, jotta näet sen paremmin. Pinnan (pyöristyneissä) muodoissa pitäisi olla sulamisen ja jähmettymisen jälkiä. Jos noin 0,5 mm paksun sulamiskuoren alla on vaaleampaa kiveä, se voi olla kivimeteoriitti. Jos tumma kivi on normaalia kiveä painavampi ja magneettiin reagoivaa täysrautaa, se voi olla rautameteoriitti. Nämä eivät ole riittävät kriteerit. Varmistuksen voi saada vain geologin tekemässä tutkimuksessa, jossa eritellään kappaleen sisältämät mineraalit. (Vätsärin meteoriitti on todennäköisesti kiveä, koska hajosi ilmassa monta kertaa – kivimeteoriitit ovat muutenkin yleisempiä kuin rautameteoriitit.)

Annaman meteoriitin pienempi kappale. Vaaleampaa kiveä on paljastunut tumman sulamiskuoren alta, kun pieni kaistale on sahattu irti analyysia varten.

Tien reunoille poroisännät olivat heittäneet heinää porojen talviruoaksi. Papanoita oli tiheässä. Jos tässä olisi jokin tumma 1 cm meteoriitin pala, se ei erottuisi tuhansien pökäleiden joukosta.

Siirryimme hiihtelemään sivumetsätielle, johon ei ollut heitetty heinää. Renkaanjäljet vaihtuivat moottorikelkkauraksi. Siis vieläkin epätodennäköisempää löytää mitään – kovaa tienpohjaa ei ole, tänne pudonneet meteoriitin sirpaleet ovat kadonneet lumeen.

Siirryimme Reikäleipäjärvelle.

Järven pinta oli tasainen ja lunta 5-6 cm. Jään pystyi rapsuttamaan näkyviin helposti.

Tilanne oli meteoriitin palasten havaitsemisen kannalta paljon parempi kuin metsätiellä. Järven epätasaiset paikat erottuvat kaukaa kuten alla oleva jäätynyt uveavanto, joka ei ole todiste meteoriitista vaan siitä, että vesi on noussut reiän kautta jäälle siinä vaiheessa, kun järvi oli vasta jäätymässä ja ohut jääkansi eli.

Pidimme ateriatauon mökin laiturilla.

Kiertelimme Reikäleipäjärveä vielä tunnin, kunnes siirryimme pienempien järvien kautta takaisin autolle. Myöhäisen aloituksen takia etsintäaika oli vain 4 tuntia, hiihtoa reilu 11 km. Mitään ei löytynyt.

Siirryimme Ivaloon Näverniemen leirintäalueen rivitaloasuntoon – se oli järkevämpi ratkaisu kuin leiriytyä maastoon, jotta pystymme nukkumaan kunnon yön ja hiihtämään huomenna reippaasti.

Viisi päivää aiemmin Pohjois-Lapin valaissut tulipallo oli Inarin kunnassa suuri tapaus. Lapin pelastuslaitoksen linjat olivat olleet kuumina, kun ihmiset ilmoittivat pudonneesta lentokoneesta. Lapin kansassa oli joka päivä artikkeleita. Ihmiset puhuivat asiasta ja vertailivat kokemuksiaan: missä olit silloin kun välähti ja pamahti?

Ilta kului tulipallotyöryhmän sisäisessä viestinnässä. Paikalle tuli neljäntenä tulipallotyöryhmän etsijänä oululainen Asko Aikkila, joka on aiemmin etsinyt mm. Annaman meteoriittia Kuolassa.

Keskiviikko 22.11.2017

Toisena etsintäpäivänä päästiin maastoon sukkelammin. Tällä kertaa Marjapuuron metsätielle ajoi kaksi autoa.

Koko etsintäporukka Mikko, Tomas, Asko, minä (kuva Mikko Suominen).

Liikkeelle päästiin klo 9:10, reilu tunti ennen auringon nousua. Pakkaslukema aluksi -18ºC, myöhemmin -15ºC.

Tutkimuskohteeksi oli valittu vesistöt Maitovellijärven molemmin puolin. Nämä järvet ovat mallinnuksissa 2-4 cm kivien putoamisaluetta. Järvien läpi hiihto tehtiin rinnakkain haravoiden (kuva Mikko Suominen).

Järvien välit hiihdettiin metsässä peräkkäin, jotta eteneminen umpihangessa oli nopeampaa.

Tomas ja Mikko tutkivat karttaa.

Etenimme kävelyvauhtia. Tutkimme lukuisia yksittäisiä kohoumia ja painanteita. Mitään erityistä emme havainneet. Vain alla olevan kuvan kaltaisia luonnollisia tapauksia: eläinten jälkiä sekä pieniä kasveja lumipinnan alla muodostamassa valekumpuja.

Tilastollisesti mallinnettuna jokaisella järvellä pitäisi olla joitakin meteoriitin kappaleita. Ne olivat kuitenkin piilossa 5-6 cm lumikerroksen alla ja siten mahdottomia havaita, ellei jokin suurempi törröttäisi lumipinnan yläpuolella tai jos aivan yli hiihtäisi (karahtaisi suksen pohjaan).

Meillä ei ollut lumikolaa, jolla olisi voinut lanailla kaikki järvien lumet pois ja kerätä 3 cm kivet kolasta. Eikä ollut lumi-imuria eikä jääkiekko-otteluiden erätauoilla käytettävää jäädytyskonetta. Vain näköaisti.

Ateriatauko pidettiin Perunamuusijärvellä isohkon kiven äärellä.

Olimme enää 2 km päässä Suuresta Lanttujärvestä. Jos jää olisi siellä lumeton, kappaleet voisi nähdä selkeästi jopa sadan metrin etäisyydeltä. Muut olivat lähdössä Suurelle Lanttujärvelle, mutta minä kävin jaakopinpainia:

• Olimme olleet liikkeessä 3 tuntia ja puolipäivä ylittynyt.
• Selkäytimestä nouseva turvallisuusajatteluni kertoi minulle, että pitää kääntyä takaisin.
• En halua tuhlata valoisan ajan tarjoamaa pelivaraa. En halua palata autolle pimeällä. (Minulla oli toki otsalamppu ja reitti gps-paikantimessa, mutta jos lisähaasteeksi tulee esim. kaatuminen ja liikkumiskyvyn heikkeneminen, paluu muuttuu riskaabeliksi.)

Tuntui hölmöltä jättää muu porukka, mutta ilmoitin, etten jatka Suurelle Lanttujärvelle. Mieluummin haravoin tarkemmin jo läpäistyjen järvien toiset puolet sekä Ketsuppijärven, jossa emme olleet vielä käyneet.

Tämä sopi muille. He lähtivät Suurelle Lanttujärvelle.

Tutkin tarkemmin Perunamuusijärven, Retiisijärven sekä Maitovellijärven itäpuolen. Otin valokuvia.

Kesän tullen näillä jäillä olevat meteoriitin kappaleet putoavat järven pohjaan ja hukkuvat ikuisiksi ajoiksi. Entäpä rannoilla olevat avaruuskivet? Kannattaako tänne raahata kesällä kanootti ja etsiä meteoriitin paloja vesiltä?

Kuvissa on vastaus: Pusikko alkaa heti rannasta – sinne ne kappaleet häviävät, ellei aivan 10 cm päästä osu katsomaan. Ei maksa vaivaa kantaa tänne kanoottia. (Toisin olisi, jos rannoilla olisi silokallioita.)

Aurinko laski. Suuntasin Ketsuppijärvelle ja hiihdin sen ympäri. Valo riitti hyvin. Mitään en sieltäkään löytänyt. Hiihdin metsän kautta aamulla tehdylle latu-uralle ja edelleen autolle, jonne saavuin klo 15:00, puolitoista tuntia auringonlaskun jälkeen. Tutkivaa hiihtoa umpihangessa liki 6 tuntia, noin 19 km.

(Joo, naskalit ovat kaulassa väärinpäin. Ne ovat siinä vähän kuin amulettina. Tiedossa oli, että jää on paksua.)

Muut saapuivat 45 minuuttia jälkeeni. Suurella Lanttujärvellä oli ollut jäätä ja sen päällä lunta samat 5-6 cm mitä muillakin järvillä. Mitään ei ollut löytynyt.

Palasimme Ivaloon. Ilmoitimme vesiperästä tulipallotyöryhmän muille jäsenille.

Huomiseksi illaksi odotettiin rankkaa lumisadetta putoamisalueelle. Huomispäivä olisi siten ehdottomasti viimeinen hetki löytää avaruuskiviä ennen kuin loputkin jäljet peittyvät.

Mikko selvitti mahdollisuuksia edetä huomenna vielä kauemmas, kohti Pitkää Nakkia. Vaikeaa se olisi.

• Hiihtämällä Pitkälle Nakille pitäisi edetä 15 km suuntaansa eikä sen jälkeen tutkimusaikaa jäisi nimeksikään.
• Moottorikelkalla Pitkälle Nakille ei pääse, koska luontevin reitti Inarijärven kautta oli mahdoton – järven selät yhä jäistä vapaat. Eikä sinne pääse myöskään maitse, koska 15 cm lumikerros ei ole tarpeeksi paksu (kelkka hajoaisi Vätsärin kivikoihin).
• Helikopteri, ilmatyynyalus, koiravaljakko? Ei, ei, ei.

Kun kaikki kohtuullisen helposti saavutettavissa olevat suurehkot järvenjäät lasketulla putoamisalueella hiihdettiin jo läpi, päätimme lopettaa etsinnät. Palasimme kotiin seuraavana päivänä.

Yhteenveto

Olen pyrkinyt kirjoittamaan tähän tarinaan perustiedot meteoriittien etsinnästä yleisesti sekä Vätsäriin 16.11.2017 pudonneesta meteoriitista erityisesti. Siellä jossain se pääkappale ja ne sadat sirpaleet yhä makailevat. Miten ne joskus voidaan löytää, tässä pohdintaa:

• Talvi 2017–2018: Kaikki on jo peittynyt lumeen. En usko, että mitään voidaan löytää.
• Toukokuu 2018: Kun päivät ovat plusasteilla ja yöt pakkasella, järven jäällä oleva lumi sulaa ja kiinteytyy tasaiseksi kohvajääksi. Jos jokin meteoriitin kappale ei ehdi tuohon mennessä upota täysin jään sisään, se voidaan havaita jään päällä ja sahata jään sisältä talteen. Tämä on hyvä teoria, mutten usko siihen, koska sulavaa lunta on vähintään puoli metriä = siitä muodostuva uusi läpinäkymätön jää tulee peittämään kaikki kappaleet.
• Kesäkuu 2018: Kun lumi on sulanut maastosta, putoamisalueelle voidaan tehdä patikointi- ja melontaretkiä. Etsinnät kannattanee keskittää isompiin kappaleisiin Pitkän Nakin tuntumaan. Maasto on metsäistä ja louhikkoista, meteoriitin kappaleiden löytäminen erittäin vaikeaa. Jos etsijöitä on paljon, joku voi silti tuurilla löytää jotakin. (Hyttyset ja mäkärät voi välttää, jos retki ajoitetaan alkukesään.)
• Myöhemmin: Silmät kannattaa pitää avoimina, kun tuolla liikkuu.

Jos epäilet löytäneesi meteoriitin, ota yhteyttä Ursaan tai Helsingin yliopiston Geologian tutkimuskeskukseen [Jarmo Moilasen kirjoittama perusteellinen tunnistusohje]. Yhdenkin meteoriittikappaleen löytäminen Vätsäristä on tieteellisesti erittäin arvokasta.

Mekin olisimme hyötyneet useammasta etsijästä. Tunnen paljon parempia hiihtäjiä kuin minä. He olisivat voineet tutkia Pitkän Nakin sekä varmuuden vuoksi rinnakkaisia järviä lasketun putoamisalueen lähellä.

Mitä minuun tulee, aion käydä kesäkuussa melomassa Pitkän Nakin rannat sekä patikoimassa joissakin sopivissa paikoissa, joissa mustat kivet voisi havaita edes teoriassa (= jotain muuta kuin tiheä metsä). Muutkin tulipallotyöryhmän jäsenet aikovat tehdä etsintöjä – kenties etsimme yhdessä. Palaan siis aiheeseen.

Lopuksi.

Kaikki järvien ja teiden nimet tässä artikkelissa ovat fiktiivisiä.

Emme halua helpottaa ulkomaisten meteoriitinmetsästäjien ja meteoriittikauppiaiden liiketoimintaa, sillä pelkona on, että he myyvät (ainoat tai suurimmat) palaset keräilijöille, tieteen ja yleisön ulottumattomiin. Näin kävi Mossin kaupungissa Norjassa 2006, jossa meteoriitinetsijät tulivat paikalle melkein heti vieden suuren osan kivistä ulkomaille [meteoriittikauppiaan oma kertomus jännästä etsintäretkestään Norjaan]. Toinen esimerkkitapaus on Oman, jossa samainen meteoriittikauppias joutui vuonna 2011 pariksi kuukaudeksi vankilaan siinä vaiheessa, kun omanilaiset käsittivät, että heidän kansallisomaisuuttaan varastetaan [artikkeli].

Linkittämissäni tarinoissa meteoriitinmetsästäjistä tehdään sankareita. Ursan tulipallotyöryhmän näkemys on, että Inarin tulipallon pudottama suurin kappale on Suomen kansallisaarre. Merkittävimmät kappaleet tulee säilyttää Suomessa, suomalaisten yliopistojen tutkimuksen kohteina, suomalaisen yleisön nähtävänä.

Jos joku yrittää viedä Suomesta löytämänsä meteoriitin ulkomaille tai haluaa pitää sen itsellään, mitä sitten tapahtuu? Etsiminen ja löytäminen ovat toki laillista toimintaa, mutta omistusoikeus on avoin kysymys (Suomessa ei ole meteoriittilakia). Joka tapauksessa on tärkeää saada löydöt Helsingin yliopistolle tutkittavaksi. Ilman tutkijoiden varmistusta mikään epäilty kivi ei ole meteoriitti. (Löytäjä saanee muistona takaisin sopivan pienemmän osan meteoriittia, näin yksityishenkilönä arvelen.)

Palaan aiheeseen, kun sen aika on.

Monet kiitokset vieraanvaraisuudestasi vuosi 2017. Tarjosit kuusi hyvää Lapin retkeä [1][2][3][4][5][6] ja reissun Amerikkaan, jossa oli auringonpimennys. Myös viimeisenä päivänäsi tarjosit parastasi. Lunta ja jäätä Nuuksion järviylängöllä.

Niin että täytyihän sinne lähteä luistelemaan.

Erikoismaininta ja kiitos siitä, että tarjosit Orajärvelle myös hiukan aurinkoa [karttalinkki].

Ainoastaan yksi asia jäi mieltäni painamaan.

Kun vuosi 2018 tuli ja istuin aamupalalla paistettua pekonia nauttien, aromikasta kahvia hörppäillen…

.. ja satuin vilkaisemaan ympärilleni, täytyy myöntää, että maailma näytti kovalta.

Kaikkialla, minne katseeni laskin, näin teräviä muotoja, metallinkiiltäviä pintoja, harmaita värejä.

Koska pyöreät pehmeät muodot ja kirkkaat värit ovat elämässä tärkeä energian antaja varsinkin aamutuimaan…

.. saapui paikalle pelastuspartio minua virkistämään.

He potkivat palloja kohti toisia palloja, ja he potkivat palloja taivaalle.

.. kunnes pallot putosivat alas jättäen jälkeensä suuria kraatereita.

Kyseessä oli kai jonkinlainen peli.

Se oli yhtä aikaa outoa ja hauskaa.

Sitten äkkiä retki oli ohi.

Vuosi 2018, odotan sinua yhtä värikylläisenä, lumoavana, pehmeänä ja virkistävänä kuin paljastit olevasi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Uuden vuoden terveisin,
Janne

Jo pari talvea olen miettinyt, että pitäisi yrittää tallata järvien lumipinnoille kauniita kookkaita geometrisia kuvioita (jäljempänä lumipiirroksia) samaan tapaan kuin Simon Beck -niminen kaveri tekee Ranskan Alpeilla.

Tässä artikkelissa kerron kolmesta ensimmäisestä lumipiirroksestani ja niistä menetelmistä, joita käytän piirrosten suunnitteluun ja toteutukseen. Alla oleva valokuva Iro Fagerlund, 17.2.2018 Saaren Musta, Nuuksio [karttalinkki].

Katsotaan ensin ne kolme lumipiirrosta.

Ensimmäisen lumipiirroksen askelsin lauantaina 10.2.2018 Nuuksion Vääräjärvelle [karttalinkki]. Alla oleva kuva on sunnuntailta 11.2.2018, jolloin pelasimme Vääräjärvellä jumppapallogolfia. Maali oli kuvion keskellä. Katso valokuva isompana tästä linkistä.

Toisen lumipiirroksen tein lauantaina 17.2.2018 Nuuksion järvelle, jonka nimi on Saaren Musta [karttalinkki]. Tässäkin tapauksessa valitsin piirrokselle paikan, jonka vieressä on jyrkänne, josta valmiin teoksen voi valokuvata. Iltapäivän aurinko nosti lumipiirroksen hyvin esille. Valokuva isompana tässä.

Seuraavana päivänä pelasimme paikalla jumppapallogolfia. Koska Saaren Mustan läpi kulkee paljon ihmisiä Kämmenlammen laavulle, kymmenkunta ihmistä ja koiraa oli jo kävellyt piirroksen yli. Valokuva isompana tässä.

Minua piirroksen ”sotkeminen” ei haitannut, sillä tasaiseen lumeen tehtyjen piirrosten arvo on niiden hetkellisyydessä. Jos ne haluaa nähdä, on paikalle mentävä nopeasti.

Toisaalta jälkimmäinen valokuva kertoo, että huolellisesti tehdyssä lumipiirroksessa on voimaa, sillä sen perusteellinen sotkeminenkin vaatisi paljon vaivaa.

Kolmannen lumipiirroksen tallasin keskiviikkona 21.2.2018 Nuuksiossa Velskolan Pitkäjärvelle [karttalinkki]. Tähän kuvaan kulutin aikaa enemmän kuin muihin, sillä minulla ei ollut avustajaa. Ikävä kyllä aurinko laski puiden taakse ennen lumipiirroksen valmistumista. Varjoon jäänyt piirros jäi dokumentoimatta parhaassa valossaan. Valokuva isompana tässä.

(Päivitys 25.2.2018.) Niko Hauta valokuvasi kopterilla kolmannen lumipiirroksen 24.2.2018. Valokuva isompana tässä.

Lumipiirrosten menetelmät, ensimmäinen piirros

Aloitan lumipiirroksen suunnittelun digitaalisesti. Ensimmäisen lumipiirroksen pohja syntyi 14 ympyrästä.

Miksi ympyröitä? Ensinnäkin ympyröitä on helppo tehdä lumeen, jos joku seisoo ympyrän keskellä ja pitää kiinni narusta. Sen jälkeen minun on helppo pitää narun toista päätä tiukalla ja polkea ympyrä lumeen. Toiseksi ympyrät ovat kauniita – me ihmiset pidämme ympyröistä. Jos piirros on suunniteltu ympyröiden varaan, siitä tulisi varmasti tyylikäs.

Pelkät ympyrät eivät tietysti riitä. Toisessa vaiheessa alan pyyhkiä ympyröistä reunaviivoja, jotta jäljelle jäisi jotain kiinnostavampaa.

Lumipiirroksessa voi käyttää vaaleaa ja tummaa sävyä, kunhan jotkut lumipinnat jätetään rauhaan ja toiset pinnat poljetaan kuopille. Viimeistelen piirroksen värittämällä osan piirroksen alueista harmaaksi.

Olin tutkinut etukäteen Simon Beckin lumipiirroksia ja niin huikean mestarillisia kuin ne ovatkin, mielestäni hän jättää kuvaan liian vähän valkeita alueita (esim. tässä ja tässä ja tässä). Päätin, että minun piirroksissa vaalean ja tumman osuus kuvasta on suunnilleen 50–50.

Harmaan alueen kuopat tehdään tehokkaimmin lumikengillä. Koska lumikengät ovat pitkänomaiset, niiden avulla kuopille saa myös suuntauksen samalla tavalla kuin tekisi tussilla piirroksen, joka ei koostu yksittäisistä pisteistä vaan lyhyistä viivoista.

Ensimmäisessä lumipiirroksessa käytin 10 metrin narua. Näin yksittäisten ympyröiden halkaisija oli 20 metriä ja piirroksesta tuli 55 x 55 metrin kokoinen. Avustajana toimi Mika Sigvart, joka seisoi vuorotellen kunkin 14 ympyrän keskellä. Minun oli suunniteltava omat kävelyni niin, etten kulje vahingossa niiden alueiden kautta, jotka on tarkoitus jättää valkeiksi. Hyvä suunnittelukaan ei aina riitä. Mikan koira Otto juoksi etummaisen ”puolikuun” yli tehden siihen ylimääräisen vanan, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy.

Kuvan tekemisessä on 2 vaihetta:

• Tehdään ääriviivat.
• Varjostetaan.

Vaikka ääriviivojen teko vaatii paljon tarkkuutta ja on siksi hidasta, ääriviivojen teko on silti nopeampi vaihe kuin varjostus, jossa tampataan paljon pinta-alaa. Tähän ensimmäiseen kuvaan kului aikaa yhteensä noin 1,5 tuntia.

Pilvisen päivän takia en saanut ensimmäisestä lumipiirroksesta hyvää valokuvaa. Jouduin vahvistamaan kontrastia kuvankäsittelyllä. Koska tämä piirros oli aivan hyvä aloitus, päätin jatkaa kokeilua.

Toinen lumipiirros

Toisen lumipiirroksen pohjan loin käyttäen kolmea ympyrän kokoa.

Jälleen pyyhin ensin osan ympyränkaarista pois ja sitten lisäsin harmaan värin.

Kun järvellä ollaan, kaiken lähtökohta on lumipiirroksen ensimmäinen ympyrä, joka naulitsee kuvan maastoon. Kun ensimmäinen ympyrä on valmis, siitä seuraavat geometristen lainalaisuuksien ja narun perusteella loput ympyrät. Tämän piirroksen hankaluus oli löytää ensimmäisen ympyrän keskipiste kulkematta vaalean alueen kautta. Kulku piti tehdä kaarevasti.

Jos olisin kävellyt ensimmäisen ympyrän keskelle suoraa janaa pitkin, olisin samalla rikkonut jonkun vaaleaksi tarkoitetun pinnan. (Ylimääräiset askeleet harmaalla alueella eivät niin haittaa, koska nehän kuopitetaan myöhemmin.)

Tämä toinen piirros tehtiin Saaren Mustan jäälle. Avustajana eli ympyrän keskusmiehenä narua piteli Iro Fagerlund. Käytin 15 metrin narua, jolloin isojen ympyröiden halkaisijaksi tuli 30 metriä ja piirroksen kooksi 60 x 60 metriä.

Ensimmäisen ympyrän jälkeen piirsin keskusympyrän. Keskusympyrän keskipisteeseenkään en voinut kävellä suoraan vaan kulku piti tehdä jälleen kaarevasti arvioiden – kun naru kiristyi, tiesin, että olen perillä (tämän jälkeen vaihdoimme avustajan kanssa paikkoja, jotta minä pääsin kävelemään keskusympyrän reunat).

Näin jatkoin kaikkien seitsemän 30-metrisen ympyrän kanssa. Sen jälkeen oli vuorossa 6 pienempää ympyrää. Iro Fagerlund otti seuraavan valokuvan, jossa olen vasta aloittanut varjostuksen. Valokuvasta näkyy hyvin aiemmin mainitut kaarevat kävelyt (alhaalla oikealla) sekä myös menetelmä, jolla teimme keskikokoiset ympyrät, joiden halkaisija oli 15 metriä (=käytin 7,5 metrin narua).

Kaikkein pienimmät 7,5 metrin halkaisijaiset ympyrät kävelin ilman narua.

Tässä toisessa lumipiirroksessa käytin lumikenkien suuntausta tarkoituksella siten, että kuudelle reunaympyrälle tuli myös kuoppien osalta pyöreä muoto – vähän kuin kuusi mustikkaa.

Pidin gps-paikanninta kaulassa piirtäessäni (sininen viiva).

Paikannin paljastaa, että tähänkin kuvaan käytin aikaa 1,5 tuntia. Matkaa kävelin 3,6 km.

Kolmas lumipiirros

Kolmannen lumipiirroksen aloitin samasta pohjakuvasta kuin toisen. Narun pituus oli sama 15 metriä, kuvan koko siis 60 x 60 metriä. Tavoitteena oli löytää spiraalimaisia muotoja, niinpä väritin piirroksen seuraavasti:

Päätin paikaksi Velskolan Pitkäjärven, jossa on monia sopivia jyrkänteitä. Tällä kertaa piirsin kuvan yksin, mikä tarkoitti uutta järjestelyä: laitoin ympyrän keskelle kameran kolmijalan, jonka kaulaan kiinnitin narun.

Kolmijalka kaatui kerran, jonka jälkeen lisäsin siihen painon. Lisätystä painosta huolimatta kolmijalka tuntui seisovan epävakaasti, niinpä kaikki ympyrän kävelyt piti tehdä erikoisen varovaisesti.

Aikaa vei myös monimutkaisempi logistiikka. En voinut sanoa kaverille ”kävele seuraavaksi kaarta tuohon suuntaan, kunnes naru kiristyy”, vaan minun piti itse kävellä narun kanssa ja kun oikea pituus oli mitattu, hakea kolmijalka ja vaihtaa paikkaa sen kanssa – ilman, että naru roikkuu kertaakaan lumessa. Jne.

Aikaa kului 2,5 tuntia ja aurinko laski puiden taakse.

Hölkkäilin viimeiset varjostukset, jotta ehtisin ottaa edes jonkinlaisen kuvan jyrkänteen päältä, mutta ei voi mitään, varjoon jäi tämä mahdollisesti tyylikkäin lumipiirrokseni (minulla on kuvassa niin hiki, että olen riisunut silmälasit taskuun).

Piirsin tuon keskiviikkona 21.2.2018 (eilen). Valitettavasti enää ei taida tulla tilaisuutta kuvata tuota paremmassa valossa, sillä lumisade peittää jäljet (lunta sataa huomisaamuun mennessä 10 cm).

(Päivitys 25.2.2018.) Lumisade jäi onneksi pieneksi. Niinpä kävin kopterikuvaaja Niko Haudan kanssa Velskolan Pitkäjärvellä 24.2.2018, jossa Niko kuvasi kolmannen lumipiirroksen ilmasta.

Yllä oleva valokuva on auringon vastapuolelta, jolloin kuopat näyttävät tummilta.

Jos kuva otetaan auringon puolelta niin, että katsoja on auringon yläpuolella, kuopat ovat ympäristöä vaaleampia. On makuasia kumpaa kuvaustapaa pitää parempana.

Oheistan alle vielä filmin, jossa kopteri lentää piirroksen yli. Tämäkin on kopterikuvaaja Niko Haudan käsialaa.

Lopuksi

En usko olevani poikkeuksellisen taitava lumipiirrosten tekijä. Uskon, että jokaisella arkkitehdillä (sekä useilla matemaatikoilla ja insinööreillä) on samanlaista silmää ja geometrian tajua, jota minä olen tässä artikkelissa harjoittanut.

Piirroksia voi tehdä monilla eri tavoilla. Simon Beck käyttää Tiedetuubin erinomaisen artikkelin perusteella gps-paikanninta ja kompassia (narua ei mainittu). Hän myös käyttää enemmän tilaa kuin minä, sillä artikkelissa mainittu ”kooltaan kuuden jalkapallonkentän luokkaa” tarkoittaa 150 x 150 metrin lumipiirroksia.

Minun kolme lumipiirrosta olivat vasta ensimmäisiä kokeiluja. Vaikka en ole päässyt tämän pitemmälle, halusin jo nyt jakaa tietoa menetelmistäni, sillä:

• Koko Suomessa on juuri nyt paljon lunta eikä tämä talvi kauan kestä. Etelä-Suomessa ehtii kokeilemaan lumipiirroksia ainakin 2-3 viikkoa, muualla kauemminkin. Älä epäröi, vaan tartu toimeen!
• Olisi kiva, jos joku (tai useampikin) innostuisi ottamaan lumipiirroksistani kuvan dronella. Vaikka lunta sataa ensi yönä 10 cm, kenties Velskolan Pitkäjärven lumipiirroksesta saa yhä hyvän kuvan viikonloppuna?

Oli miten oli, ilmoitan jatkossa tässä artikkelissa uusista lumipiirroksistani. Jos sinulla on drone, niin saat koordinaatit mihin mennä.

Tässä lista tekemistäni kuvista toistaiseksi:

• 10.2.2018 Vääräjärvi, Nuuksio [karttalinkki]
• 17.2.2018 Saaren Musta, Nuuksio [karttalinkki]
• 21.2.2018 Velskolan Pitkäjärvi, Nuuksio [karttalinkki]

Palaan asiaan.

Tämä 3:16-mittainen ihana hupifilmi – Lennokas vapaapäivä – sai ensiesityksensä Riikan ja Henrin järjestämissä tupaantuliaisissa 24.2.2018. He ovat itse filmin pääosissa.

Filmi on kuvattu Riikan ja Henrin kodin ympäristössä, Itä-Helsingin Mellunmäessä sekä Rastilan metsissä ja rannoilla. Toivotan katsojille iloista ja *yllättävää* elokuvailtaa.

Pitemmittä puheitta filmi.

Tämä tuskin jää Riikan ja Henrin viimeiseksi yhteisesiintymiseksi valkokankaalla.

Yhteistyö kopterikuvaaja Niko Haudan kanssa ei ole jäänyt lumipiirrosten kuvaukseen. ”Varjoja hedelmätarhassa” on 2:20-mittainen filmi, jossa yhteistyö syvenee ja tuottaa täysin uutta visuaalisuutta.

Filmi on kuvattu Gumbölen golfkentällä Espoossa 18.3.2018. Paitsi Nikoa haluan kiittää kuutta näyttelijää/avustajaa, joiden avulla ideani toteutui. Toivotan antoisaa elokuvailtaa!

Pitemmittä puheitta filmi (suomenkielinen versio).

Uutta visuaalisuutta? Mistä on kyse?

Idean sain kameli-illuusiosta, siis National Geographic -lehden kuuluisasta valokuvasta [linkki seikkaperäiseen artikkeliin].

National Geographicin valokuva on otettu kohtisuoraan kameleiden yläpuolelta. Aurinko paistaa kuvassa alhaalta. Valokuvan mustat kamelit ovat kameleiden varjoja. Oikeasta kamelista näkyy vain vaalea selkä ”varjon jaloissa”.

En halunnut tehdä vain valokuvaa vaan filmin. Yksinkertainen juoni tulvi mieleeni. Toteutus onnistuisi, jos:

• Saan mukaan samana päivänä 4-6 näyttelijää ja kopterikuvaajan.
• Viikonloppuna on aurinkoinen päivä.
• Löydän tarpeeksi suuren puhtaan lumikentän, jossa varjot näkyvät hyvin.

Jaoin ideani netissä noin kymmenen hengen kanssa, joiden arvelin kiinnostuvan. Olin onnekas, sillä ideani herätti vastakaikua.

Ensimmäisenä viikonloppuna oli pilvistä. Kuvausta ei yritetty.

Toisena viikonloppuna keli oli parempi. Annoin ohjeeksi pukea päälle valkoisen (luonnonvalkoisen) takin ja hatun, jotta olisimme lumen värisiä – jotta huomio kohdistuisi varjoihin.

Keräännyimme Gumbölen golfkentälle 18.3.2018 iltapäivällä sään ollessa vielä pilvinen. Ohessa on 1:10-mittainen nopeutettu pätkä miten kuvasimme kohtauksen 1, jossa kerätään puusta hedelmiä (kuvaus Niko Hauta).

Filmin 1 sekunti vastaa todellisuudessa yhtä minuuttia. Alkuvaiheessa rakennamme kreppipapereista ”maastoa” ja viemme jumppapallot puun hedelmiksi. Neuvon ja valmennan mitä kohtauksessa tapahtuu.

Sää ei ole suosiollinen. Tuulee navakasti. Kreppipaperit eivät pysy aloillaan, niiden reunoille on kasattava lunta. Kohdassa 0:49 punainen jumppapallo lähtee tuulen voimasta liikkeelle, mutta saan sen kiinni (sekä 0:59 oranssi jumppapallo).

Pilvet estävät kuvauksen pitkään. Lopulta teen päätöksen: kuvaamme yläpilvien läpi paistavassa auringossa. Kopteri nousee ilmaan kohdassa 1:05, näytelmä tehdään kohdassa 1:07. Kerralla purkkiin. Aurinko on liikkunut taivaalla pitemmälle kuin oletin ja sen vuoksi varjot eivät ole ”maastoon” nähden suorat. Tällä mennään.

Alla Pirjo Ikosen ottama valokuva, kun teemme kohtausta 1. Sanna Korhonen on heittämässä palloa Virpi Karénille. Minä ”pitelen tikapuita”.

Tällaiselta se näyttää kopterista kuvattuna.

Alla toinen näkökulma, Katri Mässelin otos, Minna Airaksinen juoksee hälyttämään apua.

Kohtauksen 1 jälkeen puramme kreppipaperit ja alamme vähitellen rakentaa kohtauksen 2 maastoa. Maasto on yksinkertaisempi mutta kohtaus hankalampi. Aikaa menee enemmän ohjeistukseen, sillä apuvälineitä on enemmän ja tarvitsen itseni lisäksi kaikki 6 avustajaa/näyttelijää. Nyt aurinko sentään paistaa.

Alla Nina Luoman ottamassa valokuvassa Pirjo Ikonen harjoittelee variksen siipien toimintaa (=sauvoihin kiinni teipattu pussilakana, jonka olen leikannut riekaleiksi).

Seuraavassa Sanna Korhosen ottamassa valokuvassa näkyy ase, jolla surmaan variksen = mela, johon on teipattu puuta ja pahvia. (Myöhemmin se on myös sateenvarjo, jolla leijailen alas.)

Mitä muuta tapahtui? Se ilmenee Niko Haudan kuvaamasta nopeutetusta pätkästä.

Filmi menee purkkiin kohdassa 0:55-0:56. Taas kertalaakista. Loppuajan siivoamme maastoa.

Kotiin päästyäni olen puoliksi epätoivoinen. Saako tästä aikaiseksi mitään?

Mutta taika tapahtuu. Keksin tehdä filmin henkilöille puhekuplia. Löydän yli 100 vuotta vanhaa musiikkia (Vess L. Ossman: The drakes awakening), joka sopii pätkään kuin nakutettu.

Kiitos kaikille!

PS. Filmin luonteesta johtuen tarjolla on myös versio englannikielisin tekstein: Shadows in Orchard.

Kutsun joka kevät melojia kanssani Vantaanjoelle, kun tulva on parhaimmillaan. Vuoden 2018 virtaamaennuste oli niin lupaava, että ensimmäisen kerran sitten 2015 tohdimme lähteä Riihimäeltä asti – matkaa merelle tulisi 2 päivässä 93 kilometriä.

Melonta tapahtui viikonloppuna 14.-15.4.2018. Kuvassa kolmen hengen tiimi sunnuntaiaamuna klo 7 puolimatkassa: Linnanojan laavu, yöpymispaikkamme [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 14.4.2018. Kun koko Vantaanjoki melotaan, lähtö tapahtuu 300 metriä Riihimäen rautatieaseman eteläpuolelta, jossa Vantaanjoen leveys on noin kanootin pituus [karttalinkki].

Kanootteja lähti matkaan kaksi. Pekka Koivukunnas meloi rakentamallaan vanerikanootilla (Pekka oli mukana Vantaanjoella myös 2016 ja 2017). Etumelojaksi kumikanoottiini ilmoittautui nuori mies Mikael Sammatti, joka oli melonut tähän asti vasta 200 km (minulla 16 500 km).

Ensimmäisten satojen metrien aikana läpäistään kaksi tierumpua.

Sen jälkeen Vantaanjoki sukeltaa Paloheimon sahan alueelle, jossa on kolme pientä virtapaikkaa. Vesi oli matalammalla kuin arvelin. Laskin alla olevan kolmannen kohdan yksikkönä, jäin silti kiviin kiinni. Pekka suojeli menopeliään ja uitti kanootin alas.

Paloheimon sahan jälkeen seuraava nähtävyys on Arolammi, Vantaanjoen pääuoman suurin järvi. Sen reunat ovat keväällä jäässä, mutta virta on puhkaissut keskelle reitin meloa [karttalinkki].

Arolammi pitäisi kuvata keväällä kopterikameralla, sillä uskon sen olevan ilmasta graafisen kaunis – varsinkin, kun monta kanoottia on parhaillaan melomassa sen läpi.

Söimme lounaan Vaiveron myllytilan pihapiirissä, jonka vieressä on helppo ”Golfkentänkoski” [karttalinkki]. Se on tarkistettava ennakkoon, sillä useana vuonna kosken poikki on kaatunut puita. Onneksi ei tänä vuonna.

Sillan alta.

Kosken loppu.

Vantaanjoen paras puoli on sen suuri vaihtelevuus. On peltoja ja on metsiä, on ihmisen rakentamaa infraa mutta myös paljon luontoa, joka muuttuu joka vuosi. Milloin tuo puu kaatuu?

Olen melonut Vantaanjoen läpi kymmenisen kertaa enkä vielä muista sen kaikkia mutkia ja mitä mutkista seuraa (vain viimeiset 32 km muistan ulkoa). Suuri vaihtelu on tärkeä syy, että palaan Vantaanjoelle joka kevät.

Lauantain sää oli kevätmelonnan aatelia. Aurinko paistoi 15 asteen lämmöllä. Muutamat puuesteet oli helppo ohittaa.

Sillä olipa tulva tai ei, talven jälkeen joessa on aina kaatuneita puita. Pekka akrobaattina.

Tulva oli jo laskussa. Rannan lumivallin tasainen alareuna osoitti, että vesi on parhaimmillaan käynyt 15 cm korkeammalla.

34,5 km jälkeen saavuimme Nukarikoskelle. Kärryt alle. Ohitusmatka on 1,2 km [karttalinkki].

Samaan aikaan Nukarinkoskelle saapui ylävirrasta kolmaskin kanootti. Heidän logistinen ratkaisunsa oli kiinnostava: kanootissa oli lastina sähköpolkupyörä, jonka avulla aiottiin hakea auto ylävirrasta.

Maisema Nukarinkosken keskeltä, yksittäinen suurin pudotus.

Kilometri Nukarinkosken jälkeen on viime vuodet ollut 100 metriä pitkä puusuma, jonka sujuvaan ylitykseen tarvitaan kunnon tulva. Tällä kertaa jäimme siihen hienokseltaan kiinni.

Siitä yli.

Tai köydellä vetäen.

Totta puhuen puusuma oli pienentynyt viime vuodesta. Vain yksi röykkiö – ei enää kolmea peräkkäin.

Saavuimme Linnanojan laavulle klo 19:30. Ateriointia (kuva Mikael Sammatti) [karttalinkki].

Herätin porukan sunnuntaina klo 6. Lähtökuva aamupakkasessa.

Seuraava ohi kärrättävä paikka on Myllykoski (400 metriä) [karttalinkki].

Kun kanootin alla on pyörät noin takana, lastikin pitää sijoittaa aivan taakse (kuva Pekka Koivukunnas).

Myllykoskelle on lisätty infotauluja, joita en muista ennen nähneeni. Osin samoja informatiivisia kuvia mutta laajemmin tekstein löytyy netistä täältä.

Jälleen matkaan. Vaahtokin jäätyy pakkasessa.

Vantaanjoen melonta kulki eteenpäin normaaleja latuja. Vesi virtasi ja puuröykkiöitä on metsäisissä kohdissa 2-5 kilometrin välein. Tällä kertaa lisämausteena jäälautat (kuva Mikael Sammatti).

Melontaa 20 km ja sitten ruoka. Pieni lepo on kylmettymättä mahdollinen, kun lämpötila on noussut +10 asteeseen (kuva Pekka Koivukunnas).

Jotain uuttakin. Tällä kertaa jäät yllättivät. Hiukan ennen Lepsämänjoen haaraa on syvä hiljaa virtaava kapeikko, joka kerää jäälauttoja.

Yhteensä 5 ohitettavaa jääsumaa. Näinkin kapea jää piti nostaa yli rannan kautta.

Lepsämänjoen tuotua vettä Nuuksiosta Vantaanjoki levenee eikä jääsumia enää ollut.

Jatkosta ei erityistä kerrottavaa ole: kärräsimme Vantaankosken ohi (500 metriä), jonka jälkeen laskimme Helsingin ja Vantaan rajalla sijaitsevat (aina hiukan jännittävät) Pitkäkosken, Niskalankosken ja Ruutinkosken. Vettä roiskui kanoottiin ja housut kastuivat. Muuten ei ongelmia.

Viimeinen 8 km tasainen puristus kohti merta sujuu aina hyvällä asenteella. On tehty pitkä retki, on pystytty tähän – taas kerran.

Lauantai 41 km + sunnuntai 52 km = 93 km. Lopetus Vanhankaupunginkosken yläpuolelle, kanootin purkua (kuva Mikael Sammatti) [karttalinkki].

Kun jälkikäteen tarkastelen toteutunutta tulvaa, se oli pienempi kuin ennustettiin – ja siltä se joella vaikuttikin (Myllymäen mittapisteeseen ennakoitiin 45 m3/s, toteutui 33 m3/s). Teimme molempina päivinä töitä hiukan yli 9 tuntia (100 m3/s tulvalla riittää 7 tuntia). Säiden puolesta retki oli silti helppo: ei räntää, ei sadetta, ei tuulta.

Näin kausi alkoi. Melon tänä vuonna jälleen paljon uusia jokireittejä, mutta yksi pysyy: Vantaanjoki on joka vuoden aloitus, jolla testaan onko minusta vielä tähän hommaan (vastaus = on).

Etelä-Suomen kevättulvat ovat ohi parissa viikossa, niinpä tuo aika kannattaa käyttää uusia jokia tutkien. Lähdin perjantaina 20.4.2018 suoraan töistä (bussilla pakattavan kanootin kanssa) kohti Myrskylää meloakseni pienen Myrskylänjoen ja sen perään Koskenkylänjoen, kunnes saapuisin merelle.

Kevättunnelmaa. Myrskylän Kirkkojärvi (taustalla) on jäässä, puupenkin jalat ovat veden alla [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

PERJANTAI 20.4.2018. Tulva oli melojan kannalta merkittävä, sillä jo toinen silta (tie 167, Orimattilantie) ei tahtonut päästää alta.

Kitkuttelin läpi: kanoottiin selälleen, lippalakki pois päästä, nenä vasemmalle, kädet tierummun kattoon, siitä työntäen sentti sentiltä läpi. Hyvin terveellistä. (Koko ajan oli toki myös mahdollisuus peruuttaa takaisin.)

Meloin tunnin, kunnes oli pysähdyttävä ennen Koukjärvenkoskea [karttalinkki].

Tämän kosken hankaluus oli:

• Ei selkeää laskulinjaa. Kivet siellä täällä kierrettävä, siis pujoteltava ympäri.
• Vesi sameaa, läpinäkyvyys 3-5 cm. Veden alla on lisää kiviä, joita ei valokuvassa näy, mutta niiden sijainnin tajuaa, kun tarkkailee virtaa. Nekin pitää kiertää, sillä yli mennessä niihin jää kiinni, josta voi seurata kovassa virrassa jotain holtitonta.
• Alussa paras reitti on edetä oikeaa laitaa, kunnes oikealla on vanha myllyn raato, jota ei pidä koskettaa. Betoniraapaisu ei tee kumikanootille hyvää.

Alun olisin kenties selvittänyt, mutta kun koski jatkuu myllyn jälkeen samanlaisena, hahmotin näin:

• Myllyn jälkeen koskessa ei ole vähäisiäkään suvantokohtia. Kun on selvittänyt edellisen hankalan kohdan, seuraava on vastassa kanootin mitan päässä.
• Jos teen yhden virheen, en ehdi korjata virhettä (esim. kanootin väärää asentoa) ennen kuin olen jo seuraavassa hankalassa kohdassa. Virheet kumuloituvat nopeasti. Voin kaatua.

Näin päätin kantaa kanootin kosken ohi.

Myrskylänjoen varrella on kaikenlaista vähän räjähtänyttä. Lato ja autonrämä.

Oli myös pieniä virtapaikkoja, jotka eivät tuottaneet päänvaivaa. Suoraan läpi.

Vanhoja tyylikkäitä kivisiltoja ei ollut. Rautapalkit yli ja betonia päälle on Myrskylänjoen normaali.

Myrskylänjoen varrella on paljon peltoja. Näin korkealla vedellä niiden yli näkyy kauas, esim. vasemmalla pellolla 3 valkoista pistettä = 3 laulujoutsenta [karttalinkki]. Tähän kuvaan otin kuitenkin laajakulman ja noin 800 metsähanhea (jos joku tahtoo laskea, isompi kuva tässä).

Pelloilla oli myös näitä. Miksi valkohäntäpeurat eivät ole kuolleet sukupuuttoon?

Luulisi petojen seuraavan ja saalistavan valkohäntiä helposti pimeässä.

• Miksi mustahäntäinen versio ei levinnyt populaatiossa? Sellainen voisi eksyttää ahmat ja sudet.
• Vai onko valkohännillä salainen ase? Kenties ne voivat paetessaan piilottaa valkeutensa (esim. juosta takaperin), jolloin valkea tupsu ei näy?

Minulle riitti 12 km melontaa. Yhdessä harvoista metsäkohdista nousin maastoon, söin ruokaa, pystytin teltan rumaan ja epätasaiseen maastoon. Yksi yö menee tässäkin.

LAUANTAI 21.4.2018. Yllä oleva kuva on lauantaiaamulta. Telttani näyttää surkealta, sillä yöllä satoi rankasti ja salamoi. Hyvä teltta se silti on.

Aamun ensimmäinen hankala 5 metriä pitkä koski on tässä.

Metrin pudotus, jossa isot kivet tekevät virrasta sekavan. Läpi voisi laskea, jos pystyisi 10 cm tarkkaan suoritukseen. En lähtenyt riskeeraamaan vaan kiersin.

Sen jälkeen Jaakkolan kylässä on oikein kelpo laavu ja puusee [karttalinkki].

Jaakkolan kylän laavu sijaitsee 17,5 km Myrskylänjoen alusta, mikä on vallan hyvä päivämatka, jos haluaisi yöpyä laavussa ja meloa tämän jokireitin kahtena kevyenä päivänä. Toisena päivänä voisi sitten lopettaa Liljendaliin (yhteensä 32 km) tai Kuuskoskelle (yhteensä 41 km).

Yön rankkasateen jälkeen joki virtasi pelloille ja muutti ne tulvajärviksi.

Edelleen siellä täällä meloin metsänkin läpi. Harvemmin silti.

Myrskylänjoen viimeinen silta. Tähän asti melottu 25 km.

Pian tuon jälkeen Myrskylänjoki yhtyi Koskenkylänjokeen [karttalinkki].

Koskenkylänjoessa tulee vastaan isompia koskia. Tämä on Kvarnforsen / Myllykoski [karttalinkki].

Paras lasku-uoma on tuossa, johon tukki on jäänyt kiinni. Se antoi viimeisen silauksen päätökselle kiertää tämäkin koski. Kierto tapahtui helposti koskisaaren kautta kanoottia ruohon päällä vetäen (100 metriä).

Koskisaaren toisella puolella oli toinen uoma, jossa myös koski. Sen loppu olisi ollut nippa nappa laskettavissa, mutta tämän vaillinaisen arvion tein vain kanootista katsellen, kun meloin ohi.

Koskenkylänjoessa ei ole paljon virikettä. Se virtaa peltomaisemassa kohti Liljendalin kylää, jota ennen tulee vastaan retken kaunein silta 32 km kohdalla [karttalinkki].

Heti Liljendalin sillan jälkeen vasemmalla on perinteinen retkipöytä evästelyyn, ken siihen tahtoo pysähtyä.

Meloin Sävträsketin luonnonsuojelualueen läpi. Täälläkin tuhat metsähanhea [karttalinkki].

Välillä metsää. Outoja taivutuksia koivuilla.

Seuraava merkittävä paikka on 41 km jälkeen Kuuskoski, jonka yläpuolella täytyy ymmärtää nousta kanootista ajoissa, ennen kuin joki alittaa kivisillan [karttalinkki].

Jos edellisissä koskissa sentään löysin katseella parhaan laskureitin kanootille (jonka sitten hylkäsin ja kiersin kosken), tässä en edes nähnyt mitään mahdollisuutta.

Kosken kierto oli jälleen helppo. Kanootti olalle ja kävelyä 150 metriä. Samalla katselin vieressä virtaavaa kalaporrasta. En nähnyt taimenia.

Koskenkylänjoen maisemat ovat hiukan yksitoikkoisia. Alla silti jotain mukavahkoa idylliä.

Jälleen hurja koski, Hammarforsen, jonka loppu on tällainen [karttalinkki].

Olin katsellut etukäteen Youtube-filmiä, jossa koskikajakit laskevat Hammarforsenia kahta eri väylää (filmissä 0:00–2:10). Filmi on oikein hyvä, sillä kosken luonne ilmenee siitä paremmin kuin valokuvasta. Kosken lopussa oleva metrin kynnys pitäisi laskea aivan oikeasta reunasta, mutta vaatisi jälleen kovin suurta tarkkuutta eikä sekään välttämättä riittäisi. Kannoin kanootin kosken ohi.

Äskeinen Youtube-filmi jatkuu 2:10 jälkeen Koskenkylänjoen viimeiseen koskeen, jota en myöskään lähtenyt laskemaan [karttalinkki].

Tämä on erilainen koski kuin aiemmat, sillä tässä ei erityistä tarkkuutta vaadita. Tuon voi laskea alas, kunhan kanootti ja laskutekniikka kestää suuria aaltoja ja roiskeita.

Noh, minulla ei kestä, joten lopetin melonnan Koskenkylän uimarannalle ennen tuota mereen johtavaa koskea.

Melontaa 47 kilometriä. Laitetaan muistiin, että vesitilanne tässä artikkelissa vastaa Koskenkylänjoen Niinikosken virtaamaa 31 m3/s. Paljon vähemmälläkin virtaamalla reitin voi varmasti meloa – uskon, että 6 m3/s on aivan ok.

YHTEENVETO. Mukava pieni retki, johon sisältyi toisaalta hyvin helppoja koskia (luokka I-) ja toisaalta liian vaikeita koskia, jotka kannoin ohi. Yleensä jokireittiin osuu muutama puolihankalakin koski (luokka I+ tai II), mutta tässä ei yhtään. (Melomatta jäi vielä Koskenkylänjoen yläosa Artjärveltä alas – kenties siellä on näitä puolihankalia koskia?)

Olen nyt melonut melkein kaikki oleelliset Pääkaupunkiseudun ja Itä-Uudenmaan joet.

Kokonaiskuvaltaan vaihtelevin ja siksi minun suosikkini näistä on Vantaanjoki.

Tässä blogissa olen kirjoittanut retkitarinat myös Ilolanjoesta ja Taasianjoesta sekä osana Pääkaupunkiseudun jokireittiopasta myös Vantaanjoesta ja Keravanjoesta. (Muut kolme nimettyä jokea olen mennyt niin kauan aikaa sitten, etten vielä kirjoittanut blogia.)

Lopuksi kiitos viikon takaiselle Vantaanjoen etumelojalleni Mikael Sammatille, joka antoi tietoa tämän jokireitin melonnasta ennen kuin lähdin matkaan (tämä on Mikaelin kotijoki). Hän muun muassa vinkkasi tuosta Youtube-filmistä, jonka edellä linkitin.

Baltian vappumelonta on Avokanoottiyhdistyksen jokavuotinen perinne, ja minä olen tämän retken vetäjä. Tehtävääni kuuluu ilmoittaa etukäteen melottava joki ja sukkuloida järjestelyt. Järjestelyt käyvät vuosi vuodelta helpommiksi, nimittäin netistä löytyy nykyään hieno Viron ja Latvian jokireittiopas, josta saa paljon tietoa.

Tällä kertaa valitsin kohteen Pohjois-Latviasta: ensin melotaan Ruja-joki, sitten Burtnieks-järven kautta Salaca-jokeen (linkit vievät jokireittioppaaseen).

Alla oleva kuva = Salaca-joen kauniin punaisia hiekkakiviseinämiä.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Perjantai 27.4.2018. Latvian reissuun lähti kuusi henkeä. Ylitimme kahdella autolla Suomenlahden, jonka jälkeen ajoimme Dikeri-kylän myllylle (Dikeri Mill), jonka olin bongannut jokireittioppaasta.

Kun tulimme paikalle klo 23 jälkeen, vastassa oli myllyrakennuksen omistajatar – olin näet sopinut asian ennakkoon jokireittioppaasta löytyneen puhelinnumeron kautta (puhekieli englanti). Löysimme teltoille paikat ja kävimme nukkumaan.

Lauantai 28.4.2018. Aamu alkoi autojen siirrolla. Karttoja tutkittiin, kunnes oltiin varmoja, että samaan suuntaan ajetaan. Kolmen auton letkaa johti myllyn omistajattaren poika, joka palasi 2 tunnin kuluttua takaisin omalla autollaan Eskon ja Pekan kanssa – heidän autot jäivät pikkukaupunki Staiceleen, joka oli melonnan päätepiste.

Dikerin kaunis mylly, jonka pääty on kunnostettu asuinrakennukseksi.

Myllyn roottori, ei enää käytössä.

Viimeiset järjestelyt menossa minullakin (kuva Henri Modig).

Sitten vesille.

Kuudella henkilöllä on 5 kanoottia. Ainoa kaksikko olemme minä ja Hemppa.

Ruja näyttää aluksi tältä – oikein melottava joki.

Parin kilometrin jälkeen pysähdys patoaltaaseen.

Ylitys 15 metriä.

Matka jatkuu.

Joen varrella on paljon kaadettuja puita sekä penkereellä puukasoja.

Ohitamme työporukoita, jotka parhaillaan sahaavat puita. He huutavat meille latviaksi jotain ja viittovat eteenpäin.

Mitä huutavat, sen keksimme kohta itsekin. Ruja-joen siivottu osuus loppuu tähän.

Pidämme ruokatauon.

Uusi joki pyritään melomaan mahdollisimman läheltä joen alkulähteitä. Näin saadaan meloa pitempi reitti. Tässä on tasapainoiltava: liian ylhäältä ei pidä lähteä melomaan, sillä edessä voi olla tolkuton kaatuneiden puiden suma. Käytän lähtöpaikan valinnassa satelliittikuvia, mutta joen todellista luonnetta satelliitti ei paljasta. Se näkyy vasta maastossa.

Pekka vetää kanoottiansa puusuman ohi.

Kun lähdemme melomaan, vastassa on sadan metrin päässä uusi puueste … ja seuraava, ja seuraava. Loputtomasti.

Jos jotkut kaatuneet puut tuntuvat ylitettäviltä, koetamme onneamme: taiteilemme puiden päällä ja nostamme kanoottejamme yli (kuva Henri Modig).

Toiset puusumat ovat monimutkaisempia, jolloin on järkevämpää vetää kanootti maan kautta ympäri.

Kun katson jälkikäteen gps-paikantimen lokia, tulos on heikko: etenimme reilussa 3 tunnissa 2,4 kilometriä.

Olisiko kannattanut lähteä joelle alempaa? Sitä on turha miettiä. Nauksenin pikkukaupungin lähellä joki aukesi jälleen melottavaksi. Jos joku meloo Rujaa ensi vuonna, todennäköisesti edellä kuvaamani puuesteet on siivottu. (Sellainen mielikuva tästä jäi, että vastedes jokea halutaan pitää ihan matkailun takia melontakelpoisena.)

– Tuolla on kauppa. Ostetaan jäätelöä.

Mainostan Baltian vappuretkiä helpohkoiksi, jotta useampi uskaltaa tulla mukaan. Jäätelölle pysähdytään aina tai ainakin kerran päivässä, se on tärkeä periaate.

Niin pysähdyimme Nauksenin kyläkauppaan (kauppa latviaksi = ”veikals”).

Mitä jäätelöä tarjolla?

Tietysti Ruja-joen jäätelöä (Rujiena). Jos joskus perustan jäätelötehtaan, sen lippulaivamerkki olkoon Vantaanjoki-jäätelö!

Leiriydyimme Nauksenin ja Rujienan kylien väliin myllypadon yläpuolelle. Jos ei ole ihan selvää voiko tässä leiriytyä, niin laitetaan teltat lähekkäin. Näin olemme sentään ”järjestäytynyt porukka”.

Paikallisasukas tuli kysymään mitä puuhaamme. Tai tervehtimään? Emme saaneet selvää, kun yhteinen kieli puuttui, niin hän lähti pois. Sen kuitenkin tällä retkellä opin, että ”suomalainen” on latviaksi ”somisks” tai jotain vastaavaa. Voitiin siis lyödä kämmentä rintakehään ja sanoa ihan suomeksi, että ”suomi” ja viesti meni perille mistä tulemme.

Kuu paistaa pilvien välistä. Iltahulluttelua.

Sunnuntai 29.4.2018. Leiri herää.

Taisi olla ihan sallittu leiripaikka. Tuore puusee löytyy padon alapuolelta.

Esko ja vuohet.

Hemppa ja putket.

Kanootit on kannettu. Lähtö padon alapuolelta.

Eskon salamatkustaja.

Yhä toisinaan (pari kertaa) joessa oli kaatunut puu. Tuon raahasi nopeasti ohi.

Oudompi puu, odottaa kaatumisvuoroa.

Rujienan kyläkeskus. Jälleen kauppareissu ja jäätelöä.

Taas jatketaan.

Mitään merkittäviä valokuvauksellisia paikkoja ei jokivarressa ollut. Löysimme illalla leiripaikan Ruja-joen viime metreiltä, 300 metriä ennen Burtnieks-järveä.

Järven iltavalot, ne Henri halusi nähdä.

Sieltä se aukeaa, Burtnieks, Latvian neljänneksi suurin järvi (pituus 14 km, leveys 5 km).

Tuonne mennään huomenna.

Leiri hiljenee.

Hyvä yötä.

Maanantai 30.4.2018. Vappuaatto. Huomenta.

Leiripaikka oli käsittämätön. Tuhannet linnut lauloivat.

En saanut unta. Nousin ylös pian klo 5 jälkeen. Samoin Pekka.

Äänitin lintujen lauluja tavallisella pokkarikameralla. Alla kooste yhdistettynä aamun valokuviin. Avokanoottiyhdistys herää, syö ja lähtee liikkeelle.

Filmistä jäi pois vain vetämäni aamuvoimistelu (kuva Henri Modig).

Sitten Burtnieks-järvelle.

Oli onnea. Saatiin kevyt myötätuuli 5 km avoimelle selälle.

Burtnieks-järvellä on ollut asutusta kivikaudella. Metsän kohdalla on kalmisto, esihistoriallinen hautausmaa. Näin kertoo kyltti.

Burtnieks on Salaca-joen alkulähde. Siitä mistä Salaca alkaa, voi vuokrata monenlaisia vesikulkuneuvoja.

Salacan vesi on vapun aikaan korkealla. Puut ovat reheviä, mutta toistaiseksi lehdettömiä. Virta vie hyvää vauhtia.

Ruokatauko. Lepo.

Mazsalacan kaupungissa käydään tietysti ostamassa jäätelöä.

Mazsalacan jälkeen käy ilmi miksi Salaca on suosittu melontajoki. Oranssit ja punaiset hiekkakivitörmät ovat massiivisen kauniita.

Yksityiskohta.

Yhden paikan jälkeen seuraava.

Ja seuraava, muutaman kilometrin välein.

Salaca-joen ympärillä on kansallispuisto, jonka pohjoisrannoilla kävelyreittejä. Tämän kohdan erikoisuus = hiekkakivitörmän alta tulee puro.

Kun kansallispuistossa ollaan, joen varrella on kelpo leiripaikkoja. Niiden välimatka on toisinaan pitkä, niinpä tällä kertaa päädyimme yöksi ei-viralliseen leiripaikkaan.

Tiistai 1.5.2018. Vappupäivä. Pallot esille.

Hemppa kuvaa.

Pekka ja Leena tyylittelevät.

Joella on myös muita veneilijöitä. Tämä latvialaisporukka liikkui vuokrapaateilla.

Viimeiseksi päiväksi on järkevää jättää lyhempi melontamatka. Näin jää tarpeeksi aikaa ajaa takaisin Tallinnaan ja Suomen lauttaan.

Saavuimme Staiceleen 2,5 tunnissa.

Lopetuspaikka oli sikäli selkeä, että kyltti sillan alla ilmoitti vaarallisesta koskesta. Tässä olisi muutenkin noustu ylös tutkimaan kuinka jatketaan.

Staicelen lopetuspaikkamme olisi kelpo leiripaikkakin (kolmiorakennus = puusee).

Meloimme yhteensä 117 km. Tästä olisi vielä reilu 40 km merelle.

Tavarat pakattiin kuljetuskuntoon. Pekka ja Esko hakivat autot muutaman sadan metrin päästä. Ajoimme iltapäivän kuluessa Tallinnaan ja palasimme Suomeen.

Yhteenveto

Baltiaan on helppo mennä, sillä valuuttaa ei tarvitse vaihtaa. Viro siirtyi Euroon 2011 ja Latviakin 2014. Englantia puhutaan melko yleisesti. Pienet kohtaamiset joella olivat tälläkin kertaa kaikki positiivisia.

Baltian seikkailu oli tällä kertaa helppo. Parasta olivat lintujen mahtava aamukonsertti Burtnieks-järven leirissä sekä Salaca-joen punaiset hiekkakiviseinämät. Säät eivät pahemmin koetelleet (yhtenä yönä satoi, toisena lämpötila putosi +1 asteeseen). Vaikka Salaca virtasi hyvää vauhtia (keskinopeus 7 km/h), siitä huolimatta yhtään varsinaista koskea ei etapille osunut.

Melontaa 117 km = Ruja-joki 59 km + Burtnieks-järvi 7 km + Salaca-joki 51 km. Melottu pätkä näkyy kartalla sinisenä.

Kartassa näkyy myös muita Baltian jokia, joita olen melonut aiempien vuosien vappuretkillä.

Ja kuten näkyy, olen myös melonut Salacan merelle asti. Se tapahtui 2009, jolloin tätä blogia ei ollut. Siitä retkestä on säilynyt Timo Ripatin kirjoittama hieno kuvitettu tarina (kannattaa lukea).

Kiitos retkestä Pekka, Tuomas, Esko, Henri, Leena. Ensi vuonna uudestaan.

Avokanoottiyhdistys aloitti Espoonjoen siivouksen roskaretkien merkeissä vuonna 2009. Siivous tehdään toukokuussa, kun tulvat ovat ohi mutta rehevät rannat eivät vielä peitä roskia.

Jokavuotinen retki herkistää havainnoimaan muutoksia, hyviä ja huonoja. Törkypuolesta vastaa tänä vuonna Turun moottoritien siltatyömaa [karttalinkki], josta karkaa Espoonjokeen rakennusjätteitä. Niistä näkyvin on tierakenteiden routaeristeenä käytettävä vaahtolasi [RakennusFakta.fi], joka vettä kevyempänä muodostaa joen kapeikkoihin lauttoja. Pysyviksi lautat uhkaavat muodostua siinä vaiheessa, kun niiden päälle muodostuu kasvillisuutta. Kauanko kestää, kunnes Espoonjoki on melojilta tukossa?

Lähdetäänpä alusta.

Aurinkoinen sää veti 24.5.2018 roskaretkelle 5 melojaa. Pieni sosiaalisuus ei ole pahitteeksi, vaikka retken aihe on vakava.

Roskaretki alkoi Espoon kirkolta, josta noustiin 2 km jokea ylös. Sitten valuttiin hitaasti alas ja kerättiin roskia. Kartassa näkyvä kosteikko oli muinoin Espoon Kirkkojärvi, jonka yli tehtiin moottoritie.

Kuten aina joesta löytyy satunnaisia roskia, joita valokuvasin muistoksi.

Roskien keräys on meditatiivista ja palkitsevaa itsessään: ole hereillä, havaitse roska, melo kohdalle, poimi, säkitä. (Lisäksi lasken roskat.)

Kun tätä on tehnyt tunnin, kokonaisuus alkaa hahmottua. Mikä oli paremmin kuin ennen? Mikä huonommin?

Aloitan hyvistä asioista.

Hyvää 1: Turun moottoritien pohjoispuolella ei juuri roskia ollut. Joitakin kymmeniä. Takavuosina tältä pätkältä on löytynyt kevyesti yli sata roskaa. (Tämän vuoden aikainen kesä ja puolirehevät rannat saattoivat tosin kätkeä jotain kasvillisuuden sekaan?)

Hyvää 2: Aiempien vuosien murheenkryyni on ollut Kirkkojärven koulun pohjoispuolen lampare [karttalinkki], jonka vesi virtaa Espoonjokeen. Yli sata roskaa on ollut viime vuosina tuon paikan normi. Vuosi sitten matala vesi esti lammikkoon melonnan ja roskien keruun. Arvelin, että tänä vuonna lammikon reunoilla on kahden vuoden roskat mutta mitä vielä. Vain 15 roskaa! Tästä päättelen, että koulun oppilaat ovat pitäneet siivouspäivän ja laittaneet lähiympäristöä perusteellisesti kuntoon. Kiitämme!

Jo jokea ylös noustessamme havaitsimme vedessä kelluvia lauttoja, jotka koostuivat vettä kevyemmistä kivistä. Lauttojen läpi oli työlästä meloa. Kun lautan oli läpäissyt, joki takanamme sulkeutui, kivet täyttivät kapeikon jälleen laidasta laitaan.

Pekka Koivukunnas tiesi, että kyseessä on vaahtolasi [RakennusFakta.fi]. Styroksiahan joessa aina kelluu jonkin verran ja se kerätään pois, mutta mitä tämän kanssa tehdään?

Keräsin kymmenkunta vaahtolasikiveä jätesäkkiin, mutta kun kappaleita oli tuhansia, ei siinä ollut järkeä. Jos nuo haluaa oikeasti kerätä pois, tarvitaan jotain järeämpää. Joki-imuri, onko kellään?

Vaahtolasin lähteeksi paljastui Turun moottoritien ja Espoonjoen risteyksen siltatyömaa (moottoritien yläpuolella ei vaahtolasia ollut). Moottoritien siltaa korotetaan, jotta Espoonjoen vesi ei nousisi huipputulvalla moottoritielle. Viimeisin paha tulva tapahtui lokakuussa 2017, jolloin moottoritien toinen kaista jouduttiin sulkemaan ja Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin melojista tulvivalla Kirkkojärvellä.

RakennusFakta.fi-sivusto kertoo vaahtolasista näin: ”Vaahtolasi on kevyttä, kestävää, ympäristöystävällistä, palamatonta ja se soveltuu erinomaisesti käytettäväksi tierakenteiden routaeristeenä sekä kevennysmateriaalina”.

Vaahtolasin mainostettu ympäristöystävällisyys perustuu valmistusprosessiin: sisältää 98-prosenttisesti kierrätyslasia. Hyvä niin, mutta jokeen vaahtolasi ei kuulu. Minulla ei ole pätevyyttä arvioida vaahtolasin pitkäkestoisia vaikutuksia Espoonjoessa, mutta seuraava kuva kertonee jotain: vaahtolasi muodostaa kasvupohjan joen päällä kelluvalle kasvillisuudelle.

Jos vaahtolasin määrä lisääntyy, kuinka tukossa Espoonjoki on syksyllä? Tai ensi vuonna?

Jälleen kerran laskin omat roskani ja sain kasaan 150. Kun arvioin muiden keräämät roskat heidän käyttämänsä ajan perusteella, päädyn yhteismäärään 350 roskaa. Tilastoa:

• Vuonna 2013 keräsimme 1250 roskaa (keräysalue 4 km)
• Vuonna 2014 keräsimme 750 roskaa (keräysalue 4 km)
• Vuonna 2015 keräsimme 300 roskaa (keräysalue 3 km)
• Vuonna 2016 keräsimme 340 roskaa (keräysalue 2,5 km)
• Vuonna 2017 keräsin 262 roskaa (keräysalue 4 km)
• Vuonna 2018 keräsimme 350 roskaa (keräysalue 3,5 km)

Huom! Kun keräysalue on 4 km, se tarkoittaa Glims/Gloms-jokien yläpuolelta rantaradan sillalle [karttalinkki] – [karttalinkki]. Lyhempi keräysalue tarkoittaa lyhennystä alavirran puolella.

Tilasto ei ole vertailukepoinen monestakaan syystä. Trendin laskeva suunta on kuitenkin selviö ja hieno asia, jos vaahtolasia ei huomioida.

Pisimpään keräsin roskia Tomi Kallio-Könnön kanssa.

Jotain on paljastumassa Espoonväylän sillan alla [karttalinkki].

Ostoskärryt.

Sellaista se on. Espoossa asuu paskiaisia, jotka heittävät tavaraa sillalta jokeen, jonka Avokanoottiyhdistys nostaa ylös.

Tuota pitemmälle emme juuri siivonneet. Kuuma alkukevät on rehevöittänyt tuomen kukkimaan.

Meloin Espoonjokea kohti merta ja morjestin matkalla metsäkaurista.

Päätin retken Kivenlahden kotirantaan. Tällä kertaa minulta vain yksi puolitäysi jätesäkki.

En nähnyt tarpeelliseksi ilmoittaa asiaa Espoon ympäristökeskukselle ja laittaa heitä hakemaan roskia kuten olen aiempina vuosina tehnyt – silloin roskaa kertyikin vähintään kaksi säkkiä. Vein roskat kotiroskikseen.

Yhteenveto

Tällä retkellä roskia keräsivät minun lisäksi: Pekka Koivukunnas, Tomi Kallio-Könnö, Jaakko Mäkikylä, Tuomas Tuomi. Kiitos kaikille!

Yhden tehtävän tästä roskaretkestä itselleni otan. Aion käydä Espoonjoessa elo- tai syyskuussa katsomassa kuinka paljon siellä on vaahtolasia ja onko joki tukossa. Palaan asiaan sopivassa yhteydessä – viimeistään roskaretkellä 2019.

Lavastan valokuvia. Lavastan ja koen vahvaa elämän tunnetta, kun pyrin uuteen visuaaliseen ilmaisuun. Hienon lopputuloksen tunnistaa siitä, että se energisoi ja pistää kehon hyrisemään – olitpa sitten valokuvauksen kohde, kuvaaja tai myötäeläjä.

Tämän artikkelin 12 + 1 valokuvaa eivät olisi syntyneet ilman sitä leikkisää yhteisöä, joka pelasi talven läpi jumppapallogolfia (jpg) monissa kansallispuistoissa ja ulkoilualueilla.

Aloitetaan tarinallisella kuvalla:

”Me puolustamme tätä maata. Meillä on tahto ja meillä on välineet.”
Teijon kansallispuiston Matildanjärvi 21.1.2018 [karttalinkki]. Isompi kuva.

Otamme jokaisessa jpg-pelissä ryhmäkuvan. Joskus sommittelu onnistuu erityisen hyvin.

10 pelaajaa Helsingin Uutelassa 25.2.2018, kun talvi oli kovimmillaan, pakkanen paukkui ja jäät olivat kestäviä [karttalinkki]. Isompi kuva.

13 pelaajaa Kirkkonummen Juusjärvellä 24.3.2018, jossa on Etelä-Suomen kirkkain kalliomaalaus [karttalinkki]. Isompi kuva.

Joskus pallot ja ihmiset muodostavat yhdessä jotain aivan muuta…

Neljä ihmistä tuulessa heiluvina korsina keskellä autiutta Espoon Pentalassa Diksandin hiekkarannan edustalla 10.3.2018 [karttalinkki]. Kuvaaja Pia Hyle. Isompi kuva.

Seitsemän ihmistä kukan terälehtinä Nuuksion Vääräjärvellä 11.2.2018 [karttalinkki]. Virpi Karénin idea. Virpi itse makaa ison pallon takana ruskeassa takissa. Isompi kuva.

Hallittu satunnaisuus on eräs valokuvauksen suola…

Tehdään rivi ja pannaan ihmiset potkaisemaan. Pelaajia Hyvinkään Kytäjän Kiiskilammella 3.3.2018 [karttalinkki]. Isompi kuva.

Yhteispotku taivasta vasten. Teijon kansallispuiston Matildanjärvi 21.1.2018 [karttalinkki]. Isompi kuva.

Tarinallinen potkukuva: Paha mies joutuu puolustuskannalle. Teijon kansallispuiston Matildanjärvi 21.1.2018 [karttalinkki]. Isompi kuva.

Potkukuviin tulee aikaulottuvuus, kun kamera ampuu sarjatulta ja yksittäiset valokuvat yhdistetään jälkikäteen. Kirkkonummen Meikojärvi 4.2.2018 [karttalinkki]. Isompi kuva.

Sama periaate mutta kaksoiskaari. Hyvinkään Kytäjän Kiiskilampi 3.3.2018 [karttalinkki]. Mikko Erkkilän idea. Mikko myös potkaisee. Isompi kuva.

Korkea kaari ja kiinniotto, sitä lähdin hakemaan. Nuuksion Liukoi-järvi 16.3.2018 [karttalinkki]. Kuvaaja Mika Sigvart. Isompi kuva.

Tästä on olemassa myös 17 sekunnin YouTube-filmi.

Aina ei kuva ihmistä kaipaa. Pallon paiskaus alas korkealta kalliolta. Nuuksion Liukoi-järvi 16.3.2018 [sama kallio kuin edellisessä kuvassa]. Isompi kuva.

Peräkkäiset pallot eivät aina sisällä aikaulottuvuutta…

Pallot matkalla kaukaisuuteen Espoossa Pentalan edustalle auratulla radalla 10.3.2018 [karttalinkki]. Leena Sahramaan idea. Leena on myös kuvassa. Isompi kuva.

Näitä lumisia kuvia on ilo katsoa, kun paahtavan kuiva alkukesä jatkuu Etelä-Suomessa jo neljättä viikkoa.

Kiitos kaikille teille 29 henkilölle, jotka osallistuitte näiden valokuvien luomiseen.

Vetsijoki on lyhyt mutta maisemiltaan mahtava melontajoki Kaldoaivin erämaassa, Suomen pohjoisimmassa osassa.

Pienuutensa takia Vetsijoki on melottavissa vain kesäkuussa pian lumien sulamisen jälkeen. Tässä artikkelissa kuvaan monipuolisesti retkeäni sekä mitä Vetsijoen melonta vaatii.

Alla oleva huikea maisema löytyy Vetsijoen viimeisiltä kilometreiltä [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tapahtumiin.

Perjantai 8.6.2018

Kello löi 17:30, kun jäin bussista pois Utsjoen tien varressa Mieraslompolossa, josta lähtee polku-ura Kaldoaivin sisäosiin [karttalinkki]. Bussikuski ei ollut varma mihin lähtöpaikkaan halusin, mutta minulle se oli tuttu – sama paikka, johon lopetin 2017 syyskuun Kaldoaivin vaelluksen. (Jos lähdet samasta paikasta, merkitse piste ennakkoon gps-paikantimeen, jotta osaat neuvoa kuskia.)

Tavoite oli kantaa illalla kumikanoottia pari kilometriä ja kantaa muut retkitavarat Avzegeaslattu-järvelle, johon leiriytyisin [karttalinkki]. Näin myös tein.

Lauantai 9.6.2018

Kantaminen on monotonista puuhaa ja minun tapauksessa kaikki kantaminen on tehtävä kahdessa erässä: erikseen kanootti ja muut leiritavarat. Tein siitä 3:47-pituisen filmin.

Joka ei jaksa filmiä katsoa, tässä pääasiat:

• Kantamisen tavoite oli päästä Vudnejärvelle, josta jatkaisin pieniä puroja kohti Vetsijärveä, josta edelleen Vetsijokeen. (Tarkistettu kantomatka Mieraslompolosta Vudnejärvelle on tasan 11 km – kävelin siis 33 km.)
• Vetsijoki on Tenojoen vesistöä, joka laskee Jäämereen. Etelästä tulevan on tärkeää desinfioida kalastusvälineet ja kanootti, jotta hän ei levitä Tenojokeen lohiloista (Gyrodactylus salaris). Minulla oli mukana kanootti, ei kalastusvälineitä. (En lopulta desinfioinut, koska kanootti oli kuiva ja loinen kuolee myös kuivuuteen.)

Alla kanootti Vudnejärven rannassa juuri ennen lähtöä [karttalinkki].

Tarkoitus oli meloa Vudnejärven pohjoisosasta alkavaa puroa kohti Goalssjärveä. Vesi oli kuitenkin hyvin matalalla [karttalinkki].

Puro oli melontakelvoton. Kannoin tavarat Goalssjärvelle (1 km). Sen jälkeen palasin kanootille ja aloin raahata. Raahatessa piti varoa, ettei vedä kanoottia varvikon seassa olevien terävien kivien yli.

Seuraava puro olisi ollut Goalssjärvestä kohti Vudneluobbalat-järveä. Se oli yhtä kuiva ja kivinen.

Päätin vaihtaa taktiikkaa. Kun purojen kautta ei pääse, suunnittelin reitin järvien kautta kohti Vetsijärveä. Kuvasin jokaisen järven, jonka kautta kuljin. Ne ovat aika samannäköisiä. Olkoon alla esimerkkinä yksi välijärvi antamassa kuvaa kokonaisuudessaan laakeasta maisemasta.

Laitoin leirin pystyyn Vudneluobbalat-järven itärannalle.

En ollut huolestunut etenemisen hitaudesta. Päinvastoin eteneminen sujui vallan hyvin. Minulla oli vahva olo. Kaikki sujui erinomaisesti. Nautin suunnattomasti olostani suuressa autiudessa vain muutama tunturikoivu ympärilläni. Odotin huomista toiveikkaana.

Sunnuntai 10.6.2018

Kuva leiripaikalta kohti itää. Keltainen varustekassi on jo kannettu taakse nimettömälle järvelle. Kanootti kannetaan seuraavaksi.

Yllä olevan järven läpäistyäni oli vielä yksi välijärvi ja sitten 900 metrin kantaminen Vetsijärven itä/etelähaaraan [karttalinkki]. Kivikkoisen maaston vuoksi kannoin kanoottia tällä kertaa olalla.

Jotta olin etenemisen suhteen joustava, olin valmistautunut näin:

• Kaikki leiritavarat ovat kahdessa säkissä, jotta niitä on helppo alkaa kantaa: iso säkki selkään, pienempi vatsan päälle.
• Kun kaksi säkkiä on kannettu seuraavan vesialueen ääreen, kanootti on mahdollista joko raahata maata myöten tai kantaa olalla.

Otin myöhemmin Vetsijoen loppupuolella itsestäni seuraavan kuvan, jossa näkyy varustukseni melontatilanteessa. Iso säkki on kanootissa selän takana ja pieni säkki edessä (molemmat keltaisia). Myös joella olin aina valmis joustavasti kantamaan varusteita pahojen paikkojen yli.

Takaisin Vetsijärvelle, jonka pitkään itä/etelähaaraan olin juuri saapunut. Järven koko ei ole suuren suuri – se mahtuisi 5 x 6 kilometrin suorakaiteeseen. Ympäristö on laakea – ei suuria tuntureita lähettyvillä. Vetsijärven erikoisuus on kapeat pitkulaiset saaret.

Minulla ei ollut kiirettä lähteä Vetsijoelle, sillä aikaa oli runsaasti. Ajattelin nousta ylös Fallejokea, joka tuo Vetsijärveen paljon vettä Kaldoaivin tuntureilta. Näin saisin hauskan tunturielämyksen ja hyvän leiripaikan tunturista, jonka jälkeen olisi huomenna mahdollista hurauttaa Fallejoen kosket alas Vetsijärvelle ennen jatkoa Vetsijoelle.

Hyvä ajatus, mutta kävi ilmi, että Fallejoki oli liki yhtä kuiva kuin aiemmat purot [karttalinkki].

Jäin syömään ja pohtimaan tilannetta.

Katsoin Vetsijärven karttaa, jonka veden värin olen alla olevassa kuvassa tummentanut.

Järvihän on elefantti. Kolmijalkaisen norsun mutkainen häntä on vasemmalla (Vetsijoki). Kärsä roikkuu alhaalla. Korvia ei ole, mutta norsun silmä on suuri saari norsun päässä.

Sää oli tyyni ja aikaa olisi, joten voisin meloa Vetsijärveen jonkin reitin, jonka gps-jälki muodostaisi kuvion. Mittasin kartalta, että järven kierto olisi kokonaisuudessaan yli 30 km, joten siihen en ryhdy. Voisin keskittyä norsun silmään ja tehdä ympärille jotain abstraktia. Kuvio alkoi rakentua päässäni.

Mutta sitä ennen oli laskettava Fallejoki alas kohti Vetsijärveä – siis kannettava kanootti esim. tämän kohdan yli.

Fallejoen loppu. Tyyni sää ja tasainen vedenpinta.

Lunta.

Fallejoen lopussa on ränsistynyt taloryhmä, jonka voi valokuvata paikallisen mäen päältä [karttalinkki].

Sama ympäristöään korkeampi mäki tarjoaa hyvän maiseman Vetsijärven ulapalle.

Lähdin melomaan suunnittelemaani kuviota. Pysähtelin rannoilla, jotta sain talteen erityisiä maisemia. Tämä kapea niemi sijaitsee aivan Fallejoen suulla.

Tässä toinen niemi, joka työntää pitkän kaulansa kohti norsun silmää [karttalinkki].

Vetsijärvessä tuntui olevan paljon kalaa. Mitä lajia, en tiedä. Paljon mulahduksia ja niistä seuraavia renkaita, kun kiersin illan mittaan Vetsijärven rantoja.

Meloin toistuvasti norsun silmään ja takaisin. Alkoi sataa ja tuulla. Miellyttävän tyyni järvenpinta ei ollut enää tyyni, vaan aaltoili. Jouduin puristamaan melaa tosissaan, kun etenin vastatuuleen kohti järven keskellä sijaitsevaa silmää.

Seurasin horisontin maastoa ja samaan aikaan gps-paikanninta, johon kuvio piirtyi. Sadepisarat kimpoilivat takista ja kastelivat housut. Kello oli 20:45, kun olin melonut 5 tuntia 37 minuuttia. Enää yksi etappi länsirannalta silmään, pupillin ohi ja olen valmis leiriytymään (sininen melontaa, punainen kanootin raahausta).

Paska.

Viimeisellä etapilla meloin silmäsaaren väärään kärkeen. Alla selvennykseksi mikä meni pieleen sekä keltaisella värillä korjattuna kuinka olisin halunnut sen reitittää.

Hämmennys ja potutus kesti 10 sekuntia.

Jos joku ei ole koskaan keskittynyt tunteja putkeen täysillä – vaikka tällaiseen yhdentekevään asiaan – ei voi tietää, että urakan ollessa ohi ei olekaan hirveästi väliä menikö oikein tai pieleen. Tärkeämpää on vapautua stressistä.

Nyt joku kysyy, miksi sitten ollenkaan stressata? Noh, se vaan on niin mahtavaa yrittää hallita jotain suurta muotoa. Silloin kun muoto toimii, se hykerryttää koko kehoa. Entäs tämä silmäjuttu, toimiiko? Ei erityisesti. Hyvä yritys kuitenkin.

Olin kuvion tehtyäni sateesta märkä (kuvion pituus 25 kilometriä). Sade rankkeni. Pystytin teltan Vetsijärven rantaan, lukossa olevan kämpän pihaan [karttalinkki].

Maanantai 11.6.2018

Sade jatkui koko yön. Sade jatkui aamulla. Satakoon. Retkeilijä on tuskin koskaan niin innoissaan sateesta kuin minä olin. Fallejoki oli ollut eilen kuiva. Tarvittiin paljon sadetta, jotta Vetsijoki olisi melottavissa kunnialla alas.

Alla näkymä Vetsijärvelle sekä lähtöranta, jossa on pienehkö laituri.

Vetsijoen ensimmäiset kosket olivat leveitä ja matalia. Jouduin aika ajoin nousemaan kanootista ja taluttamaan kanoottia matalien virtapaikkojen yli.

Kosket paranivat. Ensimmäinen todella vauhdikas II luokan koski on alla oleva [karttalinkki].

Vetsijoen hienous alkoi tulla esille. Useimmat kosket ovat kivisiä, mutta sujuva laskureitti kivien välistä löytyy, kunhan osaa lukea virtaa. Pujottelua tarvittiin.

Koko päivän satoi. Alla olevassa kuvassa kello on 16, kun maltoin ottaa kameran esille ottaakseni kuvan: tämä varsin tyypillinen koski päättyy kivitarhaan, josta silti löytyy aukko laskea läpi kolistelematta [karttalinkki].

Heti seuraava koski ryntää päin soratöyrästä ja kääntyy sitten oikealle. Tämäkin mentävissä läpi ongelmitta.

Minulla ei ole kuivapukua. Melon tavallisissa retkeilyvaatteissa, joiden päälle vedän tarvittaessa kumisen sadetakin ja sadehousut. Kun on liikkunut ulkona 8 tuntia jatkuvassa sateessa (tällä kertaa satoi myös räntää), kylmyys ja kosteus löytävät tiensä kumikerrosten läpi.

Sade lakkasi. Päätin lopettaa koskien laskun aikaisin ja vetää ylle lämmintä villaa. Pian klo 17 jälkeen teltta oli pystytetty, jotta se ehtisi kuivaa ennen yötä.

Kuvassa Vetsijoen vartta, jossa punainen telttani erottuu oikeassa reunassa mäen päällä [karttalinkki].

Tiistai 12.6.2018

Tästä eteenpäin sain retkeillä ilman sadetta, mutta yhä aamusta iltaan alle 6 asteen lämpötilassa. Lienee selvää, että yhtään hyttystä tai mäkärää en koko retkellä nähnyt.

Alla eräs tyypillinen Vetsijoen koski, jota kuvasin soratöyrään päältä. Välillä virta on selkeää ja reitti helposti valittavissa – välillä virrassa on kiviä, jolloin pujotellaan. Monta kiveä on myös aivan pinnan alla, jolloin nekin täytyy nähdä ennakkoon ja kiertää.

Tässä heti seuraava koski. Joki levenee. Kivien ja valkoisen veden määrä kasvaa. Koski on yhä laskettavissa sutjakkaasti läpi, kunhan reittivalinta on hyvä.

Virran lukeminen lennosta:

• Tarkkaile seuraavaa valkoisen veden kohtaa (10 metriä) ja sen takana olevaa seuraavaa kohtaa (20 metriä). Pitääkö siirtää kanoottia oikealle vai vasemmalle? Voiko mennä kumpaa reittiä vain?
• Tarkkaile virran suurta kuvaa. Minne päävirta kulkee 40 metrin kuluttua? Pitääkö kanootin olla silloin joen vasemmalla vai oikealla laidalla?

Kun tällaisia päätelmiä pystyy tekemään lennosta, on virran lukeminen tarpeeksi kehittynyttä Vetsijokeen. Jos näitä päätelmiä ei ehdi tehdä, törmää pian kiviin tai joutuu joen sille puolelle, jossa vesi on matalaa. Silloin on noustava kanootista ylös ja talutettava menopeli takaisin päävirtaan.

Jotain erikoista. Norjasta Utsjoelle ja Inariin kulkeva sähkölinja ylittää Vetsijoen [karttalinkki].

Vetsijoen ainoan vesiputouksen nimi on Veahcajohgorzi, siis ”Vetsijoenputous” [karttalinkki].

Tämä oli putouksen pienempi itäpuoli. Sen alla oli hajonnut lasikuituinen soutuvene, jonka kappaleita löytyi vielä kaukaa alavirrasta.

Suurin osa putouksen vedestä virtaa länsipuolelta.

Tässä putous kauempaa alhaalta katsottuna.

Kannoin kanootin putouksen ohi. Kantomatka on 200 metriä, jos haluaa kantaa ohi myös kuvan alaosan pienemmän putouksen kuten minä tein.

Koskien määrä kasvoi edelleen, mutta ne jatkuivat laskukelpoisina. Silloin tällöin koskien välissä oli 50-100-metrisiä suvantoja.

Pohjoisessa alkoi näkyä korkeampia tuntureita.

Olin etukäteen suunnitellut mäet ja tunturin rinteet, joihin nousisin Vetsijokea kuvaamaan. Tämä on niistä ensimmäinen. Mäen nimi on Gomufanas [karttalinkki].

Gomufanas-mäen kohdalla on Vetsijoen viimeinen suvanto. Sen jälkeen Vetsijoki on pelkkää koskea ja putoaa viimeisen 9 km aikana 100 metriä kohti Tenojokea.

Tämä on toinen maisema. Kyseessä on Luovosvarri-tunturin kivinen alarinne [karttalinkki].

Pysäytin vauhdin koskessa kuvatakseni tämän vanhan veneen.

Alla olevasta joen kohdasta lähdin kuvaamaan kolmatta maisemaa. Jälleen olin jättänyt taakse leveän kosken, jossa oli pitänyt pujotella lukuisten kivien ympäri ja etsiä reittiä, jossa olisi vettä alla riittävästi.

Kolmas ja kenties mahtavin maisema löytyi Uhcit Luovosvaroaivi -tunturin rinteestä [karttalinkki].

Huikeaa. Ei uskoisi, että ollaan Suomessa. Isompi versio kuvasta tässä.

Seison tuossa 135 metriä sen paikan yläpuolella, johon kanootti jäi. Kuvassa näkyvällä 2,3 kilometrin mittaisella pätkällä joki putoaa käsittämättömät 25 metriä lisää.

Koska olin jo korkealla tunturissa, kävin Uhcit Luovosvaroaivin huipulla, korkeus 335 metriä [karttalinkki].

Perinteisempi poseeraus (tunturin takana Vetsijoki).

Palasin kanootille.

Vetsijoen jyrkkyyden ja kivisyyden yhdistelmästä seurasi ongelmia. Olen tottunut lukemaan virtaa ja tekemään nopeita ratkaisuja (oikealle tai vasemmalle), mutta nyt ryhdyin tekemään virheitä.

Virranlukunopeuteni ei riittänyt. Peräkkäiset esteet olivat liian lähellä toisiaan. Aloin ajaa toistuvasti päin kiviä tai ahtaisiin paikkoihin kahden kiven väliin, johon jäin jumiin.

Silloin oli nostettava ahteri penkistä, aseteltava kumisaapas ja toinenkin koskeen, nostettava yksikätisesti kanootti pois pinteestä toisen käden ottaessa melalla tukea jostain, ohjattava menopeli parempaan paikkaan, ja – hops – potkaistava reippaalla töytäisyllä itsensä takaisin alukseen ja alus virtaan.

Yhtään asiaa ei helpota Vetsijoen lukuisat mustat kivet. Kivet eivät ”helota” veden alta paikkansa paljastaen, vaan monta kertaa ajoin päin vedenalaista kiveä, jota en nähnyt ennakoon. Vetsijoen kaltaisessa kivirunsaassa virrassa vedenalaista kiveä ei usein voi havaita veden väreilystä – kun koko joki on täynnä väreilyä.

Alla on paikka, jota kävelin tarkastelemaan ennakkoon ja totesin, että nyt riittää. Vaisto kertoi, että jos jatkan, menen liian suurella riskillä.

Ryhdyin uittamaan kanoottia virrassa.

Minulla on aina 5–15 metrin naru kanootin perässä (isompaan jokeen pitempi naru). Narun päässä on solmu, jota voin puristaa ja niin tiedän, että kanootti ei karkaa (pitempään naruun solmuja parin metrin välein). Se on vain naru, mutta sopivasti vetämällä ja päästämällä (sekä melalla tökkimällä) voin uittaa kanootin haluamaani paikkaan.

Yllä olevassa kuvassa naru on liian lyhyt. Jos minulla olisi pitempi naru, voisin töytäistä kanootin virran keskelle, antaa narun juosta ja kanootin laskea könkäästä alas, jonka jälkeen köysi heti tiukalle, jolloin kanootti palaisi takaisin joen oikeaan laitaan. (Siinä on toki riski: on mahdollista, että könkään takana on kivi, jota en näe, johon kanootti jää kiinni ja täyttyy vedellä, jolloin tulee kiire saada lyijynraskaaksi muuttunut kanootti äkkiä eteenpäin, jotta tavarat eivät lähde kellumaan alavirtaan.)

Lyhyellä narulla piti tehdä näin: Ohjasin kanootin tuohon, jossa se kuvassa on, heitin narun takaisin kanoottiin, hyppäsin melan kanssa kanootin yli taaemmalle kivelle, nostin kanootin ahtauman yli (ensin keula, sitten perä). Otin jälleen kiinni narusta, hyppäsin takaisin oikean rannan kivelle, jatkoin uittamista. Siis paljon enemmän työtä, mutta toki parempi tehdä se varmasti kuin nopeasti.

Kanootin uittaminen kivisessä virrassa on jatkuvaa arviointia ja keplottelua, teki sen kuinka tahansa.

Joessa oli paljon kivivalleja, joiden läpi tai yli ei voinut meloa tällä niukalla vesimäärällä. Alla oleva valokuva on kohdasta, josta aloin jälleen meloa.

Tosin näin jyrkässä joessa ”aloin meloa” pitää kirjoittaa lainausmerkkeihin siksi, että kelluin vain hetken joen reunassa, jossa vesi virtasi hitaammin ja hallittavammin kuin kiivaassa päävirrassa. Tarkoitus oli jäädä kiinni reunan kivikkoon ennen seuraavaa köngästä, jossa voin jälleen nousta kanootista ja nostaa kanootin kivikon yli (alakuva) [karttalinkki].

Etenin tällä lailla hitaasti 800 metrin matkan, johon kului aikaa noin tunti. Oli aika leiriytyä viimeisen kerran Vetsijoella (punainen teltta kuvan oikeassa laidassa) [karttalinkki].

Keskiviikko 13.6.2018

Tähän könkäseen päättyi Vetsijoen jyrkkä osuus.

Kun näitä valokuvia katsoo, niin on selvää, että kunkin yksittäisen kohdan voisi laskea kanootilla. Niin tämänkin. Tämä köngäs ei kuitenkaan ole yksittäinen kohta vaan viimeinen pykälä kilometrin pitkässä sarjassa hankalia kohtia peräkkäin.

Takaisin kuvaan, josta näkyy melontavarustus: päässäni on kypärä (tietysti) ja jalassani sadeasun housut. Näin varsinaiset retkihousut eivät turhaan kastu koskien kuohuissa.

Lyhyen melonnan jälkeen jatkoin taas uittamista ja ”melontaa” noin kilometrin verran. Sen jälkeen kivien määrä väheni ja laskin koskia, kunnes Vetsijoen ainoa silta tuli näkyviin [karttalinkki]. Selfien paikka.

Parkkeerasin kanootin sillan alle ja lähdin (neljännen kerran) tunturiin hakemaan maisemakuvaa, jossa Vetsijoki yhtyy Tenojokeen [karttalinkki]. Isompi kuva tässä.

Kuvia tästä paikasta on kaksi, koska molemmissa on puolensa. Isompi kuva tässä.

Kylä alhaalla on nimeltään Vetsikko. Tarjolla vuokramökkejä lohenkalastuspalveluita.

Palasin takaisin kanootille. Söin sillan alla, jonka jälkeen laskin viimeisen Vetsijoen kilometrin kohti Tenojokea. Myös tässä finaalipätkässä oli hankalaa pujottelua. Ajoin kerran kivelle, josta irti päästäkseni oli annettava kanootin pyörähtää ympäri, jonka jälkeen laskin koskea takaperin, kunnes sain kanootin käännetyksi oikein päin. Huolimattomuutta, mutta tässäkään kaatuminen ei ollut lähellä.

Sitten Tenojoki otti kanootin vastaan rauhallisilla tunturimaisemillaan.

Tavoite oli meloa illan aikana Nuorgamiin, jonne melonta päättyisi. Matkaa oli yli 30 km, mutta tämä on Tenojoki.

Tenojoki virtasi sileänä lujaa. Välillä vain katselin alla vilistävää joen pohjaa – kanootti kun liikkui melomattakin 4–7 km/h. Oli järkevää ohjailla virtauksen suuntaan, sillä vesi oli matalalla, leveässä joessa matalikkoja ja päävirta siirtyi vuorotellen Norjan tai Suomen puolelle.

Melottuani Tenoa 20 km vauhti kiihtyi ja vesi ryhtyi aaltoilemaan. Sitä odotinkin, sillä olin saapumassa Alakönkäälle, Tenojoen suurimmalle koskelle.

Väistelin kiviä pysytellen lähellä Suomen puoleista rantaa, jotta voisin tarvittaessa pysähtyä. Menossa oli jännitystä, sillä vesi virtasi rannan lähelläkin 8–10 km/h enkä ole tottunut pujottelemaan noin vauhdikkaassa virrassa.

Pysähdyin pari kertaa noustakseni kanootista varmistamaan turvallista jatkoreittiä. Laskin kanootin onnistuneesti Alakönkään kiivaimman osan niskalle yksinäisen kalamiehen katsellessa touhujani [karttalinkki].

Alakönkään kiivain osa on 250 metrin pituinen. Ei tehnyt mieli koettaa sen laskemista, vaikka hyvällä suunnittelulla se olisi saattanut olla mahdollista rannan läheltä avokanootillakin – ehkä.

Alakönkään mittakaava, vauhti ja voima eivät käy ilmi valokuvasta. Paikan päällä mieleen hiipii hämmennys. Näin ison joen julmassa koskessa ei tunne oloaan rauhalliseksi.

Kannoin tavarat kosken ohi.

Alakönkään ranta on 15 metrin leveydeltä täynnä erikokoisia pyöreähköjä kiviä aina 2 metrin kokoon asti. En jäänyt tutkimaan Alaköngästä enempää, vaan kiirehdin jatkamaan matkaa.

Matka Alakönkäältä Nuorgamiin on 8 kilometriä. Tuolla välillä Teno ei enää juuri virtaa.

Saavuin Lomakylä Nuorgamiin klo 19 jälkeen. Tähän samaan paikkaan olin lopettanut myös vuoden 2017 melontaseikkailun, jossa meloin kaverin kanssa Kaldoaivin läpi Vaijoki-Pulmankijoki-reittiä. Silloin saavuimme perille alavirran puolelta.

Pullistelua.

Yhteenveto

Vetsijoen pituus on vain 36 kilometriä. Tuona aikana se laskee Vetsijärvestä (274 metriä) Tenojokeen (54 metriä) = yhteensä 220 metriä. Laskin kaikki kosket paitsi vesiputousta ja joen loppuosan kivirunsaita koskia.

Vetsijoki yllätti kertakaikkisen positiivisesti. Miten näin hieno melontajoki voi olla näin tuntematon? En ole edes kuullut kenenkään meloneen sitä ennen tätä.

Satelliittikuva kertoo Vetsijoen sijainnin sinisellä gps-jäljellä (melomani muut joet ovat keltaisia – patikointi ja kanootin kantaminen näkyy punaisena).

Ohessa tarkempi kartta, jossa näkyy myös muutamia naapurijokia, joita on käsitelty tässä blogissa (Tsuokkajoki 2016 ja Vaijoki-Pulmankijoki 2017).

Edelleen tarkemmin.

Gps-paikannin näytti loppulukemia 170 km. Siitä 127 km oli ollut kanootin liikuttelua. Siitä puolestaan 15 km kanootin kantamista/raahausta. Patikointia yhteensä 57 km.

Lasken retkillä ”aktiivitunteja”, jotta muistiin jää numero, joka kuvaa reitin rasittavuutta = gps-paikantimen aika liikkeessä 39 tuntia + aika levossa 9 tuntia jaettuna kahdella = 39 + 9/2 = 43,5 tuntia. Tämä 6 päivän retki oli siis helpompi (lyhempi) kuin esim. Vaijoki-Pulmankijoki-retki, jossa aktiivitunteja oli 53.

Kannattaako Vetsijokeen mennä melomaan?

Kannattaa. Joki on mahtava. Seuraavin rajoituksin:

• Pitää olla ketterä kanootti – käytännössä yksikkö. (En hevin usko, että yhteispeli kaksikolla voi onnistua Vetsijoen kiperissä koskissa.)
• Pitää olla kokemusta virran lukemisesta ja nopea reagointikyky. (Ilman näitä retkestä tulee piinaava kokemus, jossa törmäillään jatkuvasti kiviin, kaadutaan tai kannetaan pitkiä matkoja koskien ohi, jotka taitavampi meloja laskisi sujuvasti.)
• Pitää olla tarpeeksi korkea vesi.

Mistä tietää onko vesi korkea? Vetsijoessa ei ole Suomen ympäristökeskuksen automaattista vedenkorkeuden mittapistettä, josta voisi seurata virtaamaennusteita. Maantieteellisesti lähin vastaava on Patonivan mittapiste Utsjoessa, joka ilmoitti virtaaman olleen retken aikana seuraava:

Kun Vetsijärvellä satoi runsaasti 10.-11.6.2018 nostaen vedenkorkeutta 11.-13.6.2018, niin samoin kävi myös Utsjoen Patonivassa, joka on 14 km Vetsijokea lännempänä (kaavion mustat symbolit):

• Su 10.6.2018 Patonivan virtaama 20,5 m3/s.
• Ma 11.6.2018 Patonivan virtaama 21,5 m3/s.
• Ti 12.6.2018 Patonivan virtaama 24,5 m3/s.
• Ke 13.6.2018 Patonivan virtaama 23,5 m3/s.

Patonivan virtaama ei kasvanut kovin paljon: sunnuntaista tiistaihin vain 20 %. Kenties sateet keskittyivät enemmän Kaldoaivin keskusalueen tuntureille ja ne vaikuttivat enemmän Vetsijokeen? Vankkaa todistetta ei ole, mutta voidaan sanoa näin:

Jos Patonivan virtaaman ennustetaan olevan vähintään 25–30 m3/s haluttuina melontapäivinä, niin Vetsijoen voi noina päivinä meloa riittävällä vedellä.

Uskon meloneeni Vetsijoen aivan minimivedellä, jolla se on sujuvasti mentävissä. Korkeammalla vedellä meno on vauhdikkaampaa, mikä voi tarkoittaa koskesta riippuen helpotusta (vähemmän kiviä, selkeämpi meno) tai hankaloitumista (vähemmän aikaa väistää kiviä).

Alla pitkän ajan kaavio Utsjoen Patonivan virtaamasta [linkki sama kuin edellä eli tämä]. Violetti käyrä ”havaintojen mediaani” kertoo, että keskimääräisenä vuonna Patonivan virtaama on vähintään 25–30 m3/s toukokuun viimeiseltä viikolta kesäkuun puoliväliin. Tämä on myös se ajankohta, jolloin Vetsijoki kannattaa meloa.

Toivotan lukijoille hyvää juhannusta 2018.

Seuraavat Lapin melonnat aloitan heinäkuun 2018 alussa. Niistä lisää myöhemmin.

Jumppapallogolf eli jpg on yksi tämän blogin aiheista, olenhan lajin toinen keksijä sekä Suomen jumppapallogolfaajat -Facebook-ryhmän ylläpitäjä. (Lue lajiesittely täältä.) Tässä kirjoituksessa on:

• Katsaus pelikauteen 2017–2018, jolloin toimintamme laajeni.
• Mietteitä seuraavalle pelikaudelle 2018–2019.

Mutta ensi alkuun suurkiitos kaikille jp-golfaajille. Yhteishenkemme on ollut loistava. Olen saanut olla luova ja leikkisä mahtavassa seurassa, nauraa ja pitää hauskaa teidän kanssa. Jatkukoon tämä tulevina vuosina. Kiitos.

Oheinen juliste tiivistää pelikauden 2017–2018 toiminnan: 33 peliä, joista suurimmassa osassa otettiin ryhmäkuva. Katso juliste isompana tästä.

Asiaan.

Katsaus pelikauteen 2017–2018

Jumppapallogolf on nuori laji, sillä keksimme pelin säännöt vuonna 2016. Pelikausi 2017–2018 oli vasta lajin toinen. (Ensimmäisestä pelikaudesta 2016–2017 olen kertonut tässä kirjoituksessa.)

Jumppapallogolfia voi pelata ympäri vuoden, mutta käytännössä toiminta on keskittynyt loppusyksyyn, talveen ja alkukevääseen. Itse pidän eniten talvipeleistä, jolloin kaipaan hyvää seuraa ja mielekästä tekemistä viikonloppuihin.

Olemme olleet kerrassaan onnekkaita, että kaksi viimeistä talvea ovat olleet Etelä-Suomessa lumisia. Värikkäät pallot valkeaa lunta vasten ovat visuaalisesti upeaa väriterapiaa, joka virkistää jokaisen.

Pelikaudella 2017–2018 toiminta keskittyi yhä Etelä-Suomeen, mutta laajeni pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Seitsemän peliä pelattiin aiempaa kauempana – mm. Hämeenlinnassa, Naantalissa sekä Teijon kansallispuiston eri osissa.

Paitsi maantieteellisesti toimintamme laajeni myös määrällisesti: pelejä oli 33 ja pelinvetäjinä toimi 12 eri henkilöä (ensimmäisellä pelikaudella 22 peliä ja 8 vetäjää).

Peleissä kävi noin 50 henkeä, joista kolmasosa uusia pelaajia. Suurin yksittäisen pelin osallistujamäärä oli 13 henkeä, mutta kohdekin oli silloin mahtava: Etelä-Suomen kirkkain kalliomaalaus Kirkkonummen Juusjärvellä [karttalinkki].

Eri pelinvetäjät eri paikkakunnilta ovat lajin kannalta tärkeitä, sillä jumppapallogolf on lopultakin retkeilyä. Moni osallistuu retkille siksi, että tiedossa on vierailu hienossa kohteessa. Minulle tutuin alue on Nuuksion kansallispuisto. Olen vienyt pelejä mm. hiidenkirnuille, luolille sekä upeille näköalakallioille.

Haluan tässä kiittää kaikkia pelinvetäjiä ja mainita muutamia nimeltä:

• Virpi Karén tuntee biologina Helsingin Viikkiä ja Haltialan metsiä.
• Eppu Blomqvist tuntee eräyrittäjänä Nuuksion historiaa ja tarinoita laajasti.
• Aarno Junkkari tuntee Kirkkonummella mm. Meikon alueen.
• Pia Hyle tuntee Hyvinkäällä Kytäjä-Usmin metsät ja järvet.
• Sampsa Rantanen tuntee Hämeenlinnan Aulangon maastoja.
• Caj Koskinen ja Iro Fagerlund tuntevat Teijon kansallispuiston eri osat sekä muita ulkoilualueita Turun lähellä.

Ilman teidän kaltaisia tietäjiä jumppapallogolf ei olisi niin laaja-alaista kuin se nyt on. Kiitos.

Muuta erityistä pelikaudella 2017–2018:

• Yksi pelinvetäjistä eli Caj Koskinen kirjoitti huhtikuussa 2018 jumppapallogolfista hienon artikkelin Retkipaikkaan (Retkipaikka on yhteisöllisesti tuotettu retkeilyn aikakausimedia). Kiitos paljon!
• Minä onnistuin puolivahingossa ujuttamaan jumppapallogolfin Helsingin Sanomiin, tosin vain kuvatekstiin. Artikkeli on tässä (vaatii lukuoikeuden).
• Jumppapallogolfia voi tilata myös firman virkistyspäivään. Silloin järjestäjä on Hymyilevä Punakettu eli Eppu Blomqvist. Tee varaus Hymyilevän Punaketun sivujen kautta.

Mitä muuta kaudella 2017–2018 tapahtui? Ehkä helpointa on kertoa se tarinan muodossa…

Tyypillinen jpg-pelipäivä 2017–2018

– Onko ensi viikonloppuna peliä, mulle käy vain sunnuntai?
– Varmasti on, tulee niin upea talvipäivä, mutta kuka vetää retken?
– Minä vedän, tiedän hyvän kohteen, mutta hei, lähteekö joku paikalle jo edellisenä iltana? Talvitelttailemaan!

Tällaisia asioita Facebook-ryhmässä setvitään, kunnes vetäjäksi ilmoittautunut valitsee retken aloituspisteen (parkkipaikan) sekä maastoreitin, johon muut kutsulla ohjataan. Yhteiskuljetuksista sovitaan, sillä kaikilla ei ole autoa.

Pelipäivän aatto. Talvitelttailijat saapuvat paikalle. Teltat ja toisinaan kamiinakota pystytetään. Iltaa istutaan kuun valossa nuotion loimussa – tai telttakodassa kamiinan lämmössä. (Olin talvella 2018 kymmenen kertaa telttailemassa peliä edeltävän yön – kamiinakota oli matkassa 5 kertaa tarjoten lämpöä muillekin.)

Pelipäivä. Tunnelma kohoaa, kun väki kerääntyy parkkipaikalle. Kaikkia tervehditään, mutta kaukaisempia vieraita erityisesti: Tulitte Turusta asti, vau!

Montako meitä on? Ovatko kaikki paikalla?

Kun pelaajia on kahdeksan tai enemmän, tehdään paripeli – neljä joukkuetta tai enemmän. Ketkä pelaavat pareina? Team Hyvinkää nyt tietenkin. Harvemmin pelanneille kokenut pari! Kirjuri merkitsee joukkueet Google-dokumentin taulukkoon. Kotiin jääneet voivat seurata pistetilanteen kehitystä netin kautta. (Retkenvetäjä on usein kirjuri, mutta tehtävät voi jakaa.)

Millä pallolla me pelataan? Oranssilla, se on niin nätti. Ahaa, sitten mä otan tän vaalean sinisen pallon tyhjänä – varapalloksi kassiin. (Palloja pitää olla riittävästi, sillä toisinaan terävät kuusenoksat puhkovat niitä. Palloja on opittu myös paikkaamaan ja tarvittaessa tehdään yhteistilauksia Saksan kauppoihin, joissa on valikoimaa.)

Siis matkaan.

Kävellään jonossa. Välillä retkenvetäjä pysähtyy ja kertoo mitä täällä on joskus (historiassa) tapahtunut tai näyttää vaikka parhaat kesäiset uintikalliot. Taas jatketaan.

Vastaan tulee satunnainen perhe lapsineen. Ihmetys leviää kasvoille: ”Siis mitä ihmettä te teette? Miksi teillä on palloja?”

”Me pelaamme jumppapallogolfia”, ehättää joku vastaamaan. Janne, onko sulla esitteitä? On toki, suomeksi ja englanniksi. (Lapset halaavat palloja ja temmeltävät, kun selostan pelin tärkeimmät piirteet.)

Saavutaan sopivaan pelipaikkaan. Vuorossa oleva joukkue alkaa suunnitella peliväylää eli jumppoa.

Parasta pelimaastoa ovat avoimet kallioalueet, jota muutamat puut ja muut epätasaisuudet pirstovat – mahdollisia pelireittejä on paljon. Usein aloituspotku tapahtuu kumpareen päältä. Tyypillinen maali on kallioalueen toisella reunalla oleva iso kivi tai puu.

Jumppo alkaa. Potkis. (Potkaisija Virpi Karén, vasemmalla Team Hyvinkää = Pia Hyle ja Pami Sten.)

Koskettaako pallo toisen joukkueen palloa? Tapahtuuko jumpsautus? Osui se. Hurraa. Kannattaa aina kolaroida toisten palloihin – siitä näet saa kirjanpidossa puoli pistettä etua.

Kun ensimmäinen kierros on potkaistu, alkaa toinen. Kuulutan pelivuorot ja selostankin tilannetta, jotta kaikki pysyvät kärryillä tapahtumista.

Joko on minun vuoro, miettii Caj Koskinen.

Kaikki ovat hengessä mukana ja peli reilua. Jos pallon edessä on oksia tai nuori kuusi, myös toisen joukkueen pelaaja saattaa taivuttaa oksaa, jotta pallolle tehdään tilaa lentää reittinsä (kuvan oikeassa laidassa kuusta taivuttaa Minna Pajuportti, keskellä potkaisija Annaleena Kuhanen).

Hienoille suorituksille taputetaan ja kaikille maaliin osuville potkuille aina. Mikko Erkkilän bravuuri on laatia roikkumaaleja (keltainen pallo puussa on maali, Mikko itse myös potkaisemassa).

Kun jumppo on pelattu loppuun ja kaikki osuneet maaliin, pisteet tarkistetaan ja kirjataan ylös.

Sitten jatketaan seuraavaan paikkaan. Ryhmän liikkuminen tasaisella jäällä tarjoaa tilaisuuden hienoihin valokuviin (kuvissa Nuuksion Vääräjärvi sekä Helsingin Uutelan satama).

Iso oranssi pallo on mukana liikuteltavana maalipallona ja hauskuuden vuoksi. Tosin on olemassa vieläkin isompia palloja…

Välillä hullutellaan, lasketaan mäkeä, rakennetaan lumiukkoja ja otetaan erikoisempia valokuvia. Eihän tässä niin kiire ole.

Retki kestää tyypillisesti 5–6 tuntia, jona aikana kävellään 6–10 kilometriä ja pelataan 5–8 jumppoa. Myös runsas evästely on tärkeää. Evästely yritetään sovittaa tulipaikalle.

Kyllä pelissä voittajakin löytyy. Tärkeämpää on silti virkistäytyminen Suomen kauniissa luonnossa ja mukava yhdessäolo.

Retken jälkeen Facebook-ryhmässä jaetaan kuvia ja käydään jälkipelit. Oliko tasaista? Kuka voitti? Mikset pärjännyt? No kun Sanna ja Sirpa olivat niin hyviä, ei heille mahtanut mitään. Mutta kivaa oli. Missä pelataan ensi viikonloppuna? Kuka vetää seuraavan pelin?

Näin suunnittelu alkaa taas. Pelikausi 2017–2018 tarjosi hienoja hetkiä Etelä-Suomen lumisissa maastoissa.

Mietteitä seuraavasta pelikaudesta 2018–2019

Seuraava pelikausi 2018–2019 potkaistaan käyntiin kesätauon jälkeen viimeistään lokakuussa (kuva Katri Mässeli, kuvassa Sampsa Rantanen).

Jollakin syksyn retkellä käydään Sikalammen luolalla, josta Helsingin Sanomat kirjoitti Suomen sisällissotaan liittyvän artikkelin 10.2.2018: ”Pulla-Kalle” kätkeytyi koko talveksi luolaan Nuuksiossa – patikoija voi löytää sata vuotta sitten sisällissodassa käytetyn piilopaikan. Luolalla on käyty ennenkin, kuva alla [karttalinkki].

Muillakin Nuuksion tutuilla kohteilla käymme: Hiidenpesän luola, Kattilajärven hiidenkirnu, Pöksynhaara luolineen ja monet muut. Samoin muissa lähialueen kohteissa: Kirkkonummen Meiko, Inkoon Kopparnäs, Sipoonkorpi, Kytäjä-Usmi. Teijon kansallispuistossa tietysti.

Uudet retkikohteet eivät ole pahitteeksi. Muutama Facebook-ryhmän jäsen asuu Tampereella, joten siellä varmasti käymme – kunhan ensin löytyy paikallisopas, joka tuntee esim. Laipanmaan retkeilyaluetta. (Muuallakin asuvat paikallisoppaat tervetuloa.)

Muuten erityistä tarvetta toiminnan laajentamiseen ei ole. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, jossa pelit ovat sen näköisiä kuin ihmisetkin.

Mukaan saa tulla ja se on toivottavaa, sillä jokainen uusi pelaaja tekee peliretkestä hiukan erilaisen. Edes sääntöjä ei tarvitse osata ennakkoon. Ne on helppo oppia ihan pelin aikana, kun muut opastavat.

Otetaan siis uudet pelaajat ilolla vastaan pelikaudella 2018–2019!

Näillä eväillä kohti uutta pelikautta. Kiitos kun luit tänne asti. Tervetuloa mukaan.

Terveisin,
Janne Pyykkö, Suomen jumppapallogolfaajien Facebook-ryhmän ylläpitäjä

Suomen Käsivarresta alkaa yksi hienoimmista melontareiteistä, Poroeno–Lätäseno. Retki alkaa perinteisesti lentämällä vesitasolla Porojärvelle, josta loppu on alamäkeä joessa.

Ei kelpaa minulle! Tein seuraavat muunnelmat:

• En lennä. Kannan kanootin Käsivarteen Norjan puolelta Didnojohkan reittiä. Näin saan meloa Suomen kauneimpien tunturijärvien läpi.
• En jatka Poroenosta Lätäsenoon (Lätäsenon menin 2014). Kannan kanootin Norjan Reisaelvalle, joka on kuulemani mukaan huikea kanjonijoki.

Tästä kehkeytyi totisesti monivaiheinen retki. Kuvituskuvia on kaksi: maisema Urtasjärvelle–Riimmajärvelle, joiden läpi meloin 2.7.2018 [karttalinkki].

Reisaelvan tuplavesiputous Imofossen, jota ihailin 6.7.2018 [GodTur.no-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 30.6.2018

Saavuin bussilla Kilpisjärvelle klo 16 jälkeen. Hyttysiä ei ollut kylmän alkukesän vuoksi maastossa lainkaan – mahtava juttu.

Olin etukäteen aprikoinut mitä reittiä kantaisin kanootin Käsivarren sisäosiin.

• Perinteinen vaellusreitti alkaa Kilpisjärveltä pohjoiseen kohti Suomen korkeinta kohtaa Haltitunturia. Hylkäsin tämän. Reitti ei johda Urtas- ja Riimmajärville ja se on muutenkin vaivalloinen (liikaa ylä- ja alamäkiä).
• Oikopolku on tarjolla Norjan puolelta Didnojohkan reittiä kohti itää. Valitsin tämän. Reitti on lyhyempi (pelkkää nousua) ja antaa lisäpalveluina maisemat Käsivarren kauniille tunturijärville.

Taksikyyti pudotti minut alla olevaan risteykseen [GodTur.no-karttalinkki].

Risteys on 410 metriä meren pinnasta.

Risteyksestä alkaa kiemurteleva hiekkatie ylämäkeen, joka oli riittävän tasainen, jotta pystyin vetämään kanoottia kärryisssä samalla, kun kannoin muita retkitavaroita selässä.

Hiekkatie (1,7 km) päättyy vesivoimalan padolle, jossa vaiheessa ollaan 510 metriä meren pinnasta.

Kun siirrytään kivisiin tunturipolkuihin, kärryistä ei ole apua.

Ryhdyin kantamaan tavaroita ylärinteeseen kahdessa erässä. Vein ensin teltan ja muut retkitavarat sopivaan paikkaan, johon pystytin teltan (620 metriä meren pinnasta). Sitten kävelin takaisin voimalapadolle ja kannoin kanootin samaan paikkaan. Tämän pitemmälle en lauantaina ehtinyt (kävelyä 9,5 km – tieltä 3,8 km).

Kuva telttapaikasta – teltan peräpää osin tunturipolun päällä.

Samaa reittiä käyttivät muutkin. Jyväskyläläinen vaeltajapariskunta ihmetteli kulkusuuntaani, kun olin palaamassa kanoottia hakemaan ja ilmoitin meneväni Lossujärvelle: menet väärään suuntaan! Tavaroiden moninkertaisen kantamisen idea ei selvästikään ollut heille tuttu. (Heiltä opin käsitteen ”Yliperä” – tarkoittaen suurtunturien aluetta Käsivarren Lapissa.)

Vielä yksi huomio. Tunturipolussa on mahdollinen eksymiskohta. Tässä GodTur.no-karttalinkissä (keskeillä kuvaa) toinen tunturipolku jatkuu suorana kaakkoon seuraten pienempää jokea. On ymmärrettävä kääntyä vasemmalle oikeassa kohdassa ja jatkettava Didnojohkan vartta.

Sunnuntai 1.7.2018

Aivan telttapaikan lähellä Didnojohkassa on vesiputousten ketju. Joki kulkee tässä kohdassa kanjonissa, joten hain ruokavedet pienemmästä purosta.

Päivän tavoite: rahdata kanootti Suomen puolelle Lossujärveen. Kuinka onnistui?

Aamupäivä sisälsi kanootin kantamista, paluuta takaisin teltalle, teltan purkua ja taas kantamista. Maastossa oli yhä lunta.

Käveltyäni yhteensä 16 km (eli edettyäni siitä kolmasosan = 5,3 km) olin toimittanut kaikki varusteet Didnojavrin rantaan (794 metriä meren pinnasta), jossa keittelin itselleni lounaan ja kokosin kanootin [GodTur.no-karttalinkki].

Maiseman taustalla voi aavistaa korkeampien tunturien välissä laakson, jossa Lossujärvi sijaitsee.

Meloin järven yli myötätuulessa. Mikä mahtava helppous. Heiluttelet hiukan käsiä, kanootti liikkuu, varusteet liitelevät vetten yli.

Didnojavrin jälkeen alkoi kantaminen ja melonta pienempien järvien yli. En purkanut kanoottia vaan kannoin sitä koottuna olalla. Kuvassa seuraava järvi (korkeus 811 metriä).

Ja sitä seuraava järvi (korkeus 817 metriä).

Kuvan takaa siinsi kannaksen takana keltainen Loassuhytta, Norjan puoleinen autiotupa [GodTur.no-karttalinkki]. Meloin sinne.

Loassuhytta on kaikille avoin tupa. Sen avoimella puolella voi nukkua ja jättää nimen vieraskirjaan aivan kuin Suomen autiotuvissa.

Tämä oli toinen vierailuni Loassuhytalla. Vuonna 2004 olin täällä hiihtovaelluksella.

Enää yksi pieni 50 metrin lammikko ennen Suomen rajaa ja poroaitaa.

Lammikko on virheellisesti merkitty Maanmittauslaitoksen karttaan suoksi [karttalinkki] – kenties siksi, että se on niukasti Norjan puolella eikä ole viitsitty olla tarkkoja?

Lammikon takana on poroaita, jonka toisella puolella päivän tavoite: Lossujärvi.

Siis aidan läpi. Suomen puolelta katsottuna aidan takana näkyy Suomen ja Norjan raja, keltainen virallinen rajapyykki.

Tavoite saavutettu. Kanootti Lossujärvellä, joka on hiukan Norjan järviä alempana (korkeus 809 metriä).

Kantaminen oli sujunut suunnitelma mukaan – ei yllätyksiä. Se on vain kovaa työtä.

Sitten hupi. Koska aikaa oli, lähdin korkeammalle maastoon hakemaan lisäkuvia. Näkymä länteen. Noiden järvien yli olin tullut. Kuvauspaikka nimetön tunturiharjanne, 920 metriä [karttalinkki].

Loassuhytta lähikuvassa (tummempi laatikko).

Näkymä etelään/kaakkoon. Suomen autiotupa (Lossujärven autiotupa) on niin maaston värinen, ettei erotu muuten kuin punaisen renkaan sisällä.

Yllä olevan kuvan keskellä on Suomen viidenneksi korkein kohta, Loassonibba-tunturi, 1190 metriä [Wikipedia].

Näkymä itään. Urtasjoki. Huomenna jatkan tuonne.

Vielä ylemmäksi halusin. Ensi kertaa melani on yli 1000 metrissä [karttalinkki]. Tästä näkyy koko Lossujärvi (sekä Lossujärveä osin peittävä kumpare, josta olin ottanut aiemmat kuvat).

Palasin alas ja pystytin teltan Lossujärven autiotuvan viereen. Osin siksi, että tuvassa oli jo asukas (nuori mies) ja halusin seuraavana aamuna lähteä kantamaan varhain häntä häiritsemättä.

Alla olevat kuvat teltasta ja autiotuvasta ovat jo seuraavan vuorokauden puolelta. Teltan yläpuolella on yli 1000-metrinen tunturi, jossa kävin.

Toinen suunta.

Maanantai 2.7.2018

Heräsin yöllä, kun joku pyrki telttaan sisään. Mitä hemmettiä. Poro hankasi sarviaan telttakankaaseen. Häivy pois, huusin.

En halunnut keskeyttää unia, mutta kurkistin ulos. Ympärilläni oli porolauma. Tämä yksi oli yrittänyt telttaan (takana Loassonibba).

Ei ollut vaikea valokuvata tätä poroa. Se kierteli telttaa.

Kierteli ja lähestyi.

Kauniit meikit joo, muttei kiinnosta. Kuorsaukseni ei ole poron rykimä-ääntä. Etsi elämäntoveri muualta kuin punaisesta teltasta.

Porot kaikkosivat mutta palasivat aamuyöllä. Eivät enää yhtä kiimassa.

Lähdin kantamaan kanoottia klo 8. Pakkasin kanootin rullalle, sillä olen aiemmin mitannut, että kanootin purku + rullan kantaminen selkärepussa + kanootin kokoaminen sujuu nopeammin kuin olalla kantaminen, jos matka on yli 2 kilometriä.

Matkaa oli yli 5 kilometriä. Maisemat Urtasjoen laaksossa ovat mainiot.

Kanootin kantaminen selkärepussa on aivan samannäköistä kuin minkä muun tahansa lastin kantaminen. Vain kärryt kädessä paljastavat, että säkissä on jotain epätavallista.

Kannoin varusteet Urtasjoen eteläpuolella, sillä mittasin, että säästän siinä 500 metriä per suunta. Patikoijat kulkevat pohjoispuolta, jossa menee yleisesti käytetty polku, mutta heidän päätepiste ei olekaan Urtasjärvi kuten minulla.

Ja miksi yleensä kantaa, olisihan siinä Urtasjoki, jota voi meloa? Urtasjoki on kuitenkin liian pieni ja kivinen.

Noita samoja kivivyöhykkeitä oli minunkin toisinaan ylitettävä – kenties pohjoispuolen polku on siinä suhteessa selkeämpi, että rakkaa on vähemmän?

Kannettuani kanootin (5,3 km per suunta) palasin teltalle syömään, jonka jälkeen kannoin loput varusteet Urtasjärvelle. Pumppasin kanootin takaisin kokonaiseksi. Sen jälkeen lähdin maastoon kuvaamaan näkymää. Urtasjärvi ja takana Riimmajärvi. Huikeaa [karttalinkki].

On siellä alhaalla kanoottikin, mutta pitää ottaa zoomaus käyttöön (mustaa, punaista ja keltaista väriä kuvan vasemmassa alakulmassa siinä, missä järvi ulottuu eniten vasemmalle).

Meloin Urtasjärveä kilometrin ja käännyin ympäri. Varjossa oleva jyrkänne on nimeltään Urtaspahta. Aiempi maisemakuva oli taaemmalta kumpareelta, jolla ei ole erityisnimeä (tarkemmin kumpareen puolivälistä, sillä tällä kertaa en ollut jaksanut kivuta mäen päälle).

Huom! En kuvaa kanoottini keulaa siksi, että se on mielestäni kaunis. Se vain kertoo, että kuva on otettu kanootissa istuen. (Parhaat kuvat saa nimenomaan muualta kuin kanootista.)

Urtasjärvi ja Riimmajärvi ovat samalla korkeudella (677 metriä). Niiden välissä on noustava kanootista kerran ja nostettava väline oikeanpuoleiseen kanavaan, jonka jälkeen järvestä toiseen pääsee.

Riimmajärvellä on tutustumisen arvoinen autiotupa, Urtashotelli. Panoraaman taakse mahtuu koko 2,5-kilometrinen Urtaspahta [karttalinkki].

Tuvan seinässä on kyltti: ”Hotelli Urtas”. Tässä erilaisessa autiotuvassa ei ole Metsähallituksen puuhuoltoa, mutta kyllä siinä porukkaa vierailee. Kiitän pietarsaarelaista vaeltajaa, joka otti alla olevan valokuvan.

Urtashotellista löytyy historiatietoa Patikka.net-sivustolta.

Pietarsaaren mies otti myös ainoaksi jääneen kuvan, kun olen vesillä.

Seuraava ponnistus tapahtuu Riimmajärvestä Luohtojärveen. Kivinen 200 metriä pitkä välijoki ei salli melontaa, vaan kanootti on kannettava yli. Alla oleva kuva kantamisen jälkeen [karttalinkki].

Luohtojärvestä on 1,1 kilometrin matka Vuomakasjärveen. Tässä Urtasjoen virtaus on suureksi osaksi tarpeeksi selkeä melottavaksi, mutta sisältää liikaa könkäitä, joten kannoin senkin ohi.

Tämä oli ollut lämmin päivä, +23°C. Oli mahtavaa uida päivän hiet pois ja pystyttää teltta Vuomakasjärven rantaan.

Tiistai 3.7.2018

Aurinko porotti aamulla telttaan. Heräsin eilistä aiemmin ja olin liikkeellä pian klo 6:30 jälkeen.

Suomen komein vesiputous Pitsusköngäs olisi 1,5 km päässä mutten lähtenyt sitä katsomaan. Tällainen on Pitsusköngäs (valokuva 2012, jolloin patikoin putouksen ohi).

Meloin Vuomakasjärven yli, minkä jälkeen tarkastelin tovin koskea patikoijien sillan alla. Tässä joen nimi on Vuomakasjoki [karttalinkki].

Aivan laskettavissa, mutta kannoin kanootin etelän puolelta ohi (30 metriä). Ei riskejä heti aamulla.

Sillan alapuolella Vuomakasjokea voi edetä meloen jonkin matkaa, kunnes on kannettava 200 metriä kohdassa, jossa joki ahtautuu kapeikkoon [karttalinkki].

Huomaa päässä oleva liina, joka suojaa auringolta. Tein siitä filmin.

Kapeikko toisesta kulmasta.

Tämän jälkeen jokireitillä ei ole kantopaikkoja. Vuomakasjoki on tosin kivinen, mutta sopivasti kiviä väistellen ja muutamassa kohdassa sivusuuntaan taluttaen kosket pääsi alas.

Horisontissa näkyviin tuli Saivaara, tunnettu yksittäinen Käsivarren maastokohouma (kuvan keskellä).

Käytyäni lyhyesti Meekon autiotuvalla (jossa tein aiemman filmin), meloin Saivaaran juurelle ja lähdin sitä huiputtamaan.

Saivaaralle nousu on järven puolelta (pohjoispuolelta) jyrkkä ja louhikkoinen – yleensä Saivaaraa lähestytään eteläpuolelta, jossa maasto on helppo kävellä. Joka tapauksessa Saivaaran nousun viimeinen vaihe tapahtuu vaaran itäpuolelta, josta kulkee polku ylös.

Saivaara, korkeus 830 merenpinnasta. Maisema alas Meekon laaksoon [karttalinkki].

Järvet eivät tuohon lopu, vaan lisää on tulossa, kun kohti itää etenee.

Meloin syömään Jogasjärven autiotuvalle [karttalinkki].

Jogasjärven autiotupa on Käsivarren autiotuvista vanhin, vuodelta 1937, ja tavallisesta poikkeava, sillä sisällä on avotakka [Patikka.net-artikkeli].

Näkymä Jogasjärven autiotuvan rannasta kohti Meekon laaksoa (Saivaara vasemmalla).

Jogasjärven ja Porojärven välissä on tavallista mielenkiintoisempi koski, jossa kanoottia pitää ohjailla tavallista mutkikkaammin. En ikävä kyllä ottanut valokuvaa [karttalinkki].

Meloin Porojärven läpi ja kävin lyhyesti Porojärven autiotuvalla [karttalinkki]. Tästä alkaa melontareitti Poroeno–Lätäseno. Luin tuvan vieraskirjasta, että viimeiksi 3 päivää sitten tänne oli lentänyt 4 hengen porukka kumiveneen kanssa. He aikoivat kalastaa ja edetä Poroenon ja Lätäsenon Markkinaan asti – siis se normaali reitti.

Näkymä Porojärven tuvan ikkunasta.

Lähdin melomaan Poroenoa [karttalinkki]. Ohitin ensimmäisissä koskissa viisi kalamiestä, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan.

Vesi on matalalla ja kiviä näkyvissä. Se on minulle hyvä, sillä olen ketterä kiperissä (hitaan puoleisesti virtaavissa) koskissa, jossa tarvitaan pujottelua. Suuremmalla vedellä tilanne on kannaltani hiukan erilainen: virta vie koskissa vauhdikkaammin, jolloin tarvitaan enemmän suunnittelua, jotta linjat ovat laskukelpoiset.

Ne Poroenon kosket…

Tässä artikkelissa en kuvaa Poroenon koskia sen kummemmin. Minä vain meloin jokea eteenpäin ja laskin koskia. Suurin osa koskista näytti (minulle) helpoilta, joten laskin ne suoraan. Noin kuusi kertaa pysähdyin kosken latvalla, nousin kanootissa seisomaan ja katsoin alas. Sen jälkeen laskin nekin kosket enempää tarkistamatta. (Tässä oli tukena muistikuva, ettei Poroenon alussa ole hirveän vaikeita koskia – annoin siis mennä ja nautin kanootin ohjailusta.)

Poroenon juoksun keskipaikkeilla on Poroharju, jota nousin valokuvaamaan [karttalinkki].

En tunne Poroharjun syntymekanismia, mutta sen pituus on yli 8 km Poroenon molemmin puolin. Sen päällä kulkee patikoijien käyttämä polku.

Hauska sattuma. Yllätin komeasarvisen poron rantapusikosta. Seurasin sitä reilun kilometrin, kun se nousi Poroharjulle, jonka lakea kulkien etääntyi, kunnes päätti laskeutua alas ja uida Poroenon yli.

Poroharjun jälkeen laskin jälleen koskia, yksi toisen jälkeen. Kun alkoi näyttää, että saavutan Tenomuotkan autiotuvan, niin jatkoin myöhäiseen iltaan. Aurinko ei laske horisontin alapuolelle, mutta valokuvista tulee synkempiä.

Nousin Tenomuotkan autiotuvalle klo 22 jälkeen [karttalinkki]. Otin kuvan GPS-paikantimesta, jotta jää muistiin paljonko töitä olen tähän asti tehnyt. Aktiivitunteja 31:13 + 05:19 / 2 = noin 34 tuntia (moving time + stopped time jaettuna kahdella).

Tämä oli reissun puoliväli, sillä Tenomuotkan kohdalla tapahtuu siirtyminen Norjaan Reisaelvan vesistöön.

Tein ilta-aterian tuvassa. Koska hyttyset olivat ilmaantuneet ja tuvassakin niitä oli, päätin nukkua teltassa tuvan takana. (Maasto on kivinen, mutta löysin tasaisen alueen kivien välistä.)

Tähän päättyi retken ensimmäinen puolikas, johon oli kulunut aikaa 3,5 päivää. Suomen Käsivarren Lappi oli totisesti tarjonnut hienoja maisemia. Olin ollut onnekas myös sään suhteen: useimmissa maisemakuvissa aurinkoa.

Edessä oli siirtyminen Norjaan Reisaelvalle, josta en tiennyt juuri mitään, mutta uskoin pärjääväni.

Keskiviikko 3.7.2018

Tenomuotkan autiotupa ei ole ”Norjan puolella jokea”, joten Poroeno on ylitettävä ennen kuin Reisaelvalle pääsee. Tenomuotkan kohta on kivinen leventymä joessa. Suuntasin ylityksen kuvan hiekkapenkereiden vasemmalle puolelle.

Poroenon ylitys on lopulta melko helppo. Ensin 20 metriä melontaa kiivaimman virran yli ja sitten kahlausta kanoottia perässä vetäen. Alla olevassa kuvassa joki on ylitetty ja kuva otettu edellisen kuvan vasemmanpuoleisen hiekkapenkereen päältä.

Tästä 70 metriä eteenpäin kulkee poroaita.

Valtakunnan rajaa merkitsevä kivikasa löytyy viereisen mäen päältä (kuvan taustalla 80 metrin päässä Poroeno).

Tästä oli vain 100 metriä Reisaelvan latvajärveen.

Koska ollaan siirtymässä Itämereen laskevasta vesistöstä Jäämereen laskevaan vesistöön, on kanootti desinfioitava – tämä siksi, ettei levitetä Gyrodactylus salaris -lohiloista vesistörajan yli. (Tornionjoen lohet ovat vastustuskykyisiä lohiloiselle, mutta Reisaelvan lohet eivät sitä kestä. Leviäminen tuhoaisi pahimmillaan koko Reisaelvan lohikannan.)

Lohiloinen kuolee kuivuuteen tai desinfiointiaineeseen. Koska kanoottini oli märkä, otin esille purkin, jossa on Virkon S -pulveria (googlaa ”virkon s hinta”). Tein seuraavasti:

• Ripottelin ruokalusikallisen pulveria tyhjään mehukeittopurkkiin.
• Täytin purkin vedellä ja sekoitin (aivan sama minkä vesistön vettä).
• Kaadoin nestettä kanootin pohjalle.
• Hankasin sienellä kanootin sisäpinnat niin, että vaahtosi.

Sitten:

• Käänsin kanootin nurinpäin ja käsittelin pohjan samoin kuin sisäpuolen.
• Kaadoin nestettä meloihin ja levittelin.
• Kaadoin nestettä saappaisiin ja levittelin.
• Loput nesteet kaadoin maahan (ei suoraan vesistöön).

Olin valmis lähtemään Reisaelvan vesistön latvajärvelle, jonka nimi on Deatnomuotkkijavri [GodTur.no-karttalinkki].

Tämä Suomen rajalta alkava jokiura ei ole Reisaelvan pääuoma, vaan sivujoki nimeltään Fallejohka.

Kun latvajärvi on melottu (800 metriä), siitä on 50 metrin kannas seuraavaan järveen.

Pieniä järviä on peräkkäin kuusi. Niiden välit on helppo kantaa, sillä järvien välinen etäisyys on suurimmillaan 200 metriä. Alla viides järvi, jonka takana lakeaan nostaa Sagge-Cierte-tunturi.

Kuudennen järven jälkeen Fallejohka on yhä pieni puro eikä salli melontaa.

Katsoin kartasta, että seitsemäs järvi on kauempana, etäisyys linnuntietä 600 metriä. Ympärillä on monta korkeuskäyrää.

Saavuin järvelle. Hirvitti. Kuinka moni laskisi kanootin tähän rotkojärveen [GodTur.no-karttalinkki]?

Jos tuonne menee ja tulee vastaan stoppi, pääseekö sieltä ylös? Mutta jos en mene, en koskaan saa tietää millainen se on.

Mitä tein? Keplottelin kanootin rotkoon ja lähdin melomaan.

Nousin loivemmassa kohdassa ylemmäs ottaakseni yleiskuvan mistä olin tullut.

Rotkojärvi loppui 500 metrin jälkeen.

Kannoin varusteet seuraavaan 70-metriseen vesialtaaseen, jonka jälkeen täysi pysähdys. Hirveää louhikkoa. Ei mahdollisuutta edetä.

Järki käteen. Nyt kaikki on tehtävä oikein.

• Rotkosta on pakko nousta. Pakko.
• Katsoin karttaa. On noustava rotkon itäpuolelle paljakkaan, jossa on ylhäällä helppo kävellä (ei poikkisuuntaisia korkeuskäyriä).
• Katsoin maastoa. Nousu onnistuu seinämän ”loivasta” kohdasta, jossa on osin aluskasvillisuutta ja tunturikoivuja (gps-paikantimesta jälkikäteen: ensimmäiset 70 metriä itään on 70 metriä ylös = jyrkkyys 45 astetta).

Siis toimeen.

• Purin kanootin rullaksi.
• Nousin rinteen ensin kevyimmän laukun kanssa reittiä etsien. Kun pääsin ylös, olin saapunut avotunturiin.
• Laskeuduin alas ja kannoin rullalle puretun kanootin samaan paikkaan.
• Laskeuduin alas ja kannoin raskaamman varustesäkin samaan paikkaan.

Tähän kului 2 tuntia. Kolmannella nousukerralla kuvasin ne kaksi rotkojärveä, joita ei olisi kannattanut meloa. (Kauemman järven takana paikka, josta olin rotkoon laskeutunut.)

Huh.

Olin hukannut runsaasti voimia ja aikaa. Olin kuitenkin selvinnyt fyysisesti terveenä rotkosta pois. Kiittelin itseäni, että olin osannut olla varovainen.

Huom! Kannan Lapin retkillä mukana hätälähetintä, joka oli koko ajan taskussa, kun kuljin rotkosta ylös ja takaisin. Jos kivet jalkojeni alla olisivat lähteneet vyörymään ja minä niiden mukana itseni loukaten, pelastus olisi ollut käden ulottuvilla: ota laite ulos taskusta, paina punaista nappia, odota 2–10 tuntia. (Kannoin mukana koko ajan myös pientä vesipulloa, josta olisin voinut juoda pelastuspartiota odotellessa.)

Aloin kantaa leirivarusteita pohjoiseen / koilliseen. Pystytin teltan ensimmäisen puron kohdalle, josta sain ruokavedet.

Taustalla oleva terävä tunturi on Sagge-Cierte. Fallejohka kulkee kanjonissa teltan takana 150 metriä alempana.

Koska ilta oli vielä nuori, kannoin kanoottia eteenpäin yrittäen arvioida missä kohdassa joelle kannattaa palata joutumatta taas liian pahaan rotkoon.

Tilanne yllä. Joki virtaa alhaalla tasangolla. Palaanko jokivarteen vai en?

Päätös: En ota riskiä. En palaa. Joki kiertyy tasangon jälkeen oikealle korkeiden seinämien väliin, jossa voi olla samanlainen rotko. Kannan mieluummin eteenpäin.

Jätin kerälle rullatun kanootin yllä olevaan kohtaan (tunturiin) ja palasin teltalle nukkumaan.

Tunsin voimallisesti, että olen täysin omillani. Ketään muita ei täällä ole. Mitä tahansa eteen tulee, kaikki ratkaisut on parasta tehdä turvallisesti, vaikka se veisi aikaa. (Sen lisäksi tiesin, että Jaakko Heikka alias ”Korpijaakko” vetää packraft-retkiä Reisaelvalle – se ei siis voi olla täysin melontakelvoton.)

Torstai 5.7.2018

Aamu alkoi kantamisella. Puolen päivän jälkeen olin toimittanut kaikki varusteet jokivarteen tarpeeksi kauas, jotta uskoin, että ahtaita rotkoja ei enää edessä ole.

Pian Fallejohkaan virtasi lisää vettä Nieidajohkasta [GodTur.no-karttalinkki]. Mainiota. Nyt vesi varmasti riittäisi.

Edelleen lisää vettä Njallajohkasta, komeana vesiputouksena. Yhtyneen joen nimi on tästedes Njallajohka [GodTur.no-karttainkki].

Toinen kulma.

Njallajohkaa oli tämän jälkeen mukava meloa joitakin kilometrejä (kaato 5 metriä / km). Vesi melko alhaalla, mutta riitti. Koskissa oli jatkuvasti pientä tehtävää ja ohjailua, siis kivien väistelyä.

Hankalampaa oli tulossa. Edessä rotko. Varmistin parhaani mukaan, että tuosta voi meloa läpi, ainakin minun taidoilla.

Myöhemmin seuraava kohta oli kannettava ohi.

Yllä olevat kuvat eivät paljasta joen jyrkkyyttä, joka muuttui hurjaksi. Njallajohka putoaa parhaimmillaan 20 metriä / km – ja yleisesti 15 metriä / km [GodTur.no-karttalinkki jyrkimmästä kohdasta].

Noin jyrkkä joki tarkoittaa käytännössä erilaisia 40–70 cm korkeita könkäitä toisensa perään. Alhaalla oleva vesi ja hallittavissa oleva virtaama saivat minut pysymään jokiurassa. Jos jäin kiinni kiviin (mitä tapahtui joitakin kertoja, kun en ehtinyt reagoida seuraavaan kiperään paikkaan tarpeeksi nopeasti), virran voima ei ollut tarpeeksi vahva kaataakseen kumikanootin – aina oli toinen kivi, jolle pystyin astumaan ja kivellä seisten oikaisemaan kanootin, jonka jälkeen jatkoin melontaa.

En suosittele Fallejohkan-Njallajohkan melontaa kenellekään. Se on villi joki ja pärjäsin siellä vain, koska tunnen välineeni ja joustava kumikanootti antaa niin paljon anteeksi. Jos onnettomuus tapahtuisi, kukaan muu ei tuolla liiku, eivät edes kalastajat.

Sitten Reisaelvan päähaara (vasen) liittyy Suomen rajalta alkavaan Fallejohkaan-Njallajohkaan (oikea) [GodTur.no-karttalinkki].

Lisääntyneessä vesimäärässä alkoi olla enemmän voimaa. Laskin koskia kilometrien ajan, joista osa hankalia, kunnes seuraava kohta totisesti pysäytti. Harvinaisen jyrkkäseinäinen rotko, jonka takana Jierta-tunturi [GodTur.no-karttalinkki].

Nousin kanootista ja kävelin oikeaa rantaa katsoakseni mitä on edessä.

Mutka oikealle. Helppo.

Mutka vasemmalle. Vesi virtaa konkään kautta alla olevaa kiveä päin. Liian vaikea. Jos tuon menee huolimattomasti, alla oleva kivi kaataa.

Meloin kanootin varovasti könkään yläpuolelle ja kannoin oikealta puolelta ohi.

Seinämä on komea. Seuraava ohi kannettava paikka oli 30 metriä alempana ja siitä seuraava 40 metriä alempana.

Olin käyttänyt tunnin edetäkseni 300 metriä, sillä kaikki ohitukset tapahtuivat hyvin varovasti rotkon reunan louhikossa edeten. Turvallisuus on sen arvoista.

Kun joen törmä leveni rotkon lopussa, otin siitä leiripaikan seuraavaksi yöksi.

Perjantai 6.7.2018

Aurinko paistoi taas. Eilinen 500 metriä pitkä rotkokanjoni, jonka yläosassa olin kantanut kolmen paikan ohi, näkyi yhä kokonaan.

Kuvasta ilmenee, että melasta on irronnut pala puuta. Se oli hajonnut eilisissä koskissa. Jatkoin silti sillä melontaa. (Kannan mukana kahta melaa ja säästin toista tuleville retkille.)

Samalla kohdalla Reisaelvan kanjoniin laski komeasti Geatkejohka [GodTur.no-karttalinkki].

Heti leiripaikan alla oli koski, jossa kaksi köngästä 10 metrin välein (ei kuvaa). Tarkastin laskureitin ja päätin laskea kosken. Jälkikäteen voi sanoa, että laskupäätös oli väärä, sillä olin lähellä kaatua.

• Ensimmäisen könkään yläpuolella oli kivi, johon jäin jumiin (luulin, ettei siitä tarvitse välittää).
• Kanootti puolillaan vettä. Annoin kanootin pyörähtää kiven ympäri perä alavirtaan päin (kaatuminen lähellä). Ensimmäinen köngäs oli nyt selkäni takana.
• Kanootti on symmetrinen joten on sinänsä samantekevää laskeeko könkään etuperin vai takaperin. Taivutin itseni niin matalaksi kuin kykenin (matala painopiste) ja ohjasin kanootin könkääseen takaperin (pysyin pystyssä hallitusti).
• Könkään jälkeen pyrin kääntämään kanootin oikein päin, mutta koska se oli puoliksi täynnä vettä, ei kääntynyt tarpeeksi nopeasti.
• Niinpä luovutin ja laskin toisenkin könkään takaperin (pysyin pystyssä hallitusti).
• Vasta sen jälkeen ehdin meloa rantaan kanoottia tyhjentämään ja henkeä vetämään.

Jälkianalyysi:

• Ohi kantaminen ei olisi ollut suuri vaiva. Jälkikäteen en tiedä miksen tehnyt niin? (Päivää ei pidä aloittaa vaikealla koskella.)
• Pahin arviointivirhe oli jättää ensimmäisen könkään yläpuolinen kivi huomiotta. Muu seurasi siitä.
• Pahin onnettomuusskenaario: Kanootti tavaroineen karkaa alavirtaan samalla kun itse räpiköin rannalle, ja retki on keskeytettävä. (Joki oli kapea ja virta yhä hallittava joskin kova, joten olisin varmasti päässyt rantaan.)
• Minulla oli koko ajan hätälähetin taskussa. Jos kanootti olisi karannut enkä olisi puolen tunnin tutkinnan perusteella voinut saada sitä kiinni, olisin voinut painaa punaista nappia ja odotella helikopterikyytiä.

Nyt kun onnettomuutta ei kuitenkaan tapahtunut, tyhjensin ylimääräiset vedet saappaista ja kanootista ja jatkoin matkaa. Mikä tarkoitti sitä, että jatkoin hankalien könkäiden ohi kantamista kuten alla olevassa kuvassa.

Saavuin puolentoista tunnin kuluttua kauniille 3-metriselle vesiputoukselle, jossa pysähdyin ottamaan valokuvia.

Ohi kantaminen oli 300 metriä pitkä, mutta kanootin laskeminen joen varteen hankala.

Tästä taas lähdetään.

Ohitin Jierta-tunturin, joka kohoaa 600 metriä joen yläpuolelle [GodTur.no-karttalinkki].

Kirjoitin aiemmin seuraavat kaksi asiaa:

• En suosittele Fallejohkan–Njallajohkan melontaa kenellekään (tarkoittaen Reisaelvan vesistön latvaosia Suomen rajan lähellä).
• Jaakko Heikka alias ”Korpijaakko” vetää packraft-retkiä Reisaelvalle – se ei siis voi olla täysin melontakelvoton.

Nämä eivät ole ristiriidassa, sillä kun tutustuin oman retkeni jälkeen yllä olevan linkin takana oleviin Korpijaakon reissukertomuksiin, niin hän ei opasta retkeä Fallejohkalle–Njallajohkalle. Korpijaakon retkellä laskeudutaan Reisaelvalle pitkän maastotaipaleen kautta (yllä olevan kuvan) Jierta-tunturin takaa.

Näin ollen kaikki hankalat rotkot ja kosket, joissa minä hikoilin edelliset 2 päivää, eivät edes ole Korpijaakon ohjelmassa. Sen sijaan siellä on komean norjalaisen tunturipaljakan ylitys järvineen – se olisi puolestaan ollut minulle tuiki mahdoton nakki, koska kantamista olisi tullut vielä enemmän kuin tämän kertomuksen reittisuunnitelmassa.

Takaisin retkelle.

Saavuin verraten helppojen koskien kautta Imofossenille, joka on Reisaelvan ehdoton huippunähtävyys [GodTur.no-karttalinkki]. Kannoin ensin kanootin Imofossenin kanjonin ohi (1,6 km), jonka jälkeen palasin Imofossenin yläpuolelle tekemään lounasta.

Vasta lounaan jälkeen aloin tutkia millainen Imofossen on. Se alkaa aika tavallisena kanjoniputouksena.

Imofossenin huippukohta hämmästyttää. Kaksi vesiputousta laskee samaan altaaseen.

Matalampi putous on Reisaelvan pääuoma. Korkeammalta vetensä pudottaa Spanijohka-sivujoki.

Valokuvat eivät tee Imofossenille oikeutta. Molemmat vesiputoukset ovat aivan nenän edessä, joten vaikutelma maastossa on hyvin ”kolmiulotteinen”. Yhteen valokuvaan tuplaputous mahtuu, jos kamerassa on laajakulmalinssi.

Paikalla oli norjalaisia päiväretkeilijöitä. Pyysin heitä kuvaamaan minut patsastelemassa putousten edessä.

Kun tuplaputouksesta kävelee kauemmas, ohuempi Spanijohkan putous näkyy yhä ja kanjonin syvyys korostuu.

Imofossen jätti vahvan vaikutelman. Se on komein norjalainen vesiputous, jonka olen nähnyt. (Ei sentään maailman komein. Olen nähnyt Victorian putoukset Zimbabwessa.)

Imofossenin alapuolella Reisaelva on melottavissa Jäämerelle asti. Vaikein koski tulee vastaan parin kilometrin jälkeen kohdassa, jossa patikoijien silta ylittää Reisaelvan [GodTur.no-karttalinkki]. Suunnittelin laskureitin huolellisesti ja laskin kosken ilman pisaraakaan kanootissa.

Patikoijien sillan vieressä on Nedrefosshytta, autiotupa norjalaistyyliin, jossa mm. sauna, mutta jonka varausta en enempää tunne [lisätietoa ut.no-sivustolla]. Alla valokuva Nedrefosshyttan alapuolelta, jossa saunarakennus sekä tyylikäs tulipaikka.

Ken haluaa nähdä Imofossenin, se onnistuu monin tavoin:

• Ajamalla auton Reisaelvan vartta ylös Saraelviin [GodTur.no-karttalinkki], josta patikoimalla 24 km Nedrefosshyttalle. Siitä on vielä 3,5 km Imofossenin tuplavesiputoukseen.
• Ajamalla auton Reisaelvan vartta ylös Biltoon [GodTur.no-karttalinkki], josta jokivenekyydillä Reisaelvaa ylös Naustneset-tukikohtaan [GodTur.no-karttalinkki], josta on noin 5 km kävely Imofossenille [linkki jokiveneyrittäjän sivuille].
• Aloittamalla kävelyn Kautokeinosta ja patikoimalla sieltä noin 60 km norjalaisia hyvin merkittyjä tunturipolkuja pitkin Imofossenille. (Tapasin mm. saksalaisia ja sveitsiläisiä patikoijia, jotka käyttivät näitä polkuja.)

Lisäksi Imofossenille voi meloa Reisaelvan yläosan kautta esim. Korpijaakon opastamalla retkellä tai sitten alavirran kautta vastavirtaan Saraelvistä (vaatii köysitekniikoiden osaamista, jotta voi vetää kanoottia ylös koskissa).

Jatkoin melontaa.

Reisaelvan kanjoni on Imofossenin jälkeen syvyydeltään yli 200-metrinen. Jokea alaspäin mennessä tuli vastaan kaksi sauvojaa (veneessä oli myös moottori, kenties vain harjoituksen vuoksi sauvoivat?).

Aiemmin mainittu Naustneset-jokivenetukikohta näyttää tältä [GodTur.no-karttalinkki].

Veneiden mittavertailu.

Jokiveneen varustelu ylhäältä katsoen (ei sama vene kuin edellä, mutta kaikissa suunnilleen sama varustus).

Tapasin suomalaisia kalamiehiä, jotka kalastelivat Naustnesetin liepeillä käyttäen kahta avokanoottia. He olivat tuoneet kanootit jokea ylös jokiveneen kyydissä. Kalaa kuulemma tulee.

En tunne Reisaelvan kalastuslupiin liittyviä käytäntöjä, mutta alla olevasta kalasymbolista päättelen, että lupa ostetaan tietylle vyöhykkeelle.

Vyöhykkeen alueelle leiriydytään siten kuin kukin porukka haluaa. Tässä norjalainen seurue omine jokiveneineen.

Olin melonut jo hyvän matkaa Imofosseinilta alaspäin. Reisaelvan oikealla rannalla kiinnitti huomiota suuri vesiputous, Mollisfossen [GodTur.no-karttalinkki].

Nousin rannalle valokuvaamaan sitä.

Vesiputouksia on muutenkin Reisaelvalla runsaasti, sillä mitä muuta sivujoki voi tehdä, kun vesi virtaa Reisaelvan kanjonin reunan yli? Mollisfosseniin verrattuna muut kalpenevat.

Erilaisia kelpo leiripaikkoja on noin 5 kilometrin välein. Pystytin teltan tällaiseen.

Leiripaikkojen yhteyteen kuuluu aina puusee. Kiitän.

Lauantai 7.7.2018

Tavoitteeni oli meloa tänään Jäämerelle eli Storslett-nimiseen rannikkokylään. Sinne retki loppuisi ja jatkaisin iltabussilla eteenpäin.

Heräsin varhain. Yöllä oli satanut rankasti. Onnistuin pakkaamaan kaiken muun kuivana vedenpitäviin säkkeihin paitsi ulkoteltan, joka jäi märkänä pakettina kanootin keulaan.

Näkymiä jokea alaspäin meloessa. Aamulla jokivarret olivat sumuiset.

Norjalaiset tuntuvat tykkäävän ruohokatoista. Tämä ei ollut ainoa.

Saavuin Saraelviin. Tämä on äärimmäinen piste, johon voi ajaa autolla Reisaelvan vartta ylös [GodTur.no-karttalinkki].

Tästä lähtee 24 km polku Nedrefosshyttalle (ja siitä edelleen 3,5 km Imofossenille).

Taloja alkaa näkyä jokivarressa. Kiinnitin huomiota ”reikään” ylhäällä rinteessä punaisen talon yläpuolella.

Buddhalaistyyppinen ”temppeli” ruohokatolla.

Reisaelvan alajuoksun virtaus on vauhdikas, helppoja koskia paljon. Matka joutui nopeasti joten havaitsin puolen päivän jälkeen, ettei kiirettä tule. Kun pilvet väistyivät ja tuuli puhalsi, pidin paussia ja pystytin ulkoteltan puoleksi tunniksi jokivarteen. Näin sain sen kuivaksi.

Sitten lopulta 62 km jälkeen Storslett.

Pysäytin kanootin paikkaan, johon vuorovesi korkeimmillaan nousee.

Olin päässyt perille.

Yhteenveto

Melontaretki Suomen Käsivarren kautta Reisaelvalle oli totisesti monipuolinen ja kiinnostava. En suosittele retkeä kenellekään sellaisena kuin sen tein, mutta voin lämpimästi suositella melomista erillisinä retkinä Suomen Käsivarressa sekä Reisaelvalla (tai jos samalla retkellä, ainakin siirtymä Käsivarresta Reisaelvalle on syytä tehdä turvallisempaa reittiä).

Reitti satelliittikuvan päällä, jossa mukana myös muita melomiani Lapin jokia (keltainen melontaa, punainen kävelyä).

Reitti tarkemmin + muutamia kertomuksessa mainittuja paikkoja.

Gps-paikannin näytti 265 km liikuntaa noin 60 tunnissa.

Vertailen retkien rasittavuutta laskemalla aktiivitunteja eli ynnäämällä liikutun ajan (moving time) ja puolet pysähtyneestä ajasta (stopped time). Tässä tapauksessa 59:49 + 16:11 / 2 = 68 aktiivituntia.

Retki oli elämäni toiseksi kovin – edelle jää vain Karasjoen retki 2017, jossa ahkeroin 73 aktiivituntia.

Muuta:

• Kanootti liikkui 189 km.
• Siitä kanootin kantamista 29 km, mikä on ennätys yhdelle retkelle. (Se alkoi kertyä heti retken alussa, kun kanootti piti rahdata Käsivarteen.)
• Patikoin 105 km – josta siis kanoottia kantaen 29 km.

Puolikkaiksi jaettuna:

• Didnojohkalta Tenomuotkaan aktiivitunteja 34 h (3,5 päivässä). Kanootti liikkui 71 km (kantamista 18 km).
• Tenomuotkasta Storslettiin aktiivitunteja 34 h (4 päivässä). Kanootti liikkui 118 km (kantamista 11 km).

Loppukuva Storslettin muistomerkillä, joka ylistää Reisaelvan lohenkalastajia.

Purin kanootin kärryihin, jonka jälkeen matkustin bussilla Altaan. Altassa ryhdyin valmistelemaan seuraavaa pitkää kanoottiretkeä. Siitä kerron seuraavassa artikkelissa.

Finnmarkissa sijaitseva Iesjavri (suomalaisittain Jeesjärvi) on Norjan Lapin suurin järvi [GodTur.no-karttalinkki]. Yksikään tie ei johda Iesjavrin rantaan eikä yksikään suuri joki laske siihen vesiään. Kyseessä on todellinen erämaajärvi, jonka tundramaisemia on harva nähnyt. Siis kerrassaan ensiluokkainen tutkimuskohde melontaretkelle.

Kuvituskuvana Altan patoallas, josta aloin kantaa kanoottia kohti Iesjavria.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Sunnuntai 8.7.2018

Saavuin bussilla Kautokeinoon klo 20 ja kokosin kanootin Kautokeinojoen sillan alla [GodTur.no-karttalinkki]. Tämä on paikka, jossa Kautokeinojoen (Kautokeinoelva) nimi muuttuu Altajoeksi (Altaelva).

Saman sillan alle olin lopettanut vuonna 2015 melonnan, jonka lähtöpiste oli Toriseno Suomen Käsivarressa.

Ilta oli tyyni. Ryhmä mäkäriä häiritsi melontaa.

Erityisiä maisemia ei ollut. Leiriydyin 12 km jälkeen hiekkarannalle paikkaan, jota kuvassa merkkaa keltainen varustekassi pusikossa.

Maanantai 9.7.2018

Altajoki on Kautokeinon jälkeen kymmeniä kilometrejä pitkä pohjoiseen johtava suvantojärvi. Melonta ei ole haasteellista muuten kuin sen osalta, että toisinaan pitää välttää hiekkasärkkiä liian matalassa vedessä.

Päivä tarjosi pientä vastatuulta, mihin olin tyytyväinen. Melaa piti toki puristaa hiukan enemmän, mutta eipä ollut mäkäriä tai hyttysiä häiritsemässä.

Katselin satunnaisia taloryhmiä suvantojärven rannalla. Jos tämä olisi Suomi, mökkejä olisi paljon enemmän ja rannassa laitureita. Norjan Finnmarkissa ei tällaista kulttuuria ole. Monen taloryhmän kohdalla ei ole edes rantaa, jossa pitää venettä.

Altajoki alkaa virrata helppona koskena, kun on melottu Kautokeinosta 32 km ja lähestytään siltaa, joka johtaa toiseen Finnmarkin merkittävään kaupunkiin, Karasjoelle [GodTur.no.karttalinkki].

Sillan taustalla näkyvät hiekkarinteet ovat Altajoen tyypillistä maisemaa. Kaukaisuudessa näkyy tuntureita, joita kohti olin matkalla.

Karasjoelle johtavan sillan jälkeen on vaihdellen suvantojärviä ja hitaasti virtaavaa jokea, kunnes saavutaan kanjonimaiseen joenmutkaan, jonka laskukelpoisuuden tarkistin nousemalla korkeammalle maastoon [GodTur.no-karttalinkki].

Totesin, että tuon voi laskea turvallisesti. Läpi pääsee, kunhan meloo ensin joen oikeaan laitaan ja sitten laskee mutkassa olevan valkoisen veden läpi aivan oikeasta reunasta.

Seuraava pysähdys tuli pian, kun saavuin vesiputoukselle, jonka nimi on Pikefossen, saameksi Nieidagorzi [GodTur.no-karttalinkki].

Kannoin kanootin vesiputouksen alapuolelle.

Paikalla oli kalastajia, sillä onhan selvä, että putouksen alla on saalista – tuosta on lohen tai muun vaelluskalan vaikea nousta ylös.

Hyviä leiripaikkoja ei ollut monta. Melottuani 48 km laitoin leirin kuvassa olevan mäen päälle.

Tiistai 10.7.2018

Jatkoin Altajoen melontaa. Tuuli pyöri  päivän aikana ollen välillä vastainen ja myötäinen.

Alitin sillan Masi-nimisen kyläkeskuksen kohdalla [GodTur.no-karttalinkki]. Sillan takana näkyy tunturiylänkö, jossa retkikohteeni Iesjavri sijaitsee.

Tässä vaiheessa olin melonut Altajokea 66 km. Jos joku haluaa tehdä tämän retken helpommin kuin minä, kannattaa melonta aloittaa vasta kuvassa olevalta sillalta. (Sen lähelle pääsee bussilla sekä Altan että Kautokeinon suunnasta – katso yhteenvetoni bussiyhteyksistä tämän kirjoituksen lopusta.)

Altajoki tuli kuuluisaksi vuonna 1981, kun sinne alettiin rakennetaa vesivoimalaitosta. Patohankkeen vastustus näkyi mediassa laajasti – vastustajina luonnonsuojelijat ja paikalliset asukkaat. Eppu Normaalin Mikko Saarela riimitteli tapauksesta kappaleen Haavoittunut Polvi [YouTube][sanat].

Kartalta katsoen Altan patoallas hämmentää, sillä sen korkeudeksi mainitaan 265–200 metriä merenpinnasta. Pinnan korkeusvaihtelu on siis 65 metriä ja minä olin juuri melomassa kohti Altan patoallasta.

Alla olevassa kuvassa ”tavallinen järvi” loppuu. Muutaman mutkan takaa alkaisi patojärvi [GodTur.no-karttalinkki].

Millä korkeudella patoaltaan pinta on nyt? Järkeilin näin:

• Talvi on aikaa, jolloin patoaltaan vedestä tehdään eniten sähköä, jolloin vesi laskee 200 metriin.
• Kevättulvilla vesi nostetaan takaisin 265 metriin. Pinta pidetään 265 metrissä seuraavaan talveen asti.

Järkeilin siis, että patoaltaan täytyy olla täynnä, pinnan korkeus 265 metriä. Se olisi kannaltani hyvä, sillä aikomukseni oli siirtyä patoaltaasta tunturiylängölle, jota kautta Iesjavriin. Täynnä olevasta patoaltaasta on pienempi nousu.

Järkeilinkö oikein? Lähestyin kapeikkoa, jonka takaa patoallas alkaa.

Varoituskyltti.

Pysäytin kanootin mutkaan ja tähystin eteenpäin. Vain pieni niva näkyvissä – ei suurta koskea, joka tässä varmasti talvella on.

Meloin varoen eteenpäin ja tähystin mitä on tulossa.

Jos patoaltaan pinta olisi 200 metrissä, tässä olisi hirmuinen vesiputous.

Mutta tasainen vesi vain jatkuu.

Ja jatkuu.

Kapeikko kohta ohi.

Vielä viimeinen mutka vasemmalle.

Patoallas aukeaa kaukaisuuteen.

Uusi varoituskyltti.

Kaikki on kuten arvelin. Patoallas on maksimikorkeudessa. Tuonne pohjoiseen altaan perälle olen nyt matkalla.

Patoaltaan reunat ovat enimmäkseen jyrkät ja louhikkoiset, siis pysähtymisen kannalta hankalat. Heti altaalle saapumisen jälkeen itäpuolella on kuitenkin kelpo alue, jossa söin lounaan ja uin.

Meloin yhtä kyytiä altaan toiseen päähän, jossa on vielä yksi kapeikko [GodTur.no-karttalinkki].

Mitään virtaa ei ollut. Läpi pääsee ongelmitta.

Liekkejä kallioseinässä.

Muutaman mutkan jälkeen Altajoen pato [GodTur.no-karttalinkki].

Meloin lähemmäs.

Lahemmäs. Vasemmalla laituri ja moottorivene.

Nousin laiturille ja sen kautta padolle.

Kun padon taakse kurkistaa, on pudotus huima. Ja miksei olisi? Kartasta näkee, että vain 2 km eteenpäin joki on pudonnut 90 metriin merenpinnasta (175 metriä alemmas kuin padon pinta nyt).

Syy nousta padolle oli selvittää miten Altajoen melontaa pitäisi jatkaa, jos haluaisi meloa merelle? Mistä kanootin kantaminen pitäisi aloittaa? Ei ainakaan padolta. Jälkikäteen olen järkeillyt, että kantaminen pitää aloittaa itäpuolelta hyvän aikaa ennen patoa – itse asiassa samasta kohdasta, josta nousin ylös jatkaessani Iesjavrille.

Laskeuduin takaisin vesille, kun en oikeastaan edes tiennyt saako padolla vierailla vai ei? (En tiedä vieläkään.)

Tavoitteeni oli siirtyä patoaltaan itäpuolelle tunturipaljakkaan, jota kautta Iesjavriin. Olin etukäteen arvioinut, että voin nousta patoaltaasta kuvan keskellä olevan Spierkojohka-puron kurun kohdalta. Lopulta en näin tehnyt, vaan käytin punaisella katkoviivalla merkitsemääni reittiä [GodTur-no-karttalinkki].

Katkoviivalla merkitty nousureitti on jyrkkä, mutta joka tapauksessa aluskasvillisuutta on koko matkalla (ei louhikkoa). Kurun oikea puoli on kartalla toki loivempi – kenties helpompi?

Juuri ennen kantamista otin kuvan gps-paikantimesta = toistaiseksi edetty 101 kilometriä. (Jos olisin aloittanut melonnan Masin sillalta ja jättänyt käymättä padolla, tässä olisi 30 km.)

Tavaroiden kantaminen tarkoittaa minulle kahta ponnistusta: ensin leiritavarat, paluu takaisin, lopuksi kannetaan kanootti. Tällä kertaa tyydyin siihen, että kannoin leiritavarat läheiselle tunturijärvelle, jonne pystytin teltan [GodTur.no-karttalinkki].

Tunsin suurta nautintoa. Näin minulle käy, kun siirryn puurajan alapuolelta avoimeen maastoon, tundrajärvelle, joka on kirkas kuin hyvin muodostettu ajatus.

Jos johonkin haluan leiriytyä, niin tähän. Aah.

Keskiviikko 11.7.2018

Palasin aamulla patoaltaalle kanoottia hakemaan. Tuolla 200 metriä alempana se on.

Pato.

Norjan porot ajetaan kesällä rannikolle. Poroaidat ovat matalia, jos vertaa Suomeen.

Olin kantanut kanootin säkissä. Nyt pumppasin sen taas täyteen iskuun, sillä aioin meloa kohti Iesjavria tunturiylängön järviketjun kautta.

Meloin ensimmäisen järven yli ja kannoin kanootin toiseen: Spierkojavri, pituus yli 2 kilometriä [GodTur.no-karttalinkki].

Lunta.

Spierkojavrin takana on karttaan merkitty polku. Polku nousee järven kaakkoispuolella loivan tunturin laelle 500 metriin, jossa näkyi kaksi rakennusta. Mitä rakennuksia? Kävelin katsomaan. Odotin jotain muuta kuin tätä…

Myöhemmin opin, että asuntovaunu ja jalasmökki ovat Norjassa tyypillisiä talvikalastajien edullisia tukikohtia. Vastaavia on muutama muukin Iesjavrin ympäristössä.

Kannoin tavarat seuraavaan järveen. Kaukaisuudessa näkyy Iesjavri.

Iesjavrin erämaa. Tällaista ei Suomessa ole. Vastaavaa laakeaa puutonta maastoa löytyy tosin Muotkalta, Paistunturista ja Kaldoaivista, mutta niissä lähinnä patikoidaan – ei ole järvien muodostamia ketjuja, joita pitkin edetä. Mutta jos Vätsärin erämaasta poistaisi puut, kenties se olisi tällainen?

Tundra-Vätsäri, olisiko se hyvä lempinimi? Tämänkin mielikuvan hylkäsin, sillä Vätsärissä on järviä enemmän ja tiheämmässä kuin täällä. Iesjavrin erämaa on aivan oma tapauksensa.

Pienetkin vedet kannattaa meloa läpi.

Melottuani kahdeksan järveä, purin kanootin takaisin rullalle. Saavuin hiekkatielle, joka johtaa Iesjavrille.

Tiellä on paljon kiviä ja kuoppia, mutta silti – oli mahdollista vetää kanoottia kärryissä. Ei tarvetta kaksinkertaiseen kantamiseen.

Tie soveltuu lähinnä jeepeille ja mönkijöille, sillä muhkuraisia ja märkiä paikkoja on enemmän kuin tarpeeksi.

Kun 3 kilometrin jälkeen tien päältä kulki joki, pysähdyin [GodTur.no-karttalinkki].

25 minuuttia myöhemmin olin taas valmis melomaan.

Joki laskee 1,5 kilometrin jälkeen Iesjavrin länsinurkkaan. Hip-hei, olen Jeesjärvellä!

Ilmassa ei väreillyt suuren järven tunnelmaa, sillä Iesjavrin länsipuolen saaret muodostavat näköesteen ulapalle. Ulappa näkyy vasta, kun nousee kapealle saarelle ja kävelee yli.

Iesjavri. Vau.

Toinen suunta.

Iesjavrin korkeus merenpinnasta on 391 metriä, suurin pituus on 13 km ja leveys 7 km. Lähes saaretonta ulappaa oli nenäni edessä 5 x 5 kilometriä. Suomen Lapissa vain Inarijärvi, Lokka ja Porttipahta päihittävät ulapan laajuudessa Iesjavrin. Yhtä korkealla sijaitsevia suuria järviä ei Suomessa ole.

Katselin ulapalle ja mietin mitä erityistä täällä näkyy? Mihin melon seuraavaksi ja mihin leiriydyn?

Koska mikään ei erityisesti kiinnittänyt huomiota – esim. ei huomattavia korkeuseroja –, päätin mennä käytännöllisyys ja turvallisuus edellä. Meloin järven yli ja leiriydyin Galbasuolu-nimisen saaren pohjoiskärkeen. Tuulipa aamulla mistä vain, pääsen joka tapauksessa suojassa etelään kohti laskujokea [GodTur.no-karttalinkki].

30 kilometrin päässä pohjoisessa näkyi Stabbursdalen-kansallispuiston tunturihuiput, jotka kohoavat yli 1000 metriin.

Päivä oli ollut pilvetön ja lämmin. Tämä oli vasta alkusoittoa sille lämpöaallolle, joka iski Lappiin ja jatkui yli kaksi viikkoa. Iesjavrissa uinti viilensi oloa ja tarjosi mahdollisuuden levollisempaan uneen.

Torstai 12.7.2018

Hupailua aamuvarhaisella.

Iesjavrin laskujoki on nimeltään Iesjohka. Sateita oli saatu viimeksi 3 viikkoa sitten, joten aavistelin joen olevan vähävetinen, mahdollisesti melontakelvoton. Ei sentään. Iesjohka tosin alkaa kivisellä koskella, mutta sekin oli mahdollista laskea oikeaa reunaa pujotellen.

Kosken alla oli oikealla rannalla mökki (kunnon mökki, ei asuntovaunu) ja vasemmalla rannalla norjalaispariskunnan leiri. Heilautimme kättä toisillemme. Nousin rantaan. Juttelimme pitkään, sillä olin tavannut sen mitä etsin: todellisen tietäjän, joka osasi kertoa tästä erämaasta loppumattoman paljon.

Alice Balto on täältä kotoisin. Kosken toisella puolella oleva mökki kuuluu Alicen suvulle, mutta norjalaiseen tapaan hän ja Ken Robert leiriytyvät mieluummin telttaan.

Alicen suku omistaa täällä useita muitakin kelpo mökkejä, joita vuokraa suomalaisille kalastajille ympäri vuoden (ota yhteyttä: sjussenlodge@gmail.com).

Iesjavri on erittäin kalaisa. 1980-luvulla kalastus oli Alicen suvun elinkeino talvella – saalis vietiin moottorikelkoilla läheiselle lentokentälle, josta jääkuutioiden seassa markkinoille. Elinkeinon kannattavuus romahti 1990-luvulla, kun voimakkaasti lisääntynyt lohenviljely (lohen verkkoallaskasvatus merivesissä) laski hintoja.

Alice ja Ken Robert olivat saapuneet Iesjavrille kaksi päivää sitten. He olivat ensin tulleet autolla Joatkajavri fjellstuen lähelle [GodTur.no-karttalinkki], kävelleet sieltä 17 kilometriä järvelle, nukkuneet yön teltassa, minkä jälkeen meloivat eilen yli.

Muita tapoja saapua Iesjavrille, joita kuulin myöhemmin suomalaisilta kalamiehiltä:

• Sähköistetyillä läskipyörillä (fatbike) mönkijäpolkua pitkin – mihin perään kommentti: liian hankalaa, ei koskaan enää.
• Vesitasolla.

Sana ”Iesjavri” on saamea ja tarkoittaa minä-järvi tai minun-järvi. Englanniksi käännettynä kenties iLake (Applen tyyliin).

Melonnasta puheen ollen. Alice ja Ken Robert liikkuivat packrafteilla.

Koira hyppeli rannan kivikossa heitä seuraten.

Tasaisella vedellä koira matkusti Alicen kyydissä. Somaa.

Päivä oli tuulinen, 10 m/s etelästä, vastatuuli. Alice ja Ken Robert rantautuivat ja kantoivat kevyitä kanoottejaan. Minä jatkoin järviä ja jokia pitkin Øvre Mollesjohkan taloryhmittymälle, jossa laskin kanootin sillan ali ja talojen ohitse [GodTur.no-karttalinkki].

Talot ovat hyvässä maalissa, sillä Alicen eno asuu täällä. Näitäkin vuokrataan.

Øvre Mollesjohkan viimeisten rakennusten kohdalla koski muuttui minulle liian vaikeaksi. Kannoin kanootin tämän kohdan ohi.

Jatkoin pitkässä suvantojärvessä etelään, kunnes neljän kilometrin jälkeen tuli vastaan vielä suurempi taloryhmittymä, Vuolit Mollesjohka [GodTur.no-karttalinkki].

Tämän taloryhmän takana on se lentokenttä, josta 1980-luvulla lennettiin kalasaalis Karasjoen markkinoille.

Täällä asuu Alicen äiti ja toinen eno. Sain kutsun jäädä yöksi (tänne Alice ja Ken Robert olivat matkalla), mutta oman aikatauluni puitteissa vain kiitin ja kieltäydyin tarjouksesta.

Vuolit Mollesjohkan jälkeen joki muuttuu koskiseksi. Moni koski on hankala enkä suosittele reittiä aloittelijoille, mutta laskettavissa ne ovat paitsi tämä vesiputous, Iesjokgorzi [GodTur.no-karttalinkki].

Päivä oli todella hikinen. Mäkärät pörräsivät ympärilläni kuin riivatut. Kannoin kanootin putouksen ohi joen oikealta puolelta. Joki laskeutuu putouksen jälkeen kanjoniin seuraavan 500 metrin ajaksi, joten vaihtoehdot olivat:

• Laske kanjonissa oleva hankala koski.
• Kanna kanootti pitkän kanjonin ohi mäkäräpilvessä.

Tutkin kanjonin koskea aikani ja laskeuduin alas heti putouksen jälkeen.

Huidoin jatkuvasti mäkäriä. Äkkiä vesille. Meloin kanjonin läpi kunnialla sopivissa kohdissa pysähdellen, pala palalta. Parhaan laskureitin suorittamiseen oli vaikea keskittyä, kun mäkärät tanssivat kasvoillani. Ensimmäisen 200 metrin jälkeen koski helpottui, jonka jälkeen annoin mennä, kunnes mäkärät jäivät taakse. Huh.

Jatkoin osin vaikeahkojen pitkien koskien laskemista vielä pari tuntia. Vettä riitti hyvin kanootin alle, sillä loppujen lopuksi Iesjavrin vesistö on tarpeeksi laaja, jotta se kerää vettä myös kuivina kesinä.

Hyviä leiripaikkoja on vähän, sillä koskien rannat ovat liian kivikkoisia ja suvantojärvien rannat liian pusikkoisia. Tyydyin lopulta paikkaan kapean järven rannalla, jossa oli vieressä kivi, jonka kautta pääsin uimaan ja pesemään pois päivän hiet.

Perjantai 13.7.2018

Iesjohka jatkui muutaman kilometrin koskipätkillä, kunnes saavuin parissa tunnissa Suossjavrille, jonka takaa sain pitkästä aikaa näköyhteyden nykyaikaan: joka viides minuutti auto Kautokeinon ja Karasjoen välisellä tiellä [GodTur.no-karttalinkki].

Iesjohkan erämainen osuus oli takana, sillä tästedes Iesjohka seuraisi Karasjoelle johtavaa tietä. Koskimelonta ei suinkaan ollut ohi, sillä:

• Tähän asti joki oli pudonnut 83 metriä (Iesjavri 391 metriä, Suossjavri 308 metriä merenpinnasta).
• Tästä eteenpäin joki putoaisi 180 metriä (Karasjoen kaupunki 128 metriä merenpinnasta).

Alice kertoi, että norjalaiset melovat Iesjohkan loppuosaa sen vauhdin ja runsaiden koskien takia. Paras lähtöpaikka lienee jompikumpi Vuottasjohkan yli kulkeva silta: 330 metriä merenpinnasta [GodTur.no-karttalinkki] tai 310 metriä merenpinnasta [GodTur.no-karttalinkki].

Ken liikkuu Norjassa pakattavan kanootin kanssa, tiedoksi se, että molemmille silloille pääsee Karasjoelta bussilla (norjalaiset bussit pysähtyvät missä vain, kunhan selität asian selkeästi).

Saavuin pian ainoalle sillalle, joka ylittää Iesjohkan [GodTur.no-karttalinkki].

Tämäkin olisi kelpo lähtöpaikka koskiseikkailulle. Seuraava silta on vasta Karasjoen kaupungin keskustassa, jonne on matkaa 59 km, pudotusta 160 metriä.

Päivän hankalin koski oli juuri tämä, jonka yli silta kulkee. Sen jälkeen seuraa useita kilometrejä pitkiä helpompia koskia, joissa vauhti kasvaa mutta kanootin ohjailu on silti maltillisen mukavaa.

Koskien välissä on eri mittaisia suvantoja. Yleisesti ottaen matka taittuu leveässä joessa reippaasti.

Pidin ateriatauon joen keskellä tuulisella särkällä, jotta vältin hyttyset ja mäkärät.

Iesjohkalle olisi helppo tulla kalaan lähellä kulkevalta valtatieltä, mutta kalastajia ei juuri näy. Tässä pariskunta, joka laski koskea soutuveneellä: mies soutaa, nainen kalastaa. Kosken laskettuaan he vetävät veneen jälleen kosken niskalle, josta uusi lasku ja kalastusyritys – näin ainakin itse sen tekisin.

Minulla oli aikeita jatkaa jo tänään Karasjoelle, mutta tulin järkiini (liian pitkä matka, olisin perillä vasta klo 22). Niinpä uin ja pistin leirin pystyyn kalastajia varten rakennettuun tulipaikkaan, jonka kylteissä valistetaan lohiloisen vaaroista ja kalastusvälineiden sekä kanootin desinfioinnin tarpeellisuudesta [GodTur.no-karttalinkki].

Itse en tälle reissulle desinfioinut kanoottia, koska sen olin tehnyt jo viikko sitten Reisaelvalla.

Pientä iltahupailua uinnin jälkeen. (Joessa kasteltu paita ja paksut villasukat lahkeiden yli vedettynä ovat kelpo hyttyssuoja.)

Iesjavri. Iesjohka. Iesvarri. Listan kolmas nimi on taustalla olevan tunturin nimi.

Lauantai 14.7.2018

Melonnan seitsemäs ja viimeinen päivä oli maltillisen mittainen, niinpä tiesin saapuvani Karasjoelle hyvissä ajoin.

Iesjohkan loppuosan kosket olivat olleet tähän asti yleisesti helpohkot, mutta alla kuvatussa monivaiheisessa koskessa päätin kantaa kanoottia 300 metriä [GodTur.no-karttalinkki].

Tämänkin opin: Iesjohkan alajuoksulla harjoitetaan karjataloutta.

Lehmänlanta mielessäni päätin täyttää juomavesipullot tästedes sivupuroista, jotka laskevat vetensä Iesjohkaan.

Suuret joet yhtyvät. Oikealta tulee Iesjohka, takaa keskeltä Karasjohka. Yhdistyneinä ne jatkavat Karasjohkan nimellä matkaa vasemmalle [GodTur.no-karttalinkki].

Karasjohka tuli minulle tutuksi jo 2017, kun saavuin sitä pitkin Enontekiöstä tänne.

Jokien yhdyttyä koskia ei enää ole. Karasjohka mutkittelee ja virtaa maltillisesti ennen saapumistaan Karasjoen kaupunkiin. Pidin ruokatauon ”uimarannalla”, jonka kaltaisia mittavia hiekkasärkkiä on jokaisessa joen mutkassa.

Sitten Karasjoen kaupunki.

Gps-paikantimen lukema muistiin.

Aktiivitunteja 52:16 (moving time) + 6:20 / 2 (stopped time jaettuna kahdella) = 55,5 tuntia. Retki oli siis helpompi kuin edellisellä viikolla tehty Suomen Käsivarsi–Reisaelva, jossa ahkeroin 68 aktiivituntia.

Loppuposeeraus.

Norjan bussit – ilmoittaudu ajoissa!

Olin kaksi yötä Karasjoen leirintäalueella (lauantai–maanantai) aikomuksena matkustaa maanantaina 16.7.2018 bussilla Varangin niemimaalle. Tämä ei toteutunut, sillä Norjassa on busseja ja busseja.

Tietoisku:

• Pohjois-Norjan bussien aikataulut löytyvät osoitteesta http://snelandia.no/.
• Syötä kenttiin lähtöpaikka (Karasjok bussterminal), maalipaikka (Tana Bru bussterminal) sekä haluamasi päivä (esim. sunnuntai 12.8.2018).
• Hakutulos näyttää kahden päivän reitit (tämä haku vain esimerkkinä – itse olin matkalla paikkaan, jonne kyyti löytyi vain 3 päivänä viikossa).
• Sitten se tärkeä asia. Jos bussin yhteydessä ei lue FLEXX, se kulkee aikataulun mukaan. Jos aikataulussa lukee FLEXX, se bussi kulkee vain, jos olet ilmoittautunut kyytiin päivää aikaisemmin. (Ilmoittautumisen voi hoitaa samalla sivustolla tai puhelinsoitolla.)

Tuossa FLEXX-bussissa se vika olikin. Kun en ollut tajunnut ilmoittautua sunnuntaina (eikä kukaan muukaan ollut), maanantain 16.7.2018 bussia ei ajettu.

Auts. Kun tajusin asian, ilmoittauduin keskiviikon FLEXX-bussiin – tarkemmin sanoen kahteen peräkkäiseen FLEXX-bussiin, sillä molemmat olivat FLEXX.

Maanantai 16.7.2018 – jatkoretki Karigasniemelle ja takaisin

Paikoillani en halunnut kahta päivää odottaa, joten keräsin tavarat ja kärräsin ne Karasjohkan rantaan samaan paikkaan, johon olin lopettanut aiemman retken.

Meloin 16 kilometriä alavirtaan, kunnes saavuin Suomen rajalle, Karasjoen ja Inarijoen yhtymäkohtaan [karttalinkki]. Kumpikaan joki ei jatku siitä eteenpäin omalla nimellään, vaan jatkavan joen nimi on Tenojoki.

Jokien yhtymäkohta ei ole erityisen näyttävä, joten kuvasin vain kyltin Suomen puoleisella rannalla.

Melonnan kohde oli Karigasniemen kyläkeskus, joka sijaitsee jokien yhtymäkohdasta 8 km ylävirtaan. Inarijoen melonta ylävirtaan oli suurimmaksi osaksi helppoa (kevyt virtaus).

Kuuden kilometrin jälkeen sain näkyviin Karigasniemen sillan. Pystytin teltan Norjan puoleiselle laajalle hiekkasärkälle, joka jää keväisin tulvaveden alle (eikä siinä siksi kasva puita).

Teltasta näkyy kuvassa vain katto, sillä se on kanootin takana. Lämpötila oli aamusta iltaan yli +30 astetta. Teltassa olisi ollut mahdoton nukkua, ellen olisi pystyttänyt kanoottia varjoksi.

Tiistai 17.7.2018

Heräsin tukahduttavaan kuumuuteen. En edes keittänyt vettä vaan sekoitin puuron kylmään veteen.

Vastavirtaan melonta ei käynyt päinsä, sillä Inarijoen virta kiivastuu Karigasniemen siltaa lähestyttäessä. Kiinnitin kanoottiin köyden ja aloin vetää.

Ensi kertaa köysivetoa tänä vuonna, mutta toki aina parempi kahdella köydellä. Silloin voi kävellä rannalla ja ohjata kanootin kulmaa niin, että se ui kauniisti ylävirtaan vedessä.

Näin olin saavuttanut Karigasniemen sillan.

Kävelin Norjan puoleiselle mäelle ottamaan yleiskuvaa Inarijoesta (takana hiekkasärkkä, jolla olin yöpynyt).

Joko kerroin, että päivä oli läkähdyttävän kuuma? +32 astetta.

Meloin Suomen puolelle ja tilasin kahvin Karigasniemen ilmastoidussa baarissa. Istuin paikoillani 8 tuntia: join kahvia, selasin nettiä, käsittelin valokuvia, söin noutopöydästä, selasin taas nettiä, käsittelin valokuvia ja join kahvia.

Kun kello löi 17, palasin kanootille ja havaitsin, että kanootin pohjakammio oli auringonpaisteessa paisunut ja puhjennut. Viime vuonna liimaamani paikka oli pettänyt reunasta. Ikävä takaisku. En kuitenkaan huolestunut enempää, sillä kumikanootti on käytännössä melontakelpoinen pelkillä sivukammioilla.

Lähdin melomaan takaisin Karasjoelle: Inarijokea alas 8 km, Karasjohkaa ylös 16 km.

Ihmiset viettävät aikaa hiekkasärkillä. Näinä päivinä särkät olivat kuin parhaita uimarantoja, sillä veden lämpötila ylitti +20 astetta.

Heilautin kättä kaikille huviveneilijöille.

Paria vesiskootterikuskia en tervehtinyt. Liian nopeita.

Jäin jälleen maastoon yöksi. Pystytin teltan puron viereen, jotta saisin puhdasta vettä.

Keskiviikko 18.7.2018

Heräsin klo 5, jotta vältin aamuauringon porotuksen, ja meloin viimeiset kilometrit takaisin Karasjoen sillalle.

Kävin uimassa ja huolsin tavaroita iltapäivän FLEXX-bussia varten: teltan ja kanootin perusteellinen kuivatus. (Kanootin kuivatus siksi, että ihmiset Varangin niemimaalla ovat kovin tarkkoja kanoottien desinfioinnin kanssa. Minun kanoottihan oli toki jo desinfioitu Reisaelvalla, mutta eipä ylimääräinen kuivatus eli desinfiointi pahaa tee.)

Hirvittävä kuumuus, +33 astetta, ajoi minut odottamaan Varangin niemimaan bussia siinä keskustan kahvilassa, jonka ilmastointi toimi. Poistuin kahvilasta vain ruokaostoksille ja käydäkseni kaupungin takana olevan laskettelumäen päällä. Joen hiekkasärkkien runsaus tulee tästä kuvasta hyvin esille.

Katse on Suomeen päin – Karigasniemi tuolla horisontissa.

Yhteenveto

Moni seikka veti minut melomaan juuri tämän Altan patoaltaan – Iesjavrin reitin:

• Tunnen jo melkein kaikki Pohjois-Suomen melontareitit. On luontevaa laajentaa tutkimusretket Pohjois-Norjaan.
• Äärimmäisyydet ovat kiehtovia. Iesjavri on Norjan Lapin suurin järvi ja siis kiehtova.
• Viime vuosina melomani Pohjois-Lapin reitit alkavat muodostaa laajempaa kuviota. Mieleen on tullut iso tavoite: haluan kuljettaa kanootin lihasvoimalla Kilpisjärveltä Kirkkoniemeen. Tämä retki oli osa tavoitteen toteutusta.

Alin kolmas kohta ratkaisi sen, että aloitin melonnan Kautokeinosta. Nyt olen kuljettanut kanoottia Kilpisjärveltä Karigasniemelle (tosin kolmella eri retkellä: Kilpisjärveltä Lätäsenolle + Lätäsenolta Kautokeinoon + tämä retki).

Satelliittikuvan päällä tavoite näyttää tältä (sininen on tämä retki, keltainen muita melontoja, punainen kanootin kantamista ja patikointia):

Tavoitteesta puuttuu:

• Karigasniemeltä Kielajoelle, jonka voi kantaa ja meloa Muotkan eli Stuorraäytsin kautta.
• Inarista noin 70 km Inarijärven yli Kyynelvuonoon tai Surnuvuonoon (sieltä eteenpäin olen jo melonut yhtenäisen reitin Kirkkoniemeen).

Melontareitti tarkemmin. (Kuvassa myös Karasjohka ja Inarijoki: ne olen melonut aiempina vuosina.)

Apua omalle retkelle:

• Masi on hyvä aloituspaikka, jos haluaa meloa Iesjavrille kanootilla Altan patoaltaan kautta. (Masiin pääsee bussilla, mutta huomaa, että http://snelandia.com käyttää sille saamenkielistä nimeä ”Maze”.)
• Joatkajavri fjellstue on hyvä välietappi, jos haluaa maastopyöräillä Iesjavrille tai kävellä packraftin kanssa.
• Vuottasjohkan sillat ovat hyviä aloituspaikkoja, jos haluaa meloa vain Iesjohkan loppuosan kosket.

Liikutin kanoottia yhteensä 279 km:

• Kautokeino–Karasjoki 231 km, josta kanootin kantamista 8 km. Aktiivitunteja 55 h.
• Karasjoki–Karigasniemi–Karasjoki 48 km. Aktiivitunteja 11,5 h.

Hieno ja opettavainen retki.

Matkustin iltapäivän FLEXX-bussilla Varangin niemimaalle, josta kerron seuraavassa retkitarinassa.

Varangin niemimaan maisemat eivät petä. Ne ovat yhdistelmä kirveellä kaiverrettua mahtipontisuutta ja yksinkertaista selkeyttä.

Tällä kertaa tutkin niemimaan sisäosan suurehkoja järviä, minkä jälkeen meloin pienten järvien kautta Annijoelle (Jakobselva) ja edelleen niemimaan etelärannikolle.

Kuvassa alkumatkan järviketjua Mattit Njoaskoaivilta länteen päin katsottuna [GodTur.no-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Keskiviikko 18.7.2018

Kerroin aiemmassa artikkelissa Norjan pohjoisosan FLEXX-busseista, joihin on syytä ilmoittautua päivää aiemmin päästäkseen kyytiin. En ollut ainoa matkustaja kummassakaan FLEXX-osamatkassa:

• Pikkubussi Karasjoelta Tana Brun bussiasemalle (3 matkustajaa).
• Taksi Tana Brun bussiasemalta Gednje kryss -pysäkille (3 matkustajaa).

Jälkimmäinen kyyti oli 4 hengen henkilöauto, sillä bussiyhtiö ajaa reitit mahdollisimman pienellä kalustolla. Pakattu kanootti meloineen mahtui juuri ja juuri tavaratilaan – olisi kuulemma kannattanut ilmoittaa etukäteen runsaasta tavaramäärästä (ensi kerralla muistan!).

Oli miten oli, taksikuski ryhtyi fanittamaan suunnitelmaani, kun ymmärsi millaisen retken aion tehdä. Hän jätti minut Geatnjajavrin (lausutaan ”gednejavri”) yli kulkevan sillan pohjoispuolelle paikkaan, jossa on levike asuntovaunuille [GodTur.no-karttalinkki].

Geatnjajavri on säännöstelty, sillä sen pinnan korkeus vaihtelee 6 metriä (228–222 metriä merenpinnasta). Kesällä järvi on 228 metrissä. Talvella vettä päästetään pois ja tehdään sähköä.

Pääsin liikkeelle vasta klo 21 jälkeen. Norjalaiset ja saksalaiset turistit ottivat valokuvia, kun loittonin rannasta.

Geatnjajavri on hieno tunturijärvi ympäröivine korkeine rinteineen. Sitä olisi ollut upeaa valokuvata eri puolilta, mutta 5 m/s vastatuuli ja myöhäinen ilta hyydyttivät kuvausintoni. Niinpä vain puristin melaa ja kauhoin 4,5 km järven yli kohti sen kapeaa kaakkoisnurkkaa.

Kannoin kanootin nimettömälle järvelle, johon pystytin teltan [GodTur.no-karttalinkki]. Nousin rinnettä ylös katsomaan maisemaa. Myöhäisillan valaistus. Alhaalla punainen teltta – takana Geatnjajavri, josta olin tullut.

Huomenna jatkaisin alla olevaa järviketjua eteenpäin.

Torstai 19.7.2018

Minulla oli 2 päivää aikaa tehdä tämä retki. Perillä niemimaan etelärannikolla pitäisi olla huomenna klo 18. En tuntenut maastoa enkä Annijoen (Jakobselvan) melontakelpoisuutta – varsinkin kun kesä oli näin kuiva kuin nyt. Nämä riskit mielessä aloitin päivän varhain.

Herätyskello soi kello 4. Tein puurot kylmään veteen paitsi tehokkuuden myös lämpötilan takia (päivällä +31 astetta, yöllä +20).

Olin liikkeellä pian kello viiden jälkeen. Meloin ensimmäisen pienen järven yli.

Kohti seuraavaa järveä kantaessa havaitsin maastossa lunta.

Päivän toinen järvi oli Njoaskejavri. Meloin sen läpi ja nousin mäelle (Mattit Njoaskoaivin länsirinne).

Huikea maisema. Edessä olevan Njoaskejavri-järven takana näkyy se järvi, jonka rannalla nukuin. Sen takana Geatnjajavri, josta eilen lähdin.

Njoaskejavrista näytti lähtevän selkeä puro itään. Sinne olin matkalla, mutta vähäisen veden takia arastelin ja päätin kantaa kanoottia 500 metriä.

Saavuin Oarddojavrille, joka on kohtalaisen suuri järvi – pituus 3,5 kilometriä [GodTur.no-karttalinkki].

Kuvan tupa on romahtamispisteessä mutta lukossa. Rinne tuvan takana on seudulle tyypillinen kohoten 100 metriä Oarddojavrin yläpuolelle.

Satametriset rinteet ovat juuri parhaita. Sellaisille jaksaa kavuta ja rinteen puolivälikin riittää, jotta valokuvaan muodostuu mahtipontisuutta.

Seuraava rinnekuva. Edellisen kuvan tupa ja rinne ovat vasemmalla. Tässä katse suuntautuu Oarddojavrin pohjoispäähän, jonne johtaa hiekkatie. Pienet nyppylät järven takana ovat norjalaisia kesämökkejä.

Palasin kanootille ja meloin kohti Oarddojavrin eteläpäätä. Tässäkin kuvassa katselen kohti pohjoista (edellisen kuvan otin vasemmalla olevan mäen päältä, järven toiselta puolelta).

Minne seuraavaksi?

Edelleen kohti etelää. Tuolla noin 9 kilometrin päässä on Annijoki (Jakobselva), jonne olin matkalla. Välissä on monta pientä järveä, joten koko matkaa ei tarvitse kantaa.

Kuinka nopeaa kantaminen on? Yhden kilometrin etappiin kuluu pyöreästi yksi tunti, kun se pitää kolme kertaa kävellä: ensin kannetaan leirivarusteet, kävely takaisin, sitten kanootti.

Kantaessa sanoin hyvästit komeille maisemille. Oarddojavrin eteläpuolen maasto on näet soista ja loivaa.

Pallomaisia tupasvilloja.

Vesipääsky seurasi minua useita tunteja. (Saattoi niitä olla useampiakin, kuitenkin yksi kerrallaan.)

Hirvenkin näin, kaukaa.

Lämpötila +31 astetta ei ollut liian tukala, sillä kova 8 m/s vastatuuli kuivatti paidan hikeä tehokkaasti – eikä ollut mäkäristä ja hyttysistä haittaa.

Ennen lounasta päädyin eteläiselle Njukcajavrrit-järvelle [GodTur.no-karttalinkki]. Paras mahdollinen paikka syödä: edessä kirkasvetinen puro, takana kanootti varjoa luomassa.

Lounaan jälkeen opin säästämään voimiani. Kun järvet ovat suolla, jossa korkeuserot ovat mitättömät, järvien väliset (kapeatkin) purot ovat kelpo kanavia ja pääosin melottavissa. Alla olevassa kuvassa olen edennyt mutkaista kanavaa noin kilometrin, kunnes oli noustava ylös.

Purokanavien käyttö todella auttoi. Alla vedenjakajan seutua satelliittikuvan päällä: keltainen melontaa, punainen kävelyä (kantamista). Vaikka Oarddojavrin ja Annijoen etäisyys on linnuntietä 9 km, jouduin kantamaan siitä vain 2,8 km.

Ensimmäinen kosketukseni Annijoen vesistöön oli oheinen puro [GodTur.no-karttalinkki = puro 233-korkean järven eteläpuolella].

Purossa oli liian vähän vettä. Jouduin alituiseen auttamaan kanoottia virtapaikoissa kivien yli. Olin kuitenkin päättänyt koettaa edetä näin – kantamista välttääkseni.

Jos kesä olisi normaali eli runsasvetinen, puroa voisi kaiketi edetä helpostikin. Yhtä kaikki onnistui se tälläkin retkellä. Puolen tunnin kuluttua puro helpottui.

Saavuin pienelle järvelle.

Järven jälkeen uusi puro – pieni järvi – puro – pieni järvi – puro, joka lopulta laski vetensä Annijokeen (puro tulee oikealta, Annijoki ylhäältä vasemmalta ja jatkaa alas vasemmalle).

Käytän Annijoesta tässä artikkelissa nimeä ”Annijoki”, sillä joella on Norjan kartoilla kolme nimeä (suomi, saame, norja): Annijoki, Annejohka, Jakobselva. Paikalliset asukkaat ja bussikuskit tunnistavat kaikki kolme – sekaantumisen vaaraa ei ole.

Annijoki on aluksi kovin mitätön. Tällaisena vähävetisenä kesänä virtapaikoista ei tahtonut päästä läpi.

Jos joessa oli pieniäkin korkeuseroja, otin valokuvan.

Meloin vuonna 2017 Varangin niemimaalla huikean Sandfjordelvan, jossa etenin 150–200-metrisessä kanjonissa. Annijoessa kanjonin syvyys on korkeintaan 15 metriä.

Yhtä kaikki joki mutkittelee ja virtaa helppona (toisinaan ykkösluokan koskena) pitkiä matkoja – sikäli kuin vesi riittää.

Alla esimerkki kohdasta, jossa vesi ei riitä: joki on liian leveä suhteessa virtaamaan. Tuonkin läpi pääsee, kunhan nousee muutaman kerran jokeen kävelemään ja kanoottia taluttamaan.

Meloin Annijokea 10 km, jona aikana joki putosi 20 metriä. Kun laitoin leirin pystyyn, olin yhä puurajan yläpuolella (200 metriä merenpinnasta).

Järkyttävää kuumuutta helpottaakseni uin joessa ja pystytin teltan kanootin varjoon. Ainakaan aurinko ei lämmittäisi illalla telttakangasta.

Perjantai 20.7.2018

Heräsin jälleen kello 4 ja lähdin melomaan heti klo 5:n jälkeen. Erityisiä maisemia ei aamupäivä tarjonnut, sillä joen välittömässä läheisyydessä ei ole korkeita mäkiä.

Tunturikoivut ilmestyvät, kun joki on pudonnut 180 metrin korkeuteen merenpinnasta.

Lukuisat purot laskivat vesiään Annijokeen. Päivän mittaan koskenlasku sujuvoitui.

Rannoilla alkoi näkyä norjalaisia mökkejä. En ihmettele sitä, sillä Annijoki on erittäin kalaisa – oma mökki yläjuoksulla on arvokas tukikohta. Sain asiaan itsekin tuntumaa: erästä koskea laskiessa säikäytin valtavan lohen, joka roiskutti pyrstöllään housuni märiksi.

Puoleen päivään mennessä lämpötila oli jälleen kohonnut ylös, +28 astetta. Olin laskenut koskia niin, että jäljellä oli enää 100 korkeusmetriä. Saavuin vesiputoukselle.

Lounastin ja juttelin kalanaisen kanssa mitä on edessä. Hän arveli, että kannettavaa on kilometri, mikä osui lähelle totuutta, kun laskee yhteen kaikki lähimmät vesiputoukset [GodTur.no-karttalinkki].

Annijoen vesiputoukset on numeroitu mereltä alkaen. Tämä on norjaksi Fjerdefossen, suomeksi Neloskoski.

Jokaisen vesiputouksen ylä- ja alapuolella on kalastajia (juuri vesiputouksen kohdalla kalastus on kielletty). Useat kalastajat ovat suomalaisia. Yksi veti nenäni edessä joesta arvionsa mukaan 8-kiloisen lohen.

Neloskoskessa on monia vaiheita. Edellinen kuva oli ylimmästä putouksesta.

Lähdin jälleen melomaan alla olevan kuvan alareunasta.

En melonut pitkään, sillä vastaan tuli Kolmoskosken yläosa.

Myös Kolmoskosken alaosa täytyy kantaa ohi. Tämä putous on liian iso loikka lohelle – niinpä joen vasemmassa reunassa on kalaportaat.

Kolmoskosken vesiputouksen jälkeen meloin 3 kilometriä tavallisia koskia, joista osa oli vaativia. Selvisin niistä varovaisuudella ja rutiinilla. Tässä vaiheessa joki kulkee kanjonissa.

Seuraava ohi kannettava oli Kakkoskoski, joka on vesiputouksista kaunein [GodTur.no-karttalinkki].

Luontopolun kyltit kertovat asiasta kolmella kielellä.

Kakkoskosken jälkeen joki kulkee syvässä kanjonissa eikä sitä voi meloa. Kanjoni näet johtaa Ykköskoskeen, joka on vesiputouksista suurin.

Kanjoni jatkuu Ykköskosken jälkeen.

Löysin reitin kuinka pääsen kanjoniin heti Ykköskosken alapuolella.

Ykköskoskelta oli edelleen 3 kilometriä merelle sisältäen useita koskia, joista osa vaativia.

Alla oleva kuva on surkean epätarkka, mutta kertoo Annijoen lohenkalastajien runsaudesta.

Kun kalastajien määrä on tuollainen, niin ei voi enää laskea koskea alas vastakkaista rantaa myöten. On huudettava: Päivää päivää, täältä tullaan, onko ok, jos lasken tästä perhovapasi ohi?

Mitään konflikteja kalamiesten kanssa ei ollut. Ystävällistä porukkaa, tervehtivät takaisin, nostavat peukaloa ylös ja toivottavat jopa onnea koskenlaskuun. Paitsi yhden kerran jäin miettimään, kun tervehdykseni jälkeen kalastaja töksäytti heti vakavana:

– Oletko desinfioinut kanoottisi?

En siinä ehtinyt mitään muuta vastata, kuin että olen toki, minkä jälkeen meloin ohi.

Tausta: Kanootin desinfiointi on tärkeä juttu ennen Pohjois-Norjan melontaretkeä, jotta ei levitetä lohiloista (Gyrodactylus salaris) Itämereen laskevasta joesta Jäämereen laskevaan jokeen. Jäämeren jokien lohikalat eivät näet kestä loista, kun taas Itämeren jokien kalat kestävät. Minun osalta asia oli kunnossa, sillä ennen tätä retkeä olin desinfioinut kanootin 3.7.2018 Reisaelvalla (käyttäen Virkon S -pulveria) ja vielä 18.7.2018 Karasjoella (kuivattamalla).

Asia jäi mietityttämään. Olisi pitänyt pysähtyä juttelemaan kalastajan kanssa, sillä melottuani ohi vilkaisin taakse ja havaitsin, että nainen jäi valokuvaamaan minua kenties tehdäkseen jonnekin raportin epäselvästä tapauksesta.

Ensi vuonna näin: Kirjoitan, kuvitan ja tulostan etukäteen paperille omat desinfiointiperiaatteet. Jos joku sitten kysyy asiasta, pysähdyn juttelemaan ja ojennan paperin luettavaksi. (Ei sillä, että uskoisin tästä Annijoen tapauksesta mitään seurauksia tulevan. Mutta aina parempi, jos voin lievittää kalastajien huolta ja kertoa, että myös melojat ottavat Jäämeren jokien tilanteen vakavasti.)

Oli miten oli, viimeisen kosken jälkeen Vestre Jakobselvin kaupungin talot tulivat näkyviin.

Vielä mutka oikealle ja sillan alta [GodTur.no-karttalinkki].

Olin saapunut perille ajoissa: Varangin vuono, Jäämeri. (Seuraavana päivänä palasin etelään.)

Yhteenveto

Tämä oli neljäs retkeni Varangin niemimaalle (aiemmin kaksi patikointia [1] [2] ja melonta Komagelva–Sandfjordelva [3]). Jälleen kerran Varangin maisemat olivat upeat – jopa uudella tavalla, sillä aiemmin en ollut retkeillyt Varangin järvialueella.

Kartalla reitti Getnjajavrilta Vestre Jakobselviin näyttää seuraavalta (keltainen melontaa, punainen kävelyä).

Reitti tarkemmin.

Annijoen vesiputoukset ovat varsin lähellä rannikkoa. Kun joki putoaa Neloskoskelta 100 metriä Jäämerelle, niin se tapahtuu 8,5 km matkalla.

Kenelle suosittelen reittiä? Reitin järviosuus on niin kaunis, että sitä suosittelen kaikille melontakalustosta riippumatta (yhdistä melontaan patikointia, niin retki vain paranee – lopuksi palaa takaisin Geatnjajavrille). Annijoen melonta sen sijaan vaatii kohtuullista kokemusta koskenlaskusta – mikäli kokemusta on, niin tämä on oikein kiinnostava joskin lyhyt reitti (soveltuu esim. packraft-kevytkanooteille).

Huom! Yhden uudenkin melonnan aion Varangin niemimaalla vielä tehdä. Jos laskee Oarddojavrilta Syltefjordelvaa pitkin Syltefjorden-vuonoon ja sitten nousee Austerelvaa ylös, niin pääsee noin 4+ kilometrin kantamisen jälkeen Sandfjordelvan sivujokeen. Retki päättyy huikeaa Sandfjordelvan kanjonia pitkin itärannikolle. Tämän retken voinee tehdä yhtä lailla yksiköllä ja kaksikolla. Retkeen kuluu 4–5 päivää. Vuosi 2019 tai 2020?

Gps-paikannin näytti retken jälkeen aktiivitunteja: 20:50 h ”moving time” + 3:25 h ”stopped time” / 2 = 22,5 tuntia. Siis selvästi lyhyempi reitti kuin aiemmin melomani Komagelva–Sandfjordelva (35,5 tuntia).

Yhteensä kanootti liikkui 62 kilometriä, josta kantaen 5,5 km. (Kävelyä 23 km, josta siis kanootin kanssa 5,5 km.)

Näin päättyi kolmen viikon mittainen heinäkuun Lapin retki, jonka aikana:

• Meloin kolme retkeä: Käsivarsi–Reisaelva 189 km + Kautokeino–Altan patoallas–Iesjavri–Karasjoki–Karigasniemi–Karasjoki 279 km + Geatnjajavri–Annijoki 62 km = yhteensä 530 km.
• Patikoin retkillä 105 km + 27 km + 23 km = 155 km.
• Kannoin kanoottia 29 km + 8 km + 5,5 km = 42,5 km.

Tämä ei ollut vuoden viimeinen Lapin retki, josta on kerrottavaa. Palaan asiaan.

PS. Ai niin. Unohdin kertoa, että tein tämän retken Grabner XR Trekking -kanootilla, jonka pohja oli puhki. Puhkeaminen oli tapahtunut edellisellä retkellä Karigasniemellä. Unohdus kertoa on luonnollinen, sillä löysä pohja ei lopulta haittaa juuri mitään. Esim. koskenlasku on täysin hallittavaa, kunhan reunakammiot ovat täynnä. Päätin kuitenkin ostaa uuden kanootin. Hyvästi vanha XR Trekking – ostin sinut 2011 ja meloin 5150 km. Tervetuloa uusi XR Trekking – olet tehnyt tehtäväsi, jos noin vuonna 2025 olet ollut allani vähintään 5000 km verran.

100 km pitkä Inarinpolku on historiallinen kulkureitti Sevettijärveltä Jäämerelle (Karlebotniin). Veronkerääjät ja kauppamiehet kulkivat polkua jo 1500-luvulla. Inarinsaamelaiset käyttivät reittiä kulkiessaan Varangin vuonolle kalastamaan, jonne monet asettuivat asumaankin. Polkua käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella vierailtaessa sukulaisissa ja metsästysretkillä. Sitten polku katosi, kunnes se kunnostettiin retkeilijöille 1990-luvulla.

Millainen on Inarinpolku tänään? Sitä lähdin katsomaan enkä pettynyt. Varsinkin Norjan puoleinen osa on kaunis satoine tunturijärvineen kuten alla oleva kuva Njoaskejavrista osoittaa [GodTur.no-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Torstai 6.9.2018

Linja-auto pudotti minut illalla Ahvenjärven risteykseen, joka sijaitsee Sevettijärven kyläkeskuksesta 1200 metriä pohjoiseen [karttalinkki].

Sevettijärveltä lähtee pohjoiseen kaksi merkittyä retkeilypolkua:

• Sevettijärvi–Pulmanki on poluista suositumpi (60-70 km). Sen varrella on 5 autiotupaa [reittiselostus – luontoon.fi].
• Inarinpolku eli Sevettijärvi–Karlebotn on poluista vaativampi (100 km). Sen varrella on 2 autiotupaa, sillä reitin alku on sama kuin Pulmanki-reitillä. Kun reitti erkanee Roussajärveltä kohti Jäämerta, loppu 65 km on pärjättävä oman majoitteen varassa [Inarinpolun lyhyt selostus – luontoon.fi].

Molempien retkeilyreittien perinteinen lähtöpaikka on Kolttien perinnetalon pihapiiri Sevettijärvellä. Siitä minulla ei ole valokuvaa, mutta tässä paikan Google-katunäkymä [ja karttalinkki].

Ilta oli tyyni. Otin kuvan sillalta, jossa hiekkatie ylittää Ailijärven ja Katriinajärven välisen puron [karttalinkki].

Hiekkatietä voi kulkea vajaat 5 km, jonka jälkeen käännytään kohti pohjoista [karttalinkki].

Sen jälkeen patikoijan alla on leveä mönkijäura.

Mönkijäura on vankkaa tekoa. Kun ura ylittää puron, alla on puulaverit.

Pystytin teltan nimettömän järven rantaan käveltyäni 2 tuntia [karttapaikka].

Näkymä järvelle oli värikäs auringon laskettua.

Perjantai 7.9.2018

En pitänyt aamupäivällä kummempia taukoja, vaan kävelin kohti pohjoista pysähtyen valokuvaamaan vain harvoin – parempia maisemia odotellessa.

Tässä ylittyy Avlijoki [karttalinkki].

Tässä Näätämöjoki laskee Opukasjärveen helppona koskena [karttalinkki].

Näätämöjoki on Kaldoaivin erämaan suurin virtaava vesi. Meloin Näätämöjoen vuonna 2008, mutta linkkiä retkitarinaan en voi tarjota, koska sellaista en silloin koostanut. Kenellä melontataitoa on, Näätämöjoki kannattaa kerran meloa, kunhan ottaa huomioon, että monet sen kosket ovat hankalia.

Näkymä sillalta Opukasjärvelle.

Seuraava vesistöylitys on Silisjoki. Kartassa lukee ”kahlaamo”, mutta tarjolla on venelossi patikoijia varten [karttalinkki].

Luontoon.fi-sivu kertoo, että venelossi on tarjolla vain syyskuun loppuun saakka, jonka jälkeen vene viedään pois ja yli on tosiaan kahlattava.

Veneessä ei ole airoja. Joen ylittäminen väkipyörän kautta kulkevan köysiparin avulla vaatii hiukan hoksottimia. Osasin tehdä oikein vasta toisella yrittämällä: on kiskottava siitä köydestä, jossa vene ei ole kiinni.

Pidin ruokatauon Iisakkijärven autiotuvalla käveltyäni 13 km [karttalinkki].

Sen jälkeen jatkoin kohti Roussajärven autiotupaa. Kyltti antaa matkaksi sinne 7 km tai 9 km – näistä 7 km on talven etäisyys, jolloin järvien yli voi hiihtää.

Kun polku myöhemmin kääntyi Roussajärvelle, jätin hyvästit leveälle Sevettijärvi–Pulmanki-reitille. Olin kohdannut aamupäivällä neljä muuta vaeltajaa matkalla kohti Sevettijärveä enkä odottanut tapaavani enää ketään.

Kohti Roussajärveä kulkiessa polku nousee yli 200 metriin merenpinnasta. Maisemat avartuvat mukavasti.

Pienet lammet ovat kauniita.

Silti yhä on puita estämässä parasta näkyvyyttä.

Olin suunnitellut jääväni yöksi Roussajärven autiotupaan [karttalinkki].

Perehdyttyäni tarkemmin karttaan ja Inarinpolun jäljellä oleviin etäisyyksiin, tein uuden päätöksen. Kävelyä on jatkettava, jotta pääsen ajoissa Jäämerelle reitin loppuun asti.

Pystytin teltan pienen lammen rannalle käveltyäni 26 km.

Lauantai 8.9.2018

Heräsin sumuun.

Roussajärven autiotuvalta Norjan rajalle kulkeva polku hädin tuskin erottuu. Niin harva sitä kulkee. Silloin kannattaa seurata oranssipäisiä puukeppejä noin 20 metrin välein (kuvassa keskellä niistä yksi).

Sumu hälveni päivän mittaan.

Ennen Norjan rajaa polku kohoaa 300 metriä merenpinnan yläpuolelle. Täällä ei puita ole. Tästä tykkään [karttalinkki].

Aivan Norjan rajalla on karttaan merkitty Aittoaivinjärven tulipaikka. Sen varustus on kevyt: kivistä tehty nuotiokehä ja sanko. Ei puuseetä, ei puuvajaa, ei penkkejä, ei pöytää. On kuitenkin kelpo maisema Aittoaivinjärvelle [karttalinkki].

Ruokailtuani siirryin valtakunnanrajalle. Aah, tämä on sivistynyt tapa mennä Norjaan – yleensähän olen vastaavassa tilanteessa ryöminyt poroaidan ali.

Norjan puolella on postilaatikko, jossa vieraskirja.

Kirjoitin vieraskirjaan nimeni. Laskin, että Inarinpolkua kulkee vuosittain vain muutama kymmenen retkeilijää. Se on vähän.

Kymmenen metrin päässä poroaidasta on myös perinteinen rajapyykki.

Rajan ylityksen jälkeen Inarinpolun merkinnät muuttuvat. Kun Suomen puolella reitti on merkitty oranssipäisillä puukepeillä…

.. niin Norjan puolella Inarinpolku on merkitty kivikasoilla – tai välillä yhdellä ainoalla kivellä isomman kiven päällä.

Kuinka hyvin kivikasat erottuvat? Eivät hyvin. Kadotin aluksi polun yhtenään. Silmät eivät osanneet löytää kivimerkkejä eikä maahan painautunut polkukaan erottunut tarpeeksi.

Mitä silloin tein?

• Katselin vielä kerran ympärilleni etsien kivikasoja.
• Jos en nähnyt, katsoin karttaa ja kompassia (=minun tapauksessa auringon asemaa taivaalla) ja kävelin summittain oikeaan suuntaan kivikasoista ja polusta välittämättä – samalla arvuutellen onko polku oikealla vai vasemmalla puolella?
• Jos en ollut nähnyt yhtään kivikasaa kymmeneen minuuttiin, viimeistään silloin katsoin gps-paikanninta. Olin näet tallentanut etukäteen paikantimeen keskimäärin 1,5 km välein reittipisteitä, joita seurata.

Nimenomaan heti rajan ylityksen jälkeen polulla pysyminen on vaikeaa. Miltei olematon polku kulkee maastossa lukemattomien pienten lammikoiden välistä, joita ei pysty tunnistamaan kartan avulla.

Alla on mukaelma siitä netistä tulostetusta kartasta, jollaista käytin [GodTur.no-karttalinkki].

Ylitin rajan lähellä kartan oikeaa alakulmaa. Vasemmalle yläviistoon jatkuva katkoviiva on Inarinpolun reitti. Punaiset palkit kartan päällä ovat gps-paikantimeen merkitsemiäni reittipisteitä. (Ne ovat reitin alussa jopa alle kilometrin välein. Myöhemmin käytin harvennettua pisteväliä, kun järvet olivat suurempia.)

Esimerkki kartasta ja maastosta:

• Yllä olevan kartan vasemmassa reunassa Inarinpolku kulkee kahden lammen välistä, jossa on gps-piste.
• Alla on valokuva samasta kohdasta maastossa. Kahden lammen välinen puro on vain 5 metriä pitkä.

Yhtään kivikasaa yllä olevassa valokuvassa ei erotu, vaikka juuri tuosta Inarinpolku kulkee. Ruskan aikaan kasat eivät erotu helposti maastosta.

Alla on esimerkki kahdesta kivestä päällekkäin (alhaalla vasemmalla), joiden luontainen väritys on kovin lähellä jäkäläpohjaista maastoa.

Jos kivikasa on sijoitettu isomman kiven päälle, silloin merkki näkyy selkeämmin.

Hyvin selkeä tapaus tämäkin.

Kuten myös tämä kivi alla olevassa kuvassa jalkani vieressä.

Kuinka paljon on töitä tehty, kun esim. yllä olevan valokuvan 20 kg kivi on nostettu 2-metrisen kiven päälle? Ja sama toisinpäin: kuinka helppo olisi potkaista tuo kivi alas?

Itse asiassa on näin: Jokainen Inarinpolun kävijä tuntee alun eksymisten jälkeen myötätuntoa polun tulevia kulkijoita kohtaan. Ainakin minä tunsin. Niinpä kun toisinaan näin reitillä sortuneen kivikasan (esim. kaksi irtokiveä vierekkäin), nostin kivet päällekkäin.

Jokainen Inarinpolun kävelijä on myös Inarinpolun kunnossapitäjä.

Kunnossapito koskee myös polku-uraa. Jos maassa tuntui olevan hiemankin painunut polku, kävelin polkua myöten, jotta se vahvistuisi. Käytännössä polku-ura oli selkein silloin, kun kivikasat olivat 10 metrin välein. Jos kivikasojen etäisyys oli 30 metriä ja maasto salli kulkea tuon 30 metriä kuinka vain, polkua ei ollut kehittynyt.

Kun järvet suurenivat, ei aina ollut tarvetta kävellä polulla. Tässä olen valinnut oman rantareitin.

Paitsi kivikasoja, Inarinpolulla on Norjan puolella kolme alla olevan kuvan kaltaista tulipaikkaa. Puuhuoltoa ei ole. Tämän tulipaikan sijainti on tämän GodTur.no-karttalinkin keskellä: sen järven ranta, joka on 332-korkeasta tunturinlaesta lounaaseen.

Pystytin teltan jälleen pienen lammen rantaan. Matkaa kertyi tänään vain 23 km, sillä polkua etsiessä oli kulunut liikaa aikaa.

Sunnuntai 9.6.2018

Tällä kertaa aamu oli kirkas. Njoaskejavrin takana olevat järvet olivat kylläkin sumussa.

Minulla oli jo ennen reissua idea pienestä tanssifilmistä. Tein sen heti aamiaisen jälkeen. Olkaapa hyvät (59 sekuntia).

Kun lähdin kävelemään, Njoaskejavri kylpi aivan täydellisen tyynessä valossa [GodTur.no-karttalinkki].

Tämä oli ainoa kohta, jossa poikkesin merkittävästi Inarinpolun reitistä. Minä kuljen tässä Njoaskejavrin länsirantaa, kun Inarinpolku kulkee järven toisella puolella.

Jälleen erilaisia kivikasoja. Sotka.

Menninkäinen hattu päässä järveä tuijottamassa.

Neljän kiven yhdistelmä (tulee mieleen Hinku ja Vinku -pala-animaatio 1970-luvun alusta).

Mäen päällä tiibetiläisen pagodin tunnelmaa.

Tämän päivän reitillä oli paljon pitkulaisia järviä, pituus 500 metrin molemmin puolin. Hienoja kuvia olisi voinut ottaa yhtenään. Alla yritän juosta 10 sekunnin vitkan aikana järven viereen (enkä aivan ehdi).

Isompia lintuja en monta nähnyt. Koko retkellä 12 riekkoa ja nämä kaksi vesilintua, joita en tunnistanut.

Kuvasta tulee nätti, jos järven etualalla on joku poseeraamassa. Mieluummin ihminen mutta Inarinpolulla persoonallinen kivikasa ajaa saman asian.

Saavuin pitkän järviketjun ensimmäiselle järvelle = Asllatnjoaskejavri . Tätä katsellessa on helppo ymmärtää miksi Inarinpolku kulkee tästä: tuosta on talvella mukava hiihdellä [karttalinkki].

Norjalaiset nettikartat eivät ole yhtä tarkkoja kuin suomalaiset. Maastotyyppejä on neljä: sininen=järvi, vihreä=metsä, keltainen=avotunturi, vaakaviivoitus=suo.

Asllatnjoaskejavrin rannat on merkitty kartalla vihreiksi. Alla oleva kuva on siis otettu ”metsässä” [GodTur.no-karttalinkki].

Inarinpolun suurten järvien alueella suunnistaminen on helppoa, kun metsän läpi näkee.

Kivikasoista vielä:

• Tekstiä Karlebotnissa sijaitsevasta infotaulusta: ”1990-luvun alussa alkoi työ Inarinpolun merkitsemiseksi uudelleen. Paikallishistoriantuntijoita pyydettiin etsimään jälkiä vanhasta polusta, joka monin paikoin oli kasvanut umpeen. Polku merkittiin tuolloin perinteiseen tapaan kivipyykein. 2010 pystytettiin lisää kivipyykkejä, jotka lisäksi maalattiin keltaisin neliöin.”
• Ja toisaalla luontoon.fi-sivulla: ”Polku on merkitty vanhaan tapaan päällekkäin kasatuin kivin, joista päällimmäinen näyttää suunnan.”

Siis ”merkitty keltaisin neliöin” ja ”päällimmäinen [kivi] näyttää suunnan”. Kumpaakaan asiaa en voi yleisesti vahvistaa, vaikka tällaisiakin kivikasoja on. Yllä oleva valokuva on ainoa, jossa näkyy molemmat ilmiöt: keltainen neliö ja päällimmäinen (litteä) kivi näyttää suunnan.

Lisää järvikuvia, koska järvet ovat Inarinpolulla erityisen kauniita.

Myös maaston värit ovat täyttä ruskaa.

Alla 5-kilometrisen järviketjun viimeinen pitkä lenkki.

Toinen nuotiopaikka on yllä olevan järven rannassa, eli tässä GodTur.no-karttalinkissä 244-korkean järven pohjoisnurkassa. (Kolmaskin tulipaikka Inarinpolulla pitäisi olla, mutta sitä en havainnut.)

Inarinpolun reitti on suunniteltu patikoijan kannalta järkevästi. Suuria soita ei ole eikä syviä jokia tarvitse ylittää. Kuljin reitin kumisaappailla, mutta lyhyempikin varsi olisi riittänyt. Alla olevassa kuvassa on liki pahin puroylitys, Juggejavrin pohjoisosa [GodTur.no-karttalinkki].

Puuraja on Norjan puolella noin 250 metrissä: sen yläpuolella avotunturi. Illalla kuljin viimeistä kertaa avotunturissa. Jäämereltä nousi sumua, joka levisi maastoon.

Laskeutuminen kohti Jäämerta alkaa. Laskeutuminen sumuun.

Hyvästi aurinko.

Maanantai 10.9.2018

Olin illalla pysähtynyt 26 km jälkeen pienelle lammelle, jonka rantaan olin pystyttänyt teltan sakeassa sumussa. Aamulla keli oli jälleen upea [GodTur.no-karttalinkki].

Laskeuduin Geadjajavrille, joka näkyi jo edellisen kuvan taustalla [GodTur.no-karttalinkki].

Gedjajavrin jälkeen ei navigoinnissa ollut ongelmia, sillä sieltä alkaa aluksi vain hieman maastossa erottuva mönkijäpolku kohti Karlebotnia, Varangin vuonoa, kohti Jäämerta.

Seuraava suuri järvi on Njidggujavri, jonka rannoilla on useita norjalaisia kesämökkejä [GodTur.no-karttalinkki].

Mökkejä ohittaessa ja mönkijäuran levetessä en löytänyt enää mielenkiintoista valokuvattavaa. Uria kohti Karlebotnia useita. Onneksi valitsin käveltäväksi reitin Garvinjavrin kautta, sillä se on viimeinen komea järvi Inarinpolun varrella [GodTur.no-karttalinkki].

Garvinjavrin rannassa tapasin pitkästä aikaa ihmisen, norjalaisen marjanpoimijan.

Ennen Karlebotnia, Garvinjavrista 700 metriä pohjoiseen, on suuri infotaulu, joka kertoo Inarinpolun historiasta. Taulun oleelliset osat olen referoinut jo osaksi tätä tarinaa.

Karlebotn ja Jäämeri näkyvissä [GodTur.no-karttalinkki].

Jos Karlebotn oli joskus tärkeä kulkuväylä tuntureilta Varangin vuonolle, niin sitä ei enää huomaa mistään. Ei ole satamaa, laituria eikä veneitä.

Kun katson karttaa [GodTur.no-karttalinkki], niin uskon päätteleväni oikein, kun sanon, että varsinainen satama on ennen sijainnut 800 metriä nykyisen Karlebotnin kylän koillispuolella, jossa vesi on syvempää.

Karlebotnin keskustassa ei ole tilaa, johon voisi mennä sisälle. Ei ole kauppaa, ei kioskia, ei baaria, ei kirjastoa, ei kulttuuritaloa, ei vessaa (onneksi olin tajunnut täyttää vesipullot viimeisestä purosta). Otin kuvan itsestäni ”risteyksessä”, joka on oikeastaan vain aukio [sama kohta Google-katunäkymässä].

Ei ole edes bussipysäkin merkkiä, vaikka snelandia.com -saitin aikataulut kertoivat, että juuri tämä aukio on pysäkki ja bussi on tulossa 40 minuutin kuluttua (arkipäivänä klo 14:53 Norjan aikaa).

Yhteenveto

100 km pitkässä Inarinpolussa parasta visuaalista herkkua ovat sadat upeat tunturijärvet. Reitti on hyvin vaihteleva, sillä järvet ovat keskimäärin pieniä – uusi järvi tai lampi odottaa edessä miltei heti, kun edellinen on jätetty taakse.

Kauneudestaan huolimatta Inarinpolkua kävellään harvoin. Reitti on teknisesti helppoa maastoa, mutta vaativuus muodostuu autiotupien puutteesta ja eksymisvaarasta, jota olen pyrkinyt edellä realistisesti kuvaamaan.

Inarinpolun reitti näyttää satelliittikuvan päällä seuraavalta (Inarinpolku violettina – punaiset ovat muita vaelluksia, keltaiset melontaa).

Alla Inarinpolku lähikuvassa. Parhaat maisemat ovat reitin keskivaiheilla, jossa on paljon järviä ja liikutaan suureksi osaksi puurajan yläpuolella.

On kolmaskin syy, miksi Inarinpolkua kävellään harvoin: Karlebotnista on hankala palata Suomeen. Norjan busseilla Karlebotnista (aikataulut snelandia.com) pääsee kyllä Vadsøøn, Neideniin ja Kirkkoniemeen, mutta ei pääse Nuorgamiin tai Näätämöön, jotka ovat Suomen bussien päätepisteitä.

Ratkaisin asian näin:

• Otin bussin Karlebotnista Neideniin (matkan voi maksaa luottokortilla), jossa jäin pois Näätämön tien risteyksessä [GodTur.no-karttalinkki].
• Soitin Näätämössä sijaitsevaan Näätämö Gateway -hotelliin [karttalinkki] ja maksoin noutopalvelusta (20 EUR).
  
• Saunoin ja olin yhden yön hotellissa. (Tarjolla olisi ollut myös hotellin ylläpitämä leirintäalue. Näätämössä on myös ruokatavarakauppa.)
• Seuraavana aamuna klo 7:45 hyppäsin hotellin edessä bussiin (bussi kulkee vain arkipäivinä ma–pe) => Ivalossa klo 10:35 => Rovaniemellä klo 17:25 => yöjunalla pääkaupunkiseudulle.

Mitä muuta? Tällä vaelluksella minulla oli ensi kertaa mukana vaellussauvat. Niistä on apua, varsinkin kun illan viimeisinä tunteina kulkee mäkiä alas tai ylös. Vesistöylityksissäkin sauva auttaa pysymään pystyssä, mutta sellaisia tilanteita ei tällä vaelluksella ollut. Matkan aikana tosin havaitsin, että yksi sauva luontuu kävelyrytmiin paremmin kuin kaksi.

Tämä oli vuoden 2018 viimeinen Lapin reissu. Uusia suunnitelmia kesälle 2019 on jo mielessä.

Neljä viikonloppua olen kuljettanut pyöreää peiliä melontaretkillä. Mitä visuaalista siitä saa irti? Tässä projektin tuloksia, yli 10 erilaista valokuvaideaa.

Kiitos avustajille: Henri Modig, Marko Takanen, Jarkko Lahti, Rachel Murray.

Ensin prosessi, sitten valokuvat.

Prosessi

Ensimmäinen retki.

Saavumme Henri Modigin kanssa perjantaina 28.9.2018 Itä-Helsingissä sijaitsevaan Hattusaareen [karttalinkki].

Aurinko laskee. Puran pakkauksen ja otan peilin esille. Ihastelemme peiliä: on se pyöreä. Hyörimme rannassa ja kallioilla. Keli on kirkas. Ilta pimenee. Otan valokuvia. Mikään ei toimi. Olen pettynyt. Näissä ei ole sellaista ideaa, jota lähdin hakemaan. Tämä on vaikeaa.

Aamulla uusi yritys. Hattusaari näyttäytyy valossa. Hieno saari. Kierrämme rantoja. Kun hidastaa vauhtia, pää alkaa toimia, ideat alkavat virrata. Kameraan tarttuu kelpo valokuvia. (Niistä tuonnempana.)

Toinen retki.

Melon perjantaina 5.10.2018 Espoossa sijaitsevaan Stora Herrö -saaren pohjoiskärkeen, jossa on tulipaikka [karttalinkki] [kuva suurempana].

Aurinko laskee. Siirryn kalliolle, josta näkee länteen ja itään. Yksin ollessa ideat virtaavat myös iltahetkinä. Kokeilen erilaisia peili-ideoita – kaikki eivät toimi mutta jotkut toimivat. (Kuvia tuonnempana.)

Kolmas retki.

Osallistun Suomen kevytkanoottimelojien (packraft-melojien) syystapaamiseen Teijon kansallispuistossa 12.-14.10.2018 [karttalinkki alla olevaan kuvaan] [kuva suurempana].

Lauantai-aamu. Saavun tulipaikalle kuplamuovia esineen ympäriltä purkaen. – Mitä siinä on, muut kiinnostuvat. Peili? Miksi? Selostan yhden kuvaidean, johon tarvitsen avuksi kolme henkilöä. Myöhemmin päivällä tuo kuva tallentuu kameraan. (Siitä myöhemmin.)

Neljäs retki.

Saavun Marko Takasen ja Rachel Murrayn kanssa Espoon Gåsgrundiin [karttalinkki] [kuva suurempana].

Haluan toteuttaa idean, jonka sain viikko sitten packraft-melojien tapaamisessa. Se ei onnistu, mutta saan talteen jotain muuta. Aamu on jälleen peilikuvien kannalta otollisempi. (Kuvia alempana.)

Valokuvat

Miksi? Tähän en ole vielä vastannut.

Siksi, että minun täytyy toisinaan haastaa itseni – laittaa luova prosessi liikkeelle. Onnistui tai ei, se antaa elämisen tunnetta. Tästä olen kirjoittanut laajemmin artikkelissa Hereilläoloasentojen teoria eli mitä valokuvaus minulle on. Tämä projekti antoi mahdollisuuden kaikkiin kolmeen hereilläolon asentoon:

1. Yleinen hereilläolo
2. Kohdennettu hereilläolo
3. Lavastava hereilläolo

Vielä yksi asia. Kirjoitin aiemmin, että ”valokuva toimii tai ei toimi”. Mitä se tässä tarkoittaa? Jotta valokuva peilin kanssa toimii, sen täytyy yhtä aikaa kertoa jotain suomalaisesta lähiluonnosta ja peilin avulla kuvan pitää olla jotain enemmän – syntyä jokin toinen taso. Tämä oli vaatimus.

Okei, sitten kuviin.

Kuvaryhmä 1 = Ihminen peilissä

Alla oleva kuvaidea oli koko projektin juuri. Miehellä on reikä vatsassa. Takana olevan ihmisen käsi näkyy reiän läpi.

Mies: Marko Takanen. Ihminen takana: Rachel Murray. Käsi: Jarkko Lahti. Paikka ja aika: Kalasuntin saari Teijon kansallispuistossa 13.10.2018.

Kauniin keltaista jäkälää kallion pinnalla. Lentäjä: Henri Modig. Paikka ja aika: Hattusaari 29.9.2018.

Vartalosta kasvaa puu. Tämä kuva on epäonnistunut, sillä en lopulta löytänyt hyvää kuvauspaikkaa – siksi toteutus puutteellinen. Mies: Marko Takanen. Paikka ja aika: Gåsgrund 19.10.2018.

Kuvaryhmä 2 = Maisema peilissä

Peilistä heijastuva toinen maisema herättää taustansa uuteen eloon. Jos katson alla olevaa kuvaa nopeasti, se on planeetta Jupiter taivaalla. Paikka ja aika: Gåsgrund 20.10.2018.

Sopivasti suunnattu otsalamppu valaisee punaisen graniitin. Peilissä sininen iltamaisema Viron lipun väreissä. Paikka ja aika: Stora Herrö 5.10.2018.

Kuvaryhmä 3 = Peili ihmisen päänä

Oikeastaan havittelin kuvaa, jossa ihmisen pääksi heijastuisi esim. yksittäisen kelopuun yläosa tai poikkeuksellisen pyöreämuotoisen puun latvus. Sopivia yksittäisiä puita ei löytynyt, joten käytin linjatauluja.

Päätön ihminen: Henri Modig. Paikka ja aika: Hattusaari 29.9.2018.

Päätön ihminen: Rachel Murray. Paikka ja aika: Gåsgrund 20.10.2018.

Kuvaryhmä 4 = Kuoriutuva muna.

Peili hiukan vinoon ja heijastus valoon päin, sehän on selvä muna. Kädet: Janne Pyykkö. Paikka ja aika: Stora Herrö 5.10.2018.

En ollut edelliseen itselaukaisimella otettuun kuvaan tyytyväinen. Siksi uusi toteutus. Käsi: Rachel Murray. Paikka ja aika: Gåsgrund 19.10.2018.

Kuvaryhmä 5 = Peili lappeellaan

Tässä pihlajanmarja-ateria, olkaa hyvä. Tarjoilija: Henri Modig. Paikka ja aika: Hattusaari 29.9.2018.

Leijuva kivi. Heittäjä: Henri Modig. Paikka ja aika: Hattusaari 29.9.2018.

Kasvot. Heijastaja: Henri Modig. Paikka ja aika: Hattusaari 29.9.2018.

Yllä oleva kuva tehtiin näin.

Kuvaryhmä 6 = Peili lähellä pystyssä

Hämähäkki kiipeää. Käsi: Janne Pyykkö. Paikka ja aika: Stora Herrö 5.10.2018.

Jos aurinko paistaa, on mahdollista muodostaa olio kallioon. Käsi: Henri Modig. Paikka ja aika: Hattusaari 29.9.2018

Pyöreä gneissijuonne kalliossa (eli peilin avulla luotu pallokivi). Paikka ja aika: Gåsgrund 20.10.2018.

Hymiö. Paikka ja aika: Gåsgrund 20.10.2018.

Nyt olet nähnyt kaikki kuvat. Kiitos kun katselit tänne asti.

Nuuksiosta Sorlammen läheltä löytyi uusi hiidenkirnu (täynnä multaa), kun vedin 4.11.2018 retkeä 14 hengelle. Löytäjä en ollut minä vaan Iro Fagerlund, joka laskeutui kallion reunaa alas eri reittiä kuin muut. Otin pari valokuvaa ja päätin palata paikalle myöhemmin mittaamaan kirnun, minkä tein 6.11.2018.

Kuvassa löytäjä itse seisoo hiidenkirnussa [karttalinkki].

Kun palasin paikalle 6.11.2018, tein uudesta hiidenkirnusta 3:06-mittaisen filmin.

Tämä uusi hiidenkirnu ei ole alueensa ainoa kirnu. Sorlammella sijaitsee myös hyvin tunnettu kuuden (seitsemän) hiidenkirnun ryhmä, jonne on hyvä viitoitus (nämä kirnut näkyvät filmin alussa).

Sorlammen uusi (kahdeksas) hiidenkirnu sijaitsee edellä mainituista kirnuista 200 metriä pohjoiseen.

Miksi tätä kahdeksatta hiidenkirnua ei ole löydetty aiemmin? Sehän on keskellä kallioseinää, joka on vain 50 metriä kävelytieltä.

Syy lienee tämä: Hiidenkirnun pohjalla on kasvanut pieni puu, joka on aivan hiljattain kaatunut multineen paljastaen kirnun. Sen jälkeen kirnu vain odotti löytäjäänsä.

Multapaakku kirnun edessä on kiinteä ja tuoreen oloinen.

Hiidenkirnun leveys on 80 cm.

Hiidenkirnun pohjalla on yhä multaa. Filmistä ilmenee, että mullan paksuus kirnun keskellä on noin 20 cm. Jos mullan kaivaa pois, niin paljastuneeseen altaaseen syntyy 8–10 cm syvä lammikko.

Mitään estettä hiidenkirnun puhdistamiseen (mullan poistamiseen) ei ole. Kauniimpikin se sillä lailla olisi. Tällaiset valtakunnan mitassa melko tavanomaiset hiidenkirnut eivät ole rauhoitettuja toisin kuin vaikkapa kalliomaalaukset, muinaisjäännökset tai erityisen suuret puut.

On toinenkin teoria.

Kenties joku oli jo löytänyt tämän hiidenkirnun ennen meitä? Hän oli päätellyt asian kallioseinän muodosta. Asia oli jäänyt häntä vaivaamaan. Niinpä hän palasi takaisin ja kampesi multapaakun ulos kirnusta, mikä todisti, että hiidenkirnu se todella on.

Mitä tämän jälkeen?

Nyt kun uuden hiidenkirnun sijainti on tiedossa (N 60º 15,797′ E 24º 37,010′), se alkaa elää julkista elämää. Hiidenkirnu kerää luokseen uteliaita retkeilijöitä. Sen kuvia jaetaan sosiaalisessa mediassa. Sen eteen syntyy polku. Joku saapuu kirnulle lapion kanssa ja kaivaa mullat pois. Kun seuraava sade täyttää kirnun, se kerää taas uutta huomiota: ”nyt siinä uudessa kirnussa on lammikko”. Seuraava kulkija saapuu harjan ja letkun kanssa, puunaa kirnun seinät kirkkaiksi ja lappoaa samean veden pois. Sitä seuraava sade tuo kirnun muodot esille entistä ehommin.

Vaikka Sorlammen uusi kahdeksas hiidenkirnu ei vedä vertoja maailman kauneimmille kirnuille, toivotan sille hyvää jatkoa. Hyvä tarina on lopulta parempi kuin kaunis ulkomuoto.

On mukavaa olla osa uuden hiidenkirnun tarinaa. Toivotan Sorlammen kahdeksannelle hiidenkirnulle hyvää jatkoa ja käyn varmasti itsekin sitä katsomassa aika ajoin – aina kun sen ohi kuljen.

On aika toivottaa hyvää joulua kera filmin, jonka nimi on Ihana joululahja.

Filmi vaati usean illan valmistelut (pahvihahmot) ja kuvattiin Espoon Sammalvuoressa 15.12.2018 [karttalinkki]. Kiitos avustajille Nina Luoma (mm. joulupukki) ja Virpi Karén (mm. hirvi).

Pitemmittä puheitta filmi.

Filmin valaistus on pielessä – eläinhahmojen värit palaneet puhki. Ensi kerralla osaan paremmin.

Rauhallista joulun aikaa. 

Merijää on jo osin vahva, joten päätimme tehdä kokeellisen retken Suomenlahden saariin. Miten pitkälle etelään pääsisimme?

Otimme mukaan retkiluistelijan turvavälineet: jääsauva, naskalit, köysi, varavaatteet vedenpitävässä säkissä. Retken lähtökohdaksi valitsimme Linlon. Linlo on saari Upinniemen ja Porkkalanniemen välissä [karttapaikka].

Sitten retkelle.

Kun auto on parkissa, matka Linloon alkaa ahkiota vetäen (kuva Mika Sigvart kuten kaikki kuvat, joissa olen).

Emme tienneet ennakkoon Linlosta juuri mitään, mutta pian opimme.

Linlon pituus etelästä pohjoiseen on 1,5 km. Alla oleva kartta on tarjolla saaren länsipuolen keittokatoksella.

Tämän kartan vika on, että etelässä on lisää saaria, joita karttaan ei ole piirretty. Sinne olimme menossa, mutta palataan siihen myöhemmin.

Ihastellaan ensin sitä mitä kartassa on. Palveluiden tiheys Linlossa on mahtava: 4 keittokatosta, 9 tulipaikkaa, 8 puuseetä.

Tämä keittokatos on kuin pieni tukkikämppä. Tällaisia on saarella kaksi.

Keittokatoksen molemmin puolin on oviaukko. Sisällä on nykyaikainen grilli.

Puuvaja on siisti.

Sitten on myös retkisataman kuusikulmainen grillikota [karttalinkki].

Nuotiopaikkojen varustus on yksinkertainen. Pöytä, maahan muurattu grilli sekä kirves ja puukasa paljaan taivaan alla (joskus peitteenä pressu).

Takaisin retkelle. Ensimmäinen haaste on ylittää Linlon sillan portaat. Jäätä pitkin ei tästä pääse yli, sillä salmi on kapea ja alla liikkuu vesi.

Tavarat jätettiin parkkiin yhdelle tulipaikalle. Lähdimme kevyellä varustuksella kohti etelää.

Maisemat ovat komeat. Vastaavia näköalakallioita on Linlossa paljon. Hieno saari.

Testasin toisinaan jään paksuutta jääsauvalla. Pehmeää.

Mitä etelämmäs Linlon rantoja liikuimme, sitä ohuemmin ja vähemmän jäätä oli.

Tuosta pitäisi mennä yli, jos etelään tahtoo. Ei pääse. Kanootti on kotona.

Nuo kuvat olivat Linlon länsipuolelta, joka on käytännössä sisälahti ja jää paksumpi. Saaren itäpuolella ei jäätä edes ole.

Vedestä nousevaa sumua sen sijaan on.

Ja kun pohjoiseen mennään, jälleen on jäätä, mutta tämän jään kautta ei pääse etelään.

Vesiperä.

Jotta edes jonkinlainen jäätä pitkin kävely tapahtuisi, ylitin kokeeksi yhden sisälahden.

Jos putoaisin läpi enkä pääsisi ylös, kaveri voisi vetää minut ylös jumppapallosta kiskoen.

Mitään dramaattista ei tapahtunut. Varavaatteita ei tarvittu.

Leiriydyimme ja keittelimme kamiinan päällä ruokaa.

Aamu.

Tästä ei tullut ”suurta” tutkimusretkeä. Jotain silti löytyi.

Näyttävä kalliolippa.

Saaren keskus 30 metriä merenpinnan yläpuolella, josta lähtee pitkä pulkkamäki.

Sekä sittenkin jotain, josta kannattaa mainita. Hovus-saaressa neljäntoista (14) kaatuneen männyn yhteisjuurakko: leveys 10 metriä, suurin korkeus 4 metriä [karttalinkki].

Tämä oli jotain uutta. Muuten ihan tavallinen pieni retki.

Toivotan hyvää uutta vuotta 2019!