Torstai-iltana 16.11.2017 klo 18:40 Pohjois-Lapissa havaittiin poikkeuksellisen kirkas tulipallo, kun noin puolimetrinen 100-300 kg avaruuskivi putosi maan ilmakehään [Yle 17.11.2017][Yle 22.11.2017].
Kuulun Ursan tulipallotyöryhmään, joten saan tuoreeltaan tietoa: millaisia filmejä tulipallosta on julkaistu eri medioissa, mitä valokuvia on otettu ryhmän omilla automaattikameroilla, miten valokuviin ja filmeihin perustuva lentoradan matemaattinen mallinnus etenee. Mallinnuksen tulos: muutamia kymmeniä kiloja meteoriitin kappaleita on pudonnut Vätsärin erämaahan Inarijärven itäpuolelle (tarkemmin Kessiin) – suurin tapaus tulipalloryhmän perustamisen jälkeen.
Ainutlaatuisen tapahtuman vuoksi päätin osallistua etsintöihin. Yhteensä meitä etsijöitä oli neljä. Tässä raportti hetki hetkeltä.
Päiväkohtaisiin tunnelmiin.
Maanantai 20.11.2017
Etelä-Suomesta Vätsäriin lähti kolme etsijää. Tomas Kohout noukki minut kyytiin Pasilassa. Tampereelta mukaan tuli Mikko Suominen. Kaikki olemme Ursan tulipallotyöryhmän jäseniä. Kohout on myös Helsingin yliopiston asteroiditutkija.
Päivä kului autossa jutellen. Kun keskusteluun syntyy pitempiä taukoja, aivoihin nousee spontaani ajatus:
Hiihdämme rinnakkain järven jäätä Vätsärin erämaassa. Kädessä on paksut rukkaset, varpaita palelee, pakkasta on parikymmentä astetta. Joku havaitsee kaukana jotakin outoa tummaa keskellä valkeaa erämaata. Hän ilmoittaa havainnostaan muille. Hiihdämme lähemmäs. Se on kasa meteoriitin kappaleita iskusta lumeen hajonneena.
Ihmisen aivot ovat mahtava simulaatiokone. Vaikken edes yrittäisi, aivot luovat koko ajan tarinaa, jossa olen osa sankarillista tapahtumasarjaa. Näen edeltäkäsin tapahtuvaksi jotakin, jota salaisesti toivon (tai joskus pelkään). Samalla käsitän, että tämä on vain aivojen automaattitoimintaa, jonka tarkoitus on pistää keho hyrisemään – ylläpitää intoa sitä ponnistusta kohtaan, johon olemme parhaillaan ryhtymässä. Kun tämän käsitän, niin esiin astuu toinen ajatus: en luota ensimmäiseen ajatukseen.
Mikä on todennäköisyys, että löydämme jotain?
Siitä on eniten kokemusta Tomasilla, joka todella on löytänyt meteoriitteja:
- Saharan autiomaassa Sudanissa on syrjäinen alue, johon putosi 4,1-metrinen asteroidi vuonna 2008. Se oli ensimmäinen kerta, kun asteroidin putoaminen maan ilmakehään voitiin ennustaa etukäteen (tosin vain 19 tuntia etukäteen). Hiekka-aavikolle levisi tuhansia mustia kapppaleita, joista Wikipedia-artikkelin perusteella 600 on löydetty. Aavikolla on yhä senttimetrin kokoisia meteoriitin sirpaleita siellä täällä ja niitä on mahdollista löytää, kunhan käyttää tarpeeksi aikaa. Mustapintaiset meteoriittikivet erottuvat aavikon vaaleampaa hiekkaa vasten. Tomas keräsi omat kivensä 3 päivän etsinnällä vuonna 2009.
- Kirkas tulipallo tallentui Ursan tulipallotyöryhmän automaattikameroihin Lapissa 19.4.2014 [Tomasin kirjoittama artikkeli]. Meteoriitin laskettiin pudonneen Kuolan niemimaalle. Paikkaan järjestettiin tutkimusretki toukokuun 2014 lopussa, kun lumet olivat sulaneet. Putoamisalue oli soinen ja pensaikkoinen lukuunottamatta laajaa ruohokenttää, joka oli toukokuussa oraalla (=mustien avaruuskappaleiden havaitseminen mahdollista). Neljän hengen kahden päivän etsintä ruohokentällä oli ollut tulokseton. Tomas ajoi autoa pois tutkimusalueelta, kunnes äkkiä hänen vieressään istunut tähtitieteen harrastaja Nikolai Kruglikov huusi kovaan ääneen stop. Keskellä hiekkatietä oli 5 cm meteoriitin kappale (sen yli oli siihen mennessä ajettu useasti). Toinen kappale löydettiin seuraavana päivänä tieltä 120 metrin päästä. Siinä kaikki. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pala meteoriittia löydettiin Ursan tulipallotyöryhmän matemaatikoiden ja mallintajien avulla. Läheisen joen mukaan löydös sai nimekseen Annaman meteoriitti.
Meteoriitin sirpaleiden löytäminen on tärkeää, jotta voidaan tutkia sen kemiallinen koostumus. Kun lisäksi kamerahavainnoista lasketaan taaksepäin pudonneen avaruuskiven rata, saadaan tietoa asteroidien yleisestä koostumuksesta siinä avaruuden osassa, josta tämä kivi oli peräisin (Vätsärin meteoriitin tiedetään olevan peräisin asteroidivyöhykkeen sisäosasta). Meteoriitit ovat ainoa keino saada tätä tietoa tieteen piiriin.
Mikä siis on todennäköisyys, että löydämme jotain Vätsäristä? Taivaalta pudonneen miniasteroidin kokoluokka on sama kuin Kuolan/Annaman tapauksessa 2014 – toisaalta voi olla suurempikin, sillä arviovirhe voi olla 10-kertainen (Ursan lehdistötiedotteen lähtömassa 100-300 kg on ”varovainen arvio”).
Tomas ei ollut toiveikas: mahdollisuudet 5–10 %. Lunta maastossa on ilmatieteen laitoksen mukaan 15 cm, johon palaset ovat uponneet. Ainoat mahdolliset löytöpaikat ovat metsätiet (kuten Kuolassa) sekä tasaiset järvenselät, jonka päällä jokin tumma kappale saattaisi törröttää, kenties osin lumen peittämänä. Löydettiin tai ei, yritys on tärkeä. Jos ei anna sattumalle mahdollisuutta, mitään ei saa.
Katselin tulipalloryhmän kesken jaettua alustavaa etsintäalueen karttaa ja aprikoin sähköpostilistalla hyvää suunnitelmaa huomiseksi. Matemaatikko Esko Lyytisen ja mallintaja Jarmo Moilasen avulla merkitsin gps-paikantimeen joukon pisteitä: etsintäalueen rajat Marjapuuron metsätiellä, tienristeykset, järvien väliset parhaat kulkureitit.
Tiedossa oli, että meteoriitti oli hajonnut vähintään sadoiksi palasiksi. Pääkappale (luokkaa 10 cm tai yli) on lentänyt vaakalentoa kauimmas koilliseen. Pienemmät kappaleet ovat pudonneet 15 km aiemmin.
Saamamme ohjeistus kuului:
- Tarkistakaa kovapohjaiset metsätiet, josta meteoriitin sirpaleet ovat helposti havaittavissa (kokoluokka 1-2 cm).
- Edetkää kohti pääkappaletta. Tarkistakaa laajat järvenselät, jossa meteoriitin sirpaleet näkyvät kauas (kokoluokka 3+ cm).
Yövyimme Sodankylän lähellä, johon saavuimme puolen yön jälkeen.
Tiistai 21.11.2017
Unta 3,5 tuntia. Matka jatkuu.
Lapissa on kylmä. (Valopisteet taivaalla ovat kojelaudan elektronisen näytön heijasteita.)
Ajoimme Ivalon kautta Nellimiin ja edelleen Paatsjoen sillan yli [karttalinkki] kohti merkitsemääni paikkaa. Auto parkkiin ja ulos. Kello 10:40 sukset jalkaan ja liikkeelle. Lämpötila -17ºC.
Marjapuuron metsätie oli tuossa vaiheessa kaksi renkaanuraa eikä sellainen kova ja tasainen alusta, jota vasten voisi erottaa meteoriitin sirpaleita tien leveydeltä.
Meteoriitti on mahdollista tunnistaa näin:
Ota tumma kivi käteen, jotta näet sen paremmin. Pinnan (pyöristyneissä) muodoissa pitäisi olla sulamisen ja jähmettymisen jälkiä. Jos noin 0,5 mm paksun sulamiskuoren alla on vaaleampaa kiveä, se voi olla kivimeteoriitti. Jos tumma kivi on normaalia kiveä painavampi ja magneettiin reagoivaa täysrautaa, se voi olla rautameteoriitti. Nämä eivät ole riittävät kriteerit. Varmistuksen voi saada vain geologin tekemässä tutkimuksessa, jossa eritellään kappaleen sisältämät mineraalit. (Vätsärin meteoriitti on todennäköisesti kiveä, koska hajosi ilmassa monta kertaa – kivimeteoriitit ovat muutenkin yleisempiä kuin rautameteoriitit.)
Annaman meteoriitin pienempi kappale. Vaaleampaa kiveä on paljastunut tumman sulamiskuoren alta, kun pieni kaistale on sahattu irti analyysia varten.
Tien reunoille poroisännät olivat heittäneet heinää porojen talviruoaksi. Papanoita oli tiheässä. Jos tässä olisi jokin tumma 1 cm meteoriitin pala, se ei erottuisi tuhansien pökäleiden joukosta.
Siirryimme hiihtelemään sivumetsätielle, johon ei ollut heitetty heinää. Renkaanjäljet vaihtuivat moottorikelkkauraksi. Siis vieläkin epätodennäköisempää löytää mitään – kovaa tienpohjaa ei ole, tänne pudonneet meteoriitin sirpaleet ovat kadonneet lumeen.
Siirryimme Reikäleipäjärvelle.
Järven pinta oli tasainen ja lunta 5-6 cm. Jään pystyi rapsuttamaan näkyviin helposti.
Tilanne oli meteoriitin palasten havaitsemisen kannalta paljon parempi kuin metsätiellä. Järven epätasaiset paikat erottuvat kaukaa kuten alla oleva jäätynyt uveavanto, joka ei ole todiste meteoriitista vaan siitä, että vesi on noussut reiän kautta jäälle siinä vaiheessa, kun järvi oli vasta jäätymässä ja ohut jääkansi eli.
Pidimme ateriatauon mökin laiturilla.
Kiertelimme Reikäleipäjärveä vielä tunnin, kunnes siirryimme pienempien järvien kautta takaisin autolle. Myöhäisen aloituksen takia etsintäaika oli vain 4 tuntia, hiihtoa reilu 11 km. Mitään ei löytynyt.
Siirryimme Ivaloon Näverniemen leirintäalueen rivitaloasuntoon – se oli järkevämpi ratkaisu kuin leiriytyä maastoon, jotta pystymme nukkumaan kunnon yön ja hiihtämään huomenna reippaasti.
Viisi päivää aiemmin Pohjois-Lapin valaissut tulipallo oli Inarin kunnassa suuri tapaus. Lapin pelastuslaitoksen linjat olivat olleet kuumina, kun ihmiset ilmoittivat pudonneesta lentokoneesta. Lapin kansassa oli joka päivä artikkeleita. Ihmiset puhuivat asiasta ja vertailivat kokemuksiaan: missä olit silloin kun välähti ja pamahti?
Ilta kului tulipallotyöryhmän sisäisessä viestinnässä. Paikalle tuli neljäntenä tulipallotyöryhmän etsijänä oululainen Asko Aikkila, joka on aiemmin etsinyt mm. Annaman meteoriittia Kuolassa.
Keskiviikko 22.11.2017
Toisena etsintäpäivänä päästiin maastoon sukkelammin. Tällä kertaa Marjapuuron metsätielle ajoi kaksi autoa.
Koko etsintäporukka Mikko, Tomas, Asko, minä (kuva Mikko Suominen).
Liikkeelle päästiin klo 9:10, reilu tunti ennen auringon nousua. Pakkaslukema aluksi -18ºC, myöhemmin -15ºC.
Tutkimuskohteeksi oli valittu vesistöt Maitovellijärven molemmin puolin. Nämä järvet ovat mallinnuksissa 2-4 cm kivien putoamisaluetta. Järvien läpi hiihto tehtiin rinnakkain haravoiden (kuva Mikko Suominen).
Järvien välit hiihdettiin metsässä peräkkäin, jotta eteneminen umpihangessa oli nopeampaa.
Tomas ja Mikko tutkivat karttaa.
Etenimme kävelyvauhtia. Tutkimme lukuisia yksittäisiä kohoumia ja painanteita. Mitään erityistä emme havainneet. Vain alla olevan kuvan kaltaisia luonnollisia tapauksia: eläinten jälkiä sekä pieniä kasveja lumipinnan alla muodostamassa valekumpuja.
Tilastollisesti mallinnettuna jokaisella järvellä pitäisi olla joitakin meteoriitin kappaleita. Ne olivat kuitenkin piilossa 5-6 cm lumikerroksen alla ja siten mahdottomia havaita, ellei jokin suurempi törröttäisi lumipinnan yläpuolella tai jos aivan yli hiihtäisi (karahtaisi suksen pohjaan).
Meillä ei ollut lumikolaa, jolla olisi voinut lanailla kaikki järvien lumet pois ja kerätä 3 cm kivet kolasta. Eikä ollut lumi-imuria eikä jääkiekko-otteluiden erätauoilla käytettävää jäädytyskonetta. Vain näköaisti.
Ateriatauko pidettiin Perunamuusijärvellä isohkon kiven äärellä.
Olimme enää 2 km päässä Suuresta Lanttujärvestä. Jos jää olisi siellä lumeton, kappaleet voisi nähdä selkeästi jopa sadan metrin etäisyydeltä. Muut olivat lähdössä Suurelle Lanttujärvelle, mutta minä kävin jaakopinpainia:
- Olimme olleet liikkeessä 3 tuntia ja puolipäivä ylittynyt.
- Selkäytimestä nouseva turvallisuusajatteluni kertoi minulle, että pitää kääntyä takaisin.
- En halua tuhlata valoisan ajan tarjoamaa pelivaraa. En halua palata autolle pimeällä. (Minulla oli toki otsalamppu ja reitti gps-paikantimessa, mutta jos lisähaasteeksi tulee esim. kaatuminen ja liikkumiskyvyn heikkeneminen, paluu muuttuu riskaabeliksi.)
Tuntui hölmöltä jättää muu porukka, mutta ilmoitin, etten jatka Suurelle Lanttujärvelle. Mieluummin haravoin tarkemmin jo läpäistyjen järvien toiset puolet sekä Ketsuppijärven, jossa emme olleet vielä käyneet.
Tämä sopi muille. He lähtivät Suurelle Lanttujärvelle.
Tutkin tarkemmin Perunamuusijärven, Retiisijärven sekä Maitovellijärven itäpuolen. Otin valokuvia.
Kesän tullen näillä jäillä olevat meteoriitin kappaleet putoavat järven pohjaan ja hukkuvat ikuisiksi ajoiksi. Entäpä rannoilla olevat avaruuskivet? Kannattaako tänne raahata kesällä kanootti ja etsiä meteoriitin paloja vesiltä?
Kuvissa on vastaus: Pusikko alkaa heti rannasta – sinne ne kappaleet häviävät, ellei aivan 10 cm päästä osu katsomaan. Ei maksa vaivaa kantaa tänne kanoottia. (Toisin olisi, jos rannoilla olisi silokallioita.)
Aurinko laski. Suuntasin Ketsuppijärvelle ja hiihdin sen ympäri. Valo riitti hyvin. Mitään en sieltäkään löytänyt. Hiihdin metsän kautta aamulla tehdylle latu-uralle ja edelleen autolle, jonne saavuin klo 15:00, puolitoista tuntia auringonlaskun jälkeen. Tutkivaa hiihtoa umpihangessa liki 6 tuntia, noin 19 km.
(Joo, naskalit ovat kaulassa väärinpäin. Ne ovat siinä vähän kuin amulettina. Tiedossa oli, että jää on paksua.)
Muut saapuivat 45 minuuttia jälkeeni. Suurella Lanttujärvellä oli ollut jäätä ja sen päällä lunta samat 5-6 cm mitä muillakin järvillä. Mitään ei ollut löytynyt.
Palasimme Ivaloon. Ilmoitimme vesiperästä tulipallotyöryhmän muille jäsenille.
Huomiseksi illaksi odotettiin rankkaa lumisadetta putoamisalueelle. Huomispäivä olisi siten ehdottomasti viimeinen hetki löytää avaruuskiviä ennen kuin loputkin jäljet peittyvät.
Mikko selvitti mahdollisuuksia edetä huomenna vielä kauemmas, kohti Pitkää Nakkia. Vaikeaa se olisi.
- Hiihtämällä Pitkälle Nakille pitäisi edetä 15 km suuntaansa eikä sen jälkeen tutkimusaikaa jäisi nimeksikään.
- Moottorikelkalla Pitkälle Nakille ei pääse, koska luontevin reitti Inarijärven kautta oli mahdoton – järven selät yhä jäistä vapaat. Eikä sinne pääse myöskään maitse, koska 15 cm lumikerros ei ole tarpeeksi paksu (kelkka hajoaisi Vätsärin kivikoihin).
- Helikopteri, ilmatyynyalus, koiravaljakko? Ei, ei, ei.
Kun kaikki kohtuullisen helposti saavutettavissa olevat suurehkot järvenjäät lasketulla putoamisalueella hiihdettiin jo läpi, päätimme lopettaa etsinnät. Palasimme kotiin seuraavana päivänä.
Yhteenveto
Olen pyrkinyt kirjoittamaan tähän tarinaan perustiedot meteoriittien etsinnästä yleisesti sekä Vätsäriin 16.11.2017 pudonneesta meteoriitista erityisesti. Siellä jossain se pääkappale ja ne sadat sirpaleet yhä makailevat. Miten ne joskus voidaan löytää, tässä pohdintaa:
- Talvi 2017–2018: Kaikki on jo peittynyt lumeen. En usko, että mitään voidaan löytää.
- Toukokuu 2018: Kun päivät ovat plusasteilla ja yöt pakkasella, järven jäällä oleva lumi sulaa ja kiinteytyy tasaiseksi kohvajääksi. Jos jokin meteoriitin kappale ei ehdi tuohon mennessä upota täysin jään sisään, se voidaan havaita jään päällä ja sahata jään sisältä talteen. Tämä on hyvä teoria, mutten usko siihen, koska sulavaa lunta on vähintään puoli metriä = siitä muodostuva uusi läpinäkymätön jää tulee peittämään kaikki kappaleet.
- Kesäkuu 2018: Kun lumi on sulanut maastosta, putoamisalueelle voidaan tehdä patikointi- ja melontaretkiä. Etsinnät kannattanee keskittää isompiin kappaleisiin Pitkän Nakin tuntumaan. Maasto on metsäistä ja louhikkoista, meteoriitin kappaleiden löytäminen erittäin vaikeaa. Jos etsijöitä on paljon, joku voi silti tuurilla löytää jotakin. (Hyttyset ja mäkärät voi välttää, jos retki ajoitetaan alkukesään.)
- Myöhemmin: Silmät kannattaa pitää avoimina, kun tuolla liikkuu.
Jos epäilet löytäneesi meteoriitin, ota yhteyttä Ursaan tai Helsingin yliopiston Geologian tutkimuskeskukseen [Jarmo Moilasen kirjoittama perusteellinen tunnistusohje]. Yhdenkin meteoriittikappaleen löytäminen Vätsäristä on tieteellisesti erittäin arvokasta.
Mekin olisimme hyötyneet useammasta etsijästä. Tunnen paljon parempia hiihtäjiä kuin minä. He olisivat voineet tutkia Pitkän Nakin sekä varmuuden vuoksi rinnakkaisia järviä lasketun putoamisalueen lähellä.
Mitä minuun tulee, aion käydä kesäkuussa melomassa Pitkän Nakin rannat sekä patikoimassa joissakin sopivissa paikoissa, joissa mustat kivet voisi havaita edes teoriassa (= jotain muuta kuin tiheä metsä). Muutkin tulipallotyöryhmän jäsenet aikovat tehdä etsintöjä – kenties etsimme yhdessä. Palaan siis aiheeseen.
Lopuksi.
Kaikki järvien ja teiden nimet tässä artikkelissa ovat fiktiivisiä.
Emme halua helpottaa ulkomaisten meteoriitinmetsästäjien ja meteoriittikauppiaiden liiketoimintaa, sillä pelkona on, että he myyvät (ainoat tai suurimmat) palaset keräilijöille, tieteen ja yleisön ulottumattomiin. Näin kävi Mossin kaupungissa Norjassa 2006, jossa meteoriitinetsijät tulivat paikalle melkein heti vieden suuren osan kivistä ulkomaille [meteoriittikauppiaan oma kertomus jännästä etsintäretkestään Norjaan]. Toinen esimerkkitapaus on Oman, jossa samainen meteoriittikauppias joutui vuonna 2011 pariksi kuukaudeksi vankilaan siinä vaiheessa, kun omanilaiset käsittivät, että heidän kansallisomaisuuttaan varastetaan [artikkeli].
Linkittämissäni tarinoissa meteoriitinmetsästäjistä tehdään sankareita. Ursan tulipallotyöryhmän näkemys on, että Inarin tulipallon pudottama suurin kappale on Suomen kansallisaarre. Merkittävimmät kappaleet tulee säilyttää Suomessa, suomalaisten yliopistojen tutkimuksen kohteina, suomalaisen yleisön nähtävänä.
Jos joku yrittää viedä Suomesta löytämänsä meteoriitin ulkomaille tai haluaa pitää sen itsellään, mitä sitten tapahtuu? Etsiminen ja löytäminen ovat toki laillista toimintaa, mutta omistusoikeus on avoin kysymys (Suomessa ei ole meteoriittilakia). Joka tapauksessa on tärkeää saada löydöt Helsingin yliopistolle tutkittavaksi. Ilman tutkijoiden varmistusta mikään epäilty kivi ei ole meteoriitti. (Löytäjä saanee muistona takaisin sopivan pienemmän osan meteoriittia, näin yksityishenkilönä arvelen.)
Palaan aiheeseen, kun sen aika on.